Kun maa tärisi

Nepalissa tärisi maa neljä päivää sitten. Maanjäristyksen voimakkuudeksi mitattiin 7,9 Richteriä. Se tarkoittaa samaa kuin 10-15 megatonnin dynamiittipaukku. Kathmandun laakso on säästynyt lopulta melko vähällä. 2,5 miljoonan kaupungissa on tällä hetkellä 1100 kuolonuhria mikä on paljon, mutta se on vähemmän kuin ehkä pelättiin. Yhteensä kuolleita on vahvistettu reilu 5000 ja loukkaantuneita yli 10 000. Nepalin pääministeri Koirala arvioi, että kuolleiden lukumäärä tulee nousemaan yli 10 000:n. Maanjäristys vaikuttaa arviolta 8 miljoonan ihmisen elämään. Se vastaa lähes neljäsosaa Nepalin väestöstä.

Olen yrittänyt jäsentää ajatuksiani sitten lauantain aamupäivän, jolloin Nepalissa aloitettiin uusi ajanlaskenta - maanjäristyksen jälkeen.

Lauantaina olin ystäväni luona kylässä, ja istuimme sohvalla. Kello on muutamaa minuuttia vaille kahdentoista ja keskustelemme siitä, mihin menisimme illalla syömään. Olen himoinnut sushia varmaan kuukauden päivät ja ehdotan, että etsisimme hyvän japanilaisen ravintolan, niitä on Kathmandussa useita. Ystäväni ehdottaa Durbar Margin Kotoa Kathmandussa. Ah, sushia!

Yhtäkkiä tulee hiljaista ja sitten talo alkaa huojua kuin palmu myrskyssä. Menee tovi ennen kuin tajuan mitä on tapahtumassa: tämä on se hetki, jota olen pelännyt. Rakennus kirskuu. Kuulen ystäväni huutavan, että meidän pitää juosta ulos. Silmäilen ympärileni, tuntuu kuin katsoisin elokuvaa. Ajatukseni juoksee yllättävän kirkkaasti: tämä on se iso maanjäristys, josta on varoiteltu. Olemme toisessa kerroksessa, joten meidän pitäisi pysyä paikoillamme. Muistan lukeneeni, että vaarallisin paikka on rappukäytävä - se sortuu ensin. Tartun ystävääni vyötäröltä, pidän hänet väkipakolla sohvalla, halaan ja huudan "emme saa mennä, suojaa pää ja niska, rapuissa on vaarallista, täällä olemme turvassa." Ystäväni hokee puolestaan, että meidän on päästävä ulos. En usko, että pääsisimme ulos vaikka yrittäisimme, kävely on näin voimakkaassa järistyksessä lähes mahdotonta, se iskee maahan. Talo vaappuu minuutin, kaksi, kolme, mutta se tuntuu ikuisuudelta. Yritän katsoa, ettei katosta ole tulossa mitään alas, tai ettei seinillä ole tavaroita, jotka voisivat pudota päällemme. Kun huojuna loppuu, juoksemme ulos, talosta ulos, portista ulos, pois sähkölinjojen ulottuvilta, läheiselle tyhjälle tontille. Ulkona jalat pettävät. "Mitä helvettiä juuri tapahtui?"

Aloitan saarnauksen siitä, mitä olen lukenut: tätä maanjäristystä on odotettu, kyse ei ollut siitä tuleeko iso maanjäristys vaan siitä, milloin se tulee. Tietenkin toivoin, ettei minun tarvitsisi sitä kokea. Minulla on kotona "Go Bag", laukku maanjäristyksen varalle. Siellä on vettä, ensiapulaukku, lääkkeitä, kuivamuonaa, käteistä, passi, passin kopiot, luottokortti, lämpimiä vaatteita. Olen pakannut ja purkanut laukkua monta kertaa täällä ollessani. Lompakossani olen kantanut vihreää pilliä. Sitä pitää käyttää, jos jää sortuvan rakennuksen alle ja kuulee apujen olevan lähellä. Pilliin puhaltaminen vie vähemmän energiaa kuin huutaminen. Olen kävellyt pitkin katuja, ja miettinyt, että nuo sähkölinjat ovat varmasti maanjäristyksessä ikäviä, miten niiltä voisin välttyä, jos maanjäristys tulisi nyt. Olen kävellyt huoneisiin, ja tarkistanut missä menevät kantavat rakenteet. Ja olen toivonut, ettei minun tarvitsisi oikesti ottaa näitä tietoja käyttöön. Ripustan pillin kaulaan, missä roikkuu edelleen tätä kirjoittaessani.

Vaahdotuani loppuun kaiken sen tiedon, minkä olen itseeni ennen järistystä imenyt, tajuan, että on syytä laittaa viestiä kotiin, että olen kunnossa. Olen ilmeisesti juossut ulos puhelin kädessä. Se on hyvä. Puhelinyhteydet kaatuivat kai samantien, mutta lähetän silti saman tien viestit puhelimella äidille, isälle, siskolle ja veljelle. Asunnon wi-fi toimii yllättäen edelleen, myös aukealta jossa olemme, noin 50 metrin päässä talon pihasta.  Etsin tiedon järistyksestä, päivitän Facebookiin olevani kunnossa. Luen myöhemmin, että seuraava 6,6 Richerin järistys sattui puoli tuntia ensimmäisestä, mutta minulla ei ole siitä mitään mielikuvaa. Lalitpurissa ei arvaisi, että täällä on järissyt ja lujaa, asunnot ovat pystyssä vain muutama muuri on romahtanut.

7,9 Richteriä myöhemmin, ei näkyviä vaurioita. Tämä on tilanne monessa paikkaa Lalitpuria.

Tunti järistyksen jälkeen uskaltaudumme sisään hakemaan sisälle jääneet tavarat.  Kun jalat kantavat, haluan kotiin, haluan laukkuni. Ystäväni vie minut kotiin. Tarkistamme asunnon tilanteen, näkyviä vaurioita ei ole, mutta kaikki ovat lähteneet. Kotini on aavetalo. Pakkaan laukkuun lisää alusvaatteita, hammasharjan, vaihtovaatteita, meikkipussin (sillä kyllähän nainen evakossa ripsivärinsä tarvitsee?! En tiedä mikä järkeilyni oli), aurinkopanelilla varustetun laturin, läppärin, kameran, kaiken arvokkaan. Täytän kaksi vesipulloa keittiön kanisterista. Keittiössä vain kasvisten pesuun tarkoitettu Fru-Veg Wash on tullut alas hyllyltä, muuten ei ikinä arvaisi, että täällä on järissyt. Pesen hampaat. Ihminen toimii hassusti kriisitilanteessa, mutta tuntuu tärkeältä, että saan harjata hampaani puhtaaksi.

Kaivan toisen puhelimen esille, ulkoministeriöstä on tullut viesti, jossa varmistetaan että olen kunnossa. Se ilahduttaa kovasti. Vastaan viestiin ja lähden kävelemään toisen ystävän luo Ekantakunasta Pulwchowkiin. Lienen jokseenkin sekavan oloinen, sillä parikin nepalia pysäyttää minut matkalla ja varmistaa, että olen kunnossa, tarvitsenko jotain. Ihmisten huolenpito on liikuttavaa, minulla on päälisin puoli kaikki hyvin, reppu täynnä ruokaa ja vettä; minun pitäisi olla se, joka kyselee muilta, ovatko he kunnossa. Tapaan ystäväni kadulla hänen asuntonsa ulkopuolella. Katselemme ympärillemme, ja toteamme, että jalkakäytävän puolella on liikaa sähköjohtoja. Istumme liikenteenjakajalle keskelle katua. Ystäväni kaivaa laukusta termarin, antaa minulle korkillisen kokista. "Katso mitä löytyi go bagistä", hän nauraa. Se on melkoisen äkäistä kossukokista. Tilanne on niin absurdi ja pelottava, että kumpaakin alkaa naurattaa. Kadut ovat autiot, kaksi kalpeaa suomalaisnaista suurine reppuineen istuu liikenteenjakajalla harvojen autojen ja skoottereiden ajaessa ohi ja ryystää termospullosta kossulla terästettyä kokista kikattaen hermostuneesti.

Puhelin toimii pätkittäin, jokainen "Olen kunnossa!" viesti ilahduttaa. Facebookiin on ilmestynyt mahdollisuus merkata itsensä turvassa olevaksi. Mahtava keksintö. Sitä kautta saan tietää muutaman tuttavan olevan kunnossa.

Telttakylät alkavat muotoitua aukeille paikoille, kukaan ei uskalla palata sisätiloihin. Ensimmäinen yö vietetään ulkona. Se menee ihan kivasti alkuun. Ilma on mukavan viileä, peiton alla lämmin, ja tähdet ja kuu loistavat taivaalla. Mietin, että tähtitaivas näyttää täältä kovin erilaiselle, en tunnista tähtikuvioita. Jälkijäristyksistä huolimatta nukun melko hyvin puoleenyöhön asti - yllä ei ole mitään, mikä voisi sortua päälle. Puoliltaöin alkaa sade ja pakottaa meidät sisälle. Nukumme lähellä ovea, ovi auki, valmiina juoksemaan ulos jos on pakko. En nuku silmäystäkään sen jälkeen.

Lalitpur. Telttakyliä alkoi koostua aukeille paikoille.

Sunnuntaina käyn jälleen kotona, rakennusfirmassa työskentelevä ystäväni tarkastaa asunnon rakenteet. Ne eivät ole kärsineet. Seuraavaksi poikkean ystäväni Hennin luona. Henni kertoo, missä on asunnon turvallisin paikka. Onneksi, sillä suurinpiirtein vartti sen jälkeen huojuu taas. Juoksemme lähelle ovea, missä asunnon kantavat rakenteet ovat. Asunto tuntuu heijaavan enemmän kuin viime kerralla, mutta tiedän jo mitä odottaa ja tiedän, ettei tämä järistys ole yhtä massiivinen. Henni huutaa, että hänen naapurinsa, jolla on mittavaa maanjäristyskokemusta, sanoi, että "this building shakes well". Keskellä järistystä se ei kuitenkaan hirveästi lohduta. Jälkijäristyksen jälkeen jalat ovat taas spaghettia.

Jälkijäristyksiä seuraa pitkin päivää, toisen päivän iltana lienemme yli 50:n. Suurin osa niistä on niin pieniä, että niitä hädin tuskin tuntee.

Pahinta on perusturvallisuudentunteen menettäminen. Käyn sisävessassa niin nopeasti kuin voin, jätän oven lukitsematta, jos pitääkin juosta. Vatsani on sekaisin, mutta epäilen sen olevan psykosomaattista, enkä viime viikolla alkaneen vatsataudin jatkoa. Tarkkailen kadulla olevia koiria. Jos ne käyttäytyvät omituisesti, hermostun. Laulavako linnut vielä, vai tuliko taas hiljaista niinkuin ennen ensimmäistä järistystä? Olen lukenut, että eläimet aavistavat luonnonkatastrofit ennen kuin ihmiset. Jokainen ohiajava rekka tai auto, koliseva portti ja yli lentävä avustuslentokone saavat sydämen nousemaan kurkkuun - joko taas? En tiedä onko minulla enää adrenaliinivarastoja kehossa. Tunneko olevani turvassa seuraavan kerran vasta kun lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle? Entäpä ne, jotka asuvat täällä pysyvästi? Milloin he uskaltavat hengähtää?

Toiseksi yöksi saamme jo katon pään päälle, eikä kaatosade haittaa enää kuten eilen.

Hätämajoituksemme ja yösija

Tiedän toimivani edelleen autopilotilla. Edellisiltana juoksin jälleen kerran talosta ulos jälkijäristyksen vuoksi. Se kesti ehkä kaksi sekuntia, hädin tuskin mainittavasti. Ystäväni halaa minua ja pyytää rauhoittumaan, mitään ei tapahtunut, minä pidän sinusta huolen. Mieleni tekisi itkeä hänen olkapäätään vasten, mutten uskalla, sillä pelkään, että jos aloitan nyt, ei itkusta tule loppua. Olen jaksanut hyvin tähän saakka, vaikka tiedän, että pelko ja järkytys pitää käsitellä jossain vaiheessa. Sen aika ei vain ole vielä. Toisaalta olen yllättynyt omasta henkisestä vahvuudestani. Vakavasta univajeesta huolimatta lohdutan muita, vien vesipulloja, halaan leirillä yöpyviä lapsia, pelaamme krikettiä, juttelemme alkeellisella englannilla. Nepalilaislapsista muuten moni puhuu todella hyvää englantia.

Kathmandun Thapatalissa sijaitseva Hanuman temppeli tuhoitui maantasalle

Sortunut talo lähellä Kathmandun New Roadia

Samalla tunnen hirvittävää syyllisyyttä. Minulla on kaikki hyvin: tietääkseni joka ikinen ystävä ja tuttava täällä on kunnossa. He ovat menettäneet kotinsa, omaisuutensa ja osa sukulaisiaan, mutta he ovat hengissä. Oma majapaikkani on kunnossa. Lalitpur on selvinnyt vähällä, täällä rakennuskanta on melko uutta. Talot ovat pystyssä, pinnoissa näkyy muutamia kosmeettisia halkeamia ja muutama muuri on sortunut, mutta ei muuta. Lehdessä ja netissä näkemäni kuvat ovat kuin toisesta maailmasta kokonaan - ei täältä.  Tiedän, että jos haluan, pääsen kotiin. Minulla on perhe ja ystäviä, joilla on mahdollisuus auttaa. Olen saanut kymmeniä teksti- ja facebook-viestejä, satoja tsemppauksen sanoja. Vastaan soitteleville suomalaisille toimittajille, puhun SkyNewsille. Tuntuu tärkeältä kertoa siitä, mitä täällä tapahtuu. Twiittaan jatkuvalla syötöllä, osaksi siksi, että se on samalla viesti myös läheisilleni, että kaikki on kunnossa, osin siksi, että toivon sillä olevan merkitystä myös muille.

Sähköt palaavat vihdoin 55 tunnin päästä. Se keventää tunnelmaa merkittävästi.

Kolmantena päivänä pikkukaupat avaavat oviaan. Ihmiset hamstraavat vettä ja ruokaa, puhelimeen krediittiä.  Oloni on kädetön. Tiedän, ettei minun kannata mennä pahiten kärsineille alueille, sillä en ole ammattitaitoinen ja kulkutautien riski kasvaa koko ajan. Kuskaamme ystäväni kanssa pienet paketit peittoja ja ruokaa keräyspisteeseen. Se tuntuu vähän surkuhupaisalta, mutta on kai parempi kuin ei mitään. Yksi teltta-alueen tytöistä askartelee minulle paperiruusun ilahduttaakseen minua. Hän on tuskin kymmentä, ja hymyilee ujosti ojentaessaan ruusun.

Toinen puhelimeni hajoaa maanantai-illalla. Se on saanut ilmeisesti tarpeeksi järinöistä ja ulkona yöpymisestä eikä mene enää päälle. Käytössä olevassa varapuhelimessa on surkea akku mutta se on parempi kuin ei mitään.

Seitsemän vuotta sitten raportoin ulkoministeriön harjoittelijana Suomen pysyvästä edustustosta YK:ssä New Yorkissa mm. Kiinan maanjäristyksestä ja Myanmarin syklonista ja niihin liittyvistä humanitaarisen avun toimenpiteistä. Nyt olen itse avustuksen kohteena. Se tuntuu omituiselta.

En ole nähnyt avustustyöntekijöitä, toisaalta täällä tarve ei ole yhtä suuri kuin muualla. Nepalin hallituksen näkymättömyys raivoistuttaa. Kuulen avustuslentoje, valtavien intialaiskoneiden lentävän jatkuvalla syötöllä kaupungin yli - missä ihmeessä apu viipyy? Intia käynnisti massiivisen operaation vain minuutteja järistyksen jälkeen. Olemme ajelleet ympäri kaupunkia parin viime päivän aikana, en nähnyt poliiseja enkä muita viranomaisia missään ensimmäiseen pariin päivään. Lentokentältä ei uutisten mukaan saada avustuksia liikenteeseen, kaluston puutteen ja henkilökunnan puutteen vuoksi. Ihmiset kaivavat paljan käsin ihmisiä sortuneista rakennuksista. Luottamus hallintoon on ollut minimaalista jo ennen tätä "they're all clowns!", tilanne ei varmasti parannu näkymättömyydellä. Vaikka toiminta olisi sekavaa, olisi muutamalla rauhoittavalla sanalla varmasti valtava merkitys tässä tilanteessa. Niitä ei juuri kuulu, vaikka pääministeri Koirala antoi vihdoin lausunnon julkisuuteen tiistaina, jossa arvioi kuolonuhrien määrän nousevan yli 10 000:n. Tiedonkulku on ala-arvoista enkä tiedä miten ne, joilla ei ole internet-yhteyttä saavat tietoa yhtään mistään. Tietämättömyys lisää pelkoa entisestään.

En tiedä mitä minun kannattaa tehdä jatkossa. Haluaisin jäädä ja aluaisin auttaa mutten tiedä miten. En tiedä milloin työpaikkani pääsee toimintaan. Puolen henkilökunnan asunnot ovat joko täysin romahtaneet tai ovat asuinkelvottomia. Minun pitäisi lentää kotiin kesäkuun 22. päivä. Jos minusta ei ole täällä apua, olen vain yksi suu lisää vaikeassa tilanteessa. Kulkutautiepidemioden riski kasvaa jatkuvasti, sillä aukeat paikat toimivat käymälöinä. Riittääkö vettä, ruokaa? Työkavereilleni en halua työasioissa vielä soittaa, heillä on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä tässä tilanteessa. Lentoja pois tuskin saa ihan lähiaikoina, joskin intilaiset avustuslennot evakuoivat ihmisiä Delhiin palatessaan vain passia näyttämällä ja Intia myöntää 30 päivän viisumin ilmaiseksi. Pitää vain odottaa ja katsoa miten tilanne kehittyy.

Sillä aikaa rakas lukija, apusi tärkeä, se pienikin. Minä olen kunnossa, mutta tämä maa tarvitsee apua. Olen lukenut, että keräykset ovat lähtenee käyntiin hyvin Suomessa, se lämmittää sydäntä. Parasta apua on raha-apu, tavaran kuljettaminen perille on kallista. Järjestöni Loo Nivan yhteistyökumppani Interpedia tekee pitkäaikaista työtä nepalilasten parissa - avun tarve tulee olemaan pitkä.
https://interpedia.fi/kehitysyhteistyo/tue-tyotamme/ 

Allla Hesarin sivuilta kerätty kokoelma järjestöjä, jotka tekevät avustustyötä Valitse painotuksesi mukaan, anna jos voit, summa voi olla pienikin. Minä kiitän.

• Punainen Risti
• Unicef
• Pelastakaa lapset
• Kirkon ulkomaanapu
• Plan Suomi
• Fida
• SOS-lapsikylä
• Suomen lähetysseura
• World Vision Suomi

Kulttuurishokki ja koti-ikävä – jokaisen maahanmuuttajan repussa // Culture shock and feeling homesick - the burdens of immigrants

Melko varmasti jokainen, joka on joskus asunut ulkomailla, tietää mitä tarkoitetaan kulttuurishokilla. Kulttuurishokki hiipii pikkuhiljaa. Se on tunne siitä, että muut toimivat ja käyttäytyvät väärin. Pienet asiat saavat ärsyyntymään, välillä suhteettomasti. Vaikkapa se, että Nepalissa kaikki tapahtuu hitaasti, jos ollenkaan. En käsitä, mikä kastijärjestelmän purkamisessa on hankalaa, miksi naimisiin mennessään nainen muuttuu kotitalouskoneeksi tai miten yhden perustuslain sorvaamisessa voi mennä 10 vuotta. Kielteistä vastausta ei anneta, ei edes tilanteessa, jossa kysyt tietä, eikä kysyttävä tiedä missä kohde on. Hän vastaa silti täydellä varmuudella: ”200 metriä tuonne, sisko!”. Ja seuraava vastaantulija ohjaa täysin vastakkaiseen suuntaan. Pyhän vihani saavat taksikuskit, sillä näyttäydyn heille kävelevänä lompakkona, jolta on hyvä huijata kolminkertainen taksa.

Yhtenä iltansa tappelen jälleen taksin hinnasta. Olimme sopineet lähtiessä hinnaksi 300 rupiaa, mutta taksikuski ei aio antaa 500 rupian setelistäni takaisin. Normaalitilanteessa istuisin taksissa, kunnes vaihtoraha on kädessäni ­­­­­­­— ei tämä ensimmäinen kerta ole. Tuona päivänä kattila vain kiehuu yli. Kerään tavarani ja huudan kuskille: ”Vihaan Nepalia, painu &#%&%#, veli” ja lyön mielenosoituksellisesti oven kiinni niin lujaa kun voin kyynelten kirveltäessä alas poskia. En jaksa edes hävetä, vaikka tiedän olevani maassa, jossa pahaa mieltä ei näytetä, ei näin. Onneksi kulttuurishokki on luonteeltaan aaltoilevaa, se ei ole pysyvä tila. ­­­

Koti-ikävä on toinen asia, jonka kanssa on vain opittava elämään. 

On pääsiäinen. Istun rehtoreille ja opettajille järjestämämme koulutuksen illanvietossa. Olen juuri päättänyt Skype-puhelun Saloon. Ruudun takana olivat vanhempani, siskoni perheineen ja mamma, vain veljeni puuttuu joukosta. Puolitoistavuotiaat siskontytöt suukottivat ruutua ja kiljuivat riemuissaan sanaa, jonka tulkitsin tarkoittavan Pauliinaa. Ehdimme jutella kymmenisen minuuttia, sillä netti pätkii — aivan liian lyhyesti. Suljen koneen vastahakoisesti ja palaan muiden joukkoon. Tila on täynnä hyvätuulisia seminaarilaisia, mutta sillä hetkellä haluaisin olla missä tahansa muualla.

Mutta juuri kun olen korviani myöten täynnä Nepalia, musiikkia, joka kuulostaa mielestäni epävireiseltä ulinalta, onnetonta kahvia ja käsittämättömiä käyttäytymissääntöjä, hyppäävät piirikunnan koulutuspäällikkö ja joukko rehtoreita tanssilattialle. Keski-ikäiset miehet heiluttavat lantioitaan kuin Bollywood-tähdet, hakkaavat käsiään yhteen, laulavat kukin omassa nuotissaan, halailevat toisiaan ja nauravat kippurassa Coca-Colan voimalla. Jokainen tarttuu vuorollaan mikkiin ja laulaa, tanssii tai kertoo vitsejä. Vaikka koitan pitää kiinni ärsytykseni rippeistä, en voi sille mitään, että känkkäränkkä sulaa hyväntuulisuuteen. Koti-ikäväkin laimenee siedettäväksi. 

Illalla höpöttelen hotellihuoneessani Mayan (nimi muutettu) kanssa, jonka olen tavannut vain muutama tunti aiemmin, ja hän kertoo kuin ohimennen elämänhistoriansa minulle. Hän kertoo, kuinka hankalia avioliitot eri kastin edustajien välillä ovat, millaista on olla eronnut nainen Nepalissa, ja kuinka ex-miehen rakastajattaresta ja väkivaltaisuudesta huolimatta hän on se, joka kantaa epäonnistujan ja eronneen stigmaa, joka voi myös olla esteenä avioliitolle tulevaisuudessa.

Maya vaatii saada tietää, miksi näytän alakuloiselle. Sanon, että minulla on hieman koti-ikävä. Hän kaappaa minut halaukseen sanoen: ”Sinun pitää olla rohkea kun olet yksin kaukana kotoa, mutta minä olen sinulle perhe täällä, kaikki on hyvin.” Mietin itsekseni: niin nepalilaista, kolmessa tunnissa me olemme sydänystäviä.

Ja sillä hetkellä tiedän, että vaikka odotan kotiinpaluuta nähden unia mansikoista ja herneistä, tiedän myös, että kesäkuussa kuljen Kathmandun lentokentän turvatarkastuksen läpi silmät siinä samassa sumussa kuin tänne lähtiessänikin.

Teksti on muokattu versio 12.4.2015 Salon Seudun Sanomissa julkaistusta kolumnista 

****

Everyone who's lived abroad I most likely very familiar with the term culture shock. It develops slowly and manifests itself in a feeling that the others are acting and behaving in a way that is not rational. Small things will become big things, and sometimes your reactions are completely out of proportion. The things that bug me here are for instance that everything happens in its own time, if at all. I cannot understand why the caste system, illegal for decades, is still in place and upheld; or why women become more or less domestic workers when they marry; or how it can be possible that the damn constitution is still not in place, after almost 10 years. A negative answer will not be given even in the most bizarre situations. Like when you are looking for a specific place and ask a local for directions. They will answer with absolute certainty: 200 meters that way, sister!" even if they have absolutely no idea where the place is. And the next person will guide you in the complete opposite direction. Taxi drivers are my pet-peeve and the object of my holy wrath. For a great majority of them I am the equivalent of that talking and walking fat wallet that justifies ripping me off my charging a fee three-times the actual one.

One night I am fighting over the price of the taxi again. We had negotiated the price to be 300 rupees, which is still extra but bearable, but when I give the driver a 500 rupee note, he refuses to give me change for sorry excuses. In a normal situation I would sit in the taxi until he hands me the change - this is not the first time. But that day, it is all just too much. I gather my bags and yell at the driver: "I hate Nepal, you can go #€&(%/ off, brother!" and slam the door as hard as I can as the tears of anger run down my face. I do not feel even shame even as I know that in this country, you do not act this way, I am too angry and too frustrated with the situation that keeps on repeating over and over again. Fortunately, a culture shock waxes and wanes, it is not a state of permanence. 

Homesickness is another thing you just have to learn to live with. It's Easter. I am sitting in the evening program of a training we've organized for head teachers and contact teachers. I've just finished a Skype call to Salo, where my parents live. Behind the pixelated screen I've seen my parents, my grandma and my sister with her family - only my brother is missing. My 18-month-old nieces run around in excitement, kiss the tablet and shriek joyously a word that I interpret must be "Pauliina". We manage to talk only for 10 minutes because the internet connection at the hotel is bad and it keeps cutting me off- 10 minutes is not nearly enough time. I know that my family has just had a big festive lunch that has been prepared with love and I am not there. I close my laptop reluctantly and join the others in the hall. The room is full of happy people from the training but at that point, I would love to be anywhere but there.

But just as I am up to my ears with Nepal, music that sounds out-of-tune squealing, bad coffee and rules of behavior that I fail to understand or follow, the district education office representative and a group of head teachers take over the dance floor. Middle-aged men shake their hips like Bollywood movie stars, clap  their hands, each one singing in their own key, hug one another and laugh from the bottom of their stomach, fuelled up by a glass or two of Coca Cola. Each take turns at the mic, they sing, dance, tell stories or jokes. My bad mood melts away and even the homesickness seems to sink to a tolerable level.

At night, Maya (name changed to protect identity), that I have met only a few hours ago, tells me her life story in passing. She shares how difficult inter-caste marriages still can be in Nepal, what it is like to be a divorced woman in Nepal, and how, depite the fact that her husband beat her and had lovers, she is the one bearing the stigma of a failure and the divorcee that may even prevent her from ever marrying again.  She tells me that I look a little down and insists to know why. I tell her that I am feeling a bit homesick. She stands up and envelops me in a big hug and tells me: "You must be brave when you are so far away from home, but do not worry, I will be your family here." I think to myself: this is such a Nepali way of being. Three hours in and I have made a wonderful friend in a random person I just happened to meet. 

And at that exact moment I know that even if I await returning home and am already dreaming about Finnish strawberries and peas so delicious in the summer, just as surely I know that come June, I will walk through the security check of Kathmandu airport my eyes just as misty as they were when I left Helsinki airport behind me in January.

This is a modified version of a column published (in Finnish) in Salon Seudun Sanomat 12.4.2015

Kuka saa ja kenelle annetaan?

Sisällissodasta jaloilleen kivunneessa Nepalissa on perustuslaista väännetty pitkään ja hartaasti – kohta kymmenen vuotta. Demokraattisen Nepalin tasavallan ensimmäinen kansalliskokous, Constitutional Assembly, valittiin vuonna 2007. Ensimmäistä kansalliskokoukseen asetettaessa päätettiin, että naisilla tulee olla vähintään 1/3 paikoista. Ms. Binda Pandey, kansalliskokouksen perusoikeuksien ja valtion velvollisuuksien komitean puheenjohtaja arvioi, että naisedustuksen turvin keskusteluun on onnistuttu nostamaan naisten kannalta monia tärkeitä asioita.

Kysymysten eteenpäinvientiä on kuitenkin vaikeuttanut se, että harva nainen on puolueensa sisällä päättävässä asemassa ja vaikka huolia usein kuullaan, puuttuvan konkreettiset toimet edelleen. Ja vaikka monia tasa-arvon kannalta oleellisia kysymyksiä onkin saatu nostettua poliittiselle agendalle, on matka politiikan kiemuroissa välillä tukalaa. Institute of Democracy and Electroral Assistance (IDEA) julkaisi kolmisen vuotta takaperin tutkimukseen kansalliskokouksen naispoliitikoista. Huolestuttavaa on, että 70% tutkimukseen haastatelluista naisista oli kokenut joko psykologista tai fyysistä väkivaltaa poliittisen uransa aikana.

Yksi naisten kannalta oleellisista perustuslaillisista kysymyksistä on se, myönnetäänkö lapselle Nepalin kansalaisuus myös äidin kansallisuuden perusteella. Tällä hetkellä kansalaisuuden saa automaattisesti vain, jos isä on Nepalin kansalainen – siitä huolimatta, että vuonna 2006 voimaantullut väliaikainen perustuslaki yksiselitteisesti mahdollistaa kansalaisuuden myöntämisen myös äidin kansalaisuuden perusteella ja vaikka korkein oikeus on tulkinnan vahvistanut. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ulkomaalaisen isän ja nepalilaisen naisen liitosta syntyvät lapset jäävät vaille kansalaisuutta – he katoavat. Myös avioliiton ulkopuolella syntyvät lapset ja niiden perheiden, joissa vanhemmat ovat eronneet ennen lapsen täytettyä 16, kokevat saman kohtalon, sillä kansalaisuus myönnetään hakemuksesta ja isän läsnä ollessa. Ilman kansalaisuutta elämä vaikeutuu merkittävästi: korkeakoulun ovet jäävät avautumatta, ylioppilastutkintoon osallistuminen voi olla hankalaa tai mahdotonta, työpaikka virallisella sektorilla voi jäädä haaveeksi. Sen enempää paikallishallintoon kuin parlamenttiinkaan ei ole asiaa ilman Nepalin kansalaisuutta.

Naisjärjestöt ovat tehneet pitkäjänteistä työtä kansalaisuuskysymyksen puolesta ja erinäisten kansalaisjärjestöjen tietojen mukaan valmisteilla olevassa perustuslakiluonnoksessa oikeus kansalaisuuteen myös äidin kautta olisi tällä hetkellä olemassa. Taistelu on kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Kansalliskokouksen poliittisen dialogiin ja konsensuksen komitea päätti suosittaa muutosta, jolla kansalaisuus myönnettäisiin lapselle vain molempien vanhempien ollessa Nepalin kansalaisia. Ainakin osa kansanedustajista on sitoutunut vanhaan muotoiluun jommankumman vanhemman kansallisuudesta. Muita Nepalin naisasialiikkeen ajamia, tasa-arvoa koskevia kysymyksiä, ovat mm. yhtäläiset perintöoikeudet sekä seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia koskevat säädökset, joista on keskusteltu perustuslakikeskusteluissa, mutta joiden toimeenpano odottaa edelleen.

Poliittisen osallistumisen sekä tasa-arvon edistäjänä koulutuksen rooli on kiistaton. Nepal on ottanut merkittäviä harppauksia vuosituhat tavoitteiden saavuttamisessa. Tavoite kaksi, peruskoulutuksen takaaminen kaikille, on hyvässä vauhdissa. Vuonna 2013 koulun aloitti jo 95% lapsista, tytöt yhtä usein kuin pojatkin. Ongelmana on ennen kaikkea se, että tyttöjen suhteellinen määrä romahtaa siirryttäessä ylemmille luokille. Vaikka koulutuksen läpäisevyys on ongelma ylipäätään, erityisen alttiita koulunsa keskeyttämään ovat tytöt, kastittomat, vammaiset, erilaiset oppijat ja etniset vähemmistöt. Tyttöjä vievät koulun penkiltä lukukausimaksut, maaseudulla erityisesti lapsiavioliitot sekä ylimääräisten käsiparien tarve kodin ja toimeentulon pyörittämisessä. Siitä huolimatta, on silläkin saralla saavutettu merkittäviä edistysaskeleita. Kathmandu Post raportoi jokin aika sitten, että peruskoulun päättökokeeseen osallistuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa enemmän tyttöjä kuin poikia.

Ihmisoikeudet jaetaan YK:n perussopimuksissa kansalais- ja poliittisiin oikeuksiin (ns. KP-oikeudet, mm. oikeus asettua ehdolle vaaleissa) sekä taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin (ns. TSS-oikeudet, mm. oikeus koulutukseen). TSS-oikeudet ovat usein jääneet KP-oikeuksien varjoon, vaikka kansalais- ja poliittisten oikeuksien saavuttamiseksi huomion kohdistaminen juuri taloudellisiin, sivistyksellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin on välttämätöntä. Oikeuden poliittiseen osallistumiseen kun tuskin voidaan katsoa toteutuvan täysimääräisesti vaikkapa ilman lukutaitoa ja ilman mahdollisuutta koulunkäyntiin. Juuri siksi huomion kohdistaminen tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin on äärettömän tärkeää.

Julkaistu alunperin 9.4.2015 Keskustaopiskelijoiden vierasblogina.

Kun puhdas vesi, ilma ja ruoka eivät ole itsestään selvyyksiä

Vietän saikkupäivää kotona jälleen kerran. Ihmiselle, joka harvoin sairastaa, on sairasvuoteella makaaminen olo jokseenkin turhauttavaa. Vajaan kahden ja puolen kuukauden aikana ruokamyrkytys on vienyt vuoteen omaksi ja vessan vangiksi jo kolme keraa. Lienen rautamahani ansiosta selvinnyt kai kuitenkin melko vähällä: eräs entinen Etvo kertoi kärsineensä vatsavaivoista enemmän tai vähemmän ensimmäiset kaksi kuukautta ja senkin jälkeen säännöllisin väliajoin. Väitän, että periaattellani välittää huuthelkattia ruokapakkausten päivämääristä (kyllä nenä kertoo, onko ruoka pilalla) lienen jo Suomessa onnistunut rakentamaan jonkinasteista nepaliresistenssiä. Immuunia se ei minusta kuitenkaan ole tehnyt.

Niin klisheistä kuin se onkin, Suomesta kaipaan puhdasta ilmaa, vettä ja ihania vihanneksia, joita ei tarvitse pestä veg-fru washilla.


Muuttaesani tänne hihittelin alkuun muutamien ravintoloiden ja lihakauppiaiden hygienic food, hygieenistä ruokaa, kylteille. Kolme ruokamyrkitystä myöhemmin en hihittele enää. Olen miettinyt, että mikäli haluaisin tehdä täällä esimerkiksi kanaruokaa, mistä uskaltaisin sen kanaparan ostaa. Lihakauppoja vähän siellä sun täällä, yhteistä niille on se, että ne sijaitsevat pöllyävän tien vieressä, joiden täysin suojaamattomalla pöydällä lihapalat paistattelevat päivää auringossa kärpästen suristessa ympärillä. Ehkäpä ainoa keino olisi mennä heti varhain aamusta, viiden-kuuden maissa, sillä myyntiin tulevat tuotteet tulevat omalta pihalta. No, onneksi selviän varsin hienosti kasvisruualla, ja annan muiden hoitaa liharuokien kokkailun. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että syön lihaa noin kerran viikossa, silloin kun työpaikkamme didi sitä kokkailee perjantaina sekä satunnaisten ravintolaillallisten yhteydessä.

Vihannekset pesen veg-fru washilla (jännittävää, eikö?), jonka pitäis pestä vihannekset puhtaiksi liasta ja pöpöistä, mitä hanavesi ei välttämättä tee. Mikäli vihannekset päätyvät pannuun, ei pesua välttämättä tarvita mutta tuoreiden vihannesten kanssa pitää olla hieman varovainen. Kaipaan täällä erityisesti salaatteja, niitä kun ei joka paikassa uskalla syödä, eivätkä nepalilaiset vihannekset lyö vertoja kotimaisille (voin toki olla asiassa puolueellinen). Taidan ostaa Helsinki-Vantaan lentokentän Alepasta 22.6. mukaani fetasalaatin ainekset ja hotkia sen sisuksiini ennen kuin puran matkalaukut (drooool).


Suomessa harvoin tulee mietittyä sitä, kuinka tärkeää vesi loppujen lopuksi on. Vedestä on harvemmin pulaa, se on yleensä puhdasta eikä tarvitse kahta kertaa miettiä, uskallanko juoda tuosta hanasta tulevaa vettä. Toisin on täällä. En käytä edes hampaiden pesuun hanavettä, sillä vaikka periaatteessa kraanavesi on puhdistettua, ovat putket usein huonolaatuisia ja jätevesi ja puhdasvesi sekoittuvat iloisesti tihkuvista putkista. Vedessä on tutkimuksten mukaan erinäisiä bakteereita, e-kolia (joka on ulosteperäinen bakteeri), loisia ja muita mukavia yllätyksiä, joista saattaa saada elinikäisen ystävän. Veden voi toki keittää, kymmenessä minuutissa pöpöt kuolevat. Eikä ole sanottua, että puhdas vesi on Suomessakaan itsestäänselvyys tulevaisuudessa. Makean veden osuus maan vesivarannoista on häviävän pieni ja osa tutkijoista onkin varoittanut, että puhdas vesi saattaa loppua parissa sukupolvessa. Kysymys vedestä ei ole vain kysymys vedestä, vaan loppuviimein se on kysymys elämästä - ilman vettä kuin ei meistä kukaan kovin montaa päivää selviä.

Toinen ikävä tuttava täällä on ns. Kathmandu cough, Kathmandun yskä, jonka aiheuttavat liikenneruuhkat, roskien poltto (ml. muovi) kaduilla, pikimustaa pakokaasua sylkevät bussit, sähkökatkosten aikana pyörivät diesel-käyttöiset generaattorit ja päällystämättömien teiden pöly. Koska Kathmandu sijaisee laaksossa, jota ympäröivät 2-3 kilometrin korkeuteen nousevat vuoret (tai kukkulat, kuten nepalilainen asian ilmaisisi), jäävät ilmansaateet leijumaan laaksoon sen asukkaiden iloksi. Taisin aiemmin blogissani mainitakin, että vuorokausi Kathmandun ilmaa on sama kun polttaisi askillisen tupakkaa päivässä. Arviolta 1900 ihmistä kuolee yksin Kathmandun laakson alueella ilmansaasteiden aiheuttamiin sairauksiin. Huonon ilman seurauksena aloin niistää harmaata mönjää vajaassa viikossa. Flunssa kestää pidempään eikä ulkoilu pistävässä savussa juuri houkuttele. Nepal sijoittukin sijalle 177 ilmanlaatua mittaavassa Yalen yliopiston Environmental Performance Indexissä, taakse jää vain Bangladesh. 

Turismin kannalta on valitettavaa, että savusumu peittää kaupunkia rajaavan Himalajan vuoriston lähes joka päivä. Se on sääli, sillä lumihuippuiset vuoret taivaanrannassa saavat kenet tahansa hyvälle tuulelle, voin lyödä siitä vaikka vetoa. Pahimmilta sivuvaikutuksilta välttyäkseni kuljenkin täällä pääsääntöisesti kankainen hengityssuojain kasvoilla. Se tuskin suodattaa kaikkea ilman moskaa, mutta ainakin harmaaksi värjäytyvät nenäliinat ovat historiaa. Huonon ilman vuoksi olen myös pyrkinyt käyttämään kaikki eteentulevat mahdollisuudet päästä pakoon kaupungista. Jo työpaikkani korkeudella, vajaa 10 kilometriä Kathmandun keskustasta, ilma on tuntuvasti helpompaa hengittää. Muualla vietettyjen viikonloppujen jälkeen paluu kaupunkiin tuntuu ankealta. 

Kaikkeen kuitenkin tottuu. Veden käyttöä pitää suunnitella, käyttää järkeä ruokailun suhteen (vaikkei se kaikelta pelasta) ja ilmaa kannattaa paeta niin usein kuin voi. Siitä huolimatta en malta olla kuvittelematta, kuinka huikea paikka Nepal olisikaan, jos nuo kolme perusasiaa (hygienia, vesi, ilma) olisivat nykyistä paremmassa kunnossa. 

Nainen vailla lokeroa // A woman out of bounds

(English below)

Eräs asia, johon en ole oikein vieläkään tottunut täällä, on nepalilainen tapa kommentoida ulkonäköä melkoisen suorasukaisesti. "Aaaah, sinulla on tänään taas finnejä, leuassa ainakin kaksi isoa!" (Ihanko totta, en nähnytkään sitä itse peilistä), "Nenäsi näyttää omituiselle, se ei ole normaali, pitäisikö sinun mennä lääkäriin?" (Niin, poltin sen auringossa, niin kuin punapäille usein vahingossa käy), "Kulmakarvasi ovat aivan ylikasvaneet, sinun pitää kyllä mennä ne tuohon yläkerran kosmetologille hoitamaan threadingilla (eli karvojen poistoa kahden langan avulla), ehkäpä voisit hoitaa tuon ylähuulesi samalla." (Mitä hittoa!). Huvittavin hetki oli kuinenkin kun perheen tytär esitteli minut tädilleen. Täti luuli minun olevan edellinen vapaaehtoinen Eini. Tähän perheen tytär totesi, että "Ei, ei, he näyttävät kyllä aika samalle, mutta Eini oli laiha, Pauliina on hieman lihava." Vaikken nyt rehellisyyden nimissä olekaan höyhensarjan edustaja, kuvaus "hieman lihava" tuntuu varsin epäkohteliaalle. Siitä huolimatta, että tiedän sen olevan täällä pääsääntöisesti kehu - näytän terveeltä ja hyvinvoivalta.

Toinen asia, joka täällä näkyy ja tuntuu jokapäiväisessä elämässä on sukupuoli, niin biologinen (sex) kuin sosiaalinenkin (gender). Ei sikseen, en normaalipäivänä kovin usein mieti sitä, mitä sukupuolta edustan - se on yhdentekevää ja jokapäiväisessä kanssakäymisessä, sillä on onneksi harvoin merkitystä. Niitäkin tilanteita, jolloin on, mutta en aio puuttua siihen sen enempää tämän kirjoituksen puitteissa. Täällä olen kuitenkin huomannut olevani nainen. Tai, en oikeastaan mikä tahansa nainen, vaan omituinen nainen, nainen vailla lokeroa.

Kuulun kai Suomessakin jossain määrin kategoriaan poikatyttö, vaikka rakkauteni kenkiin ja kolttuihin on kiistämätön tosiasia. Kaveriporukkani lienee aika 50/50 sukupuolijakauman suhteen. Urheiluhistoriaani kuuluu 15 vuotta jalkapalloa ja jonkun verran jääkiekkoa. Rakastan puhua politiikkaa. Koulussa nautin matematiikasta. Nämä piirteet lasketaan kai perinteisesti maskuliinisiksi, mutten ole kiinnostuksen kohteineni suomalaisessa mittakaavassa mitenkään erityisen poikkeava. Täällä erotun kuitenkin joukosta.

Kerron miksi ajattelen niin. Perheen isä on kutsunut minua jo useampaan otteeseen vahvaksi mieheksi, strong man. Nimitys sai alkunsa siitä, kun roudasin reilu kaksikymmenkiloisen vesitonkan läheisestä kaupasta ylös kolmanteen kerrokseen. Suomalainen nainen kantaa, hitto vie, kolme ruokakassia, lapset ja jumppavermeet ylös rappusia kuin tiibetiläinen sherpa, miksen siis minäkin. Ajan pyörällä, vaikka sen seurauksena olen hikinen. En tiedä miksi hikisyys on huono asia, mutta sillä minulle perusteltiin sitä, mikseivät naiset polje polkupyörällä Kathmandussa. Tulen kotiin pimeän jälkeen (eli kuuden jälkeen), jos minua huvittaa. Olen öitä poissa, siitä paikasta jota kutsun kodikseni. Saatan istua työpaikan miesten kanssa oluella seminaarin jälkeen ja keskustella nepaliyhteiskunnasta. Ihmiset jaksavat hämmästellä sitä, että kannan selässä sekä rinkan että repun ja roikotan toisassa kädessä täyteen pakattua käsilaukkua. Mutta kaikki tämä on minulle sallitua, tai ainakaan en näe tai tunnista aiheuttamaani pahennusta.

Myös töissä pomo viittaa minuun sanalla strong, mutta koska töissä en esittele vedenkantomuskeleitani, niin epäilen sen liittyvän enemmän luonteeseen. En mielestäni ole esitellyt satunnaisen ärhäkkää luonnettani työympäristössä, joten sen täytyy liittyä johonkin muuhun piirteeseen - lieneekö sitten siihen, että lauon mielipiteeni epätyypillisen nepalilaisesti suoraan ja ilman suurta auktoriteettipelkoa. Ja olen kovaääninen. Täällä asuva intialainen ystävänikin kuvaili minua sanalla tough (kova) ja maverick (itsenäinen, riippumaton), vaikka lisäsikin heti perään, että oikestaan luulen kyllä, että vaikka olet tough, luulen, että on sinulla varsin pehmeä sydän. No, selväksi on kai käynyt, etten istu ihan perinteiseen naisen rooliin täällä.

En silti haluaisi olla lokeroituna vahvaksi mieheksi, vaikka olenkin täällä naiseksi varsin pitkä (eli 158,5 cm), suuriluinen ja "lihava" ja 37 kokoa oleva jalkani alkaa olla kenkäkauppojen kokovalikoiman loppupäässä. Jos olet kokoa 39, ei kannata tulla Nepaliin kenkäostoksille, jalkineiden löytäminen voi olla hankalaa. Olen saanut perheeltä myös lisänimen free man, vapaaa mies. Rehellisesti sanoen on oikeastaan aika hienoa olla nainen vailla lokeroa, kapinallinenkin. Mutta se myös vaikeuttaa kulttuuristen sääntöjen oppimista: lokerot antavat viitekehyksen sille, miten toimia tilanteessa, joka on sinulle vieras (vaikket sitten noudattaisikaan niitä).

Ja, lopulta, kaikki tämä saattaa olla vain minun väärinymmärrystäni, kolme kuukautta Nepalissa ei vielä tee asiantuntijaa. Tai sitten kuulun länsimaisen naisen kategoriaan: nainen, joka on vahva, vapaa mies, ainakin nepalistandardein mitattuna

***

One thing that I still have trouble getting used to in here is the Nepali way of commenting ones looks in a fairly straightforward manner. "Oooooh, you have pimples again today, two very big ones in your chin!" (really, I somehow missed that in the mirror), "Your nose looks weird, it is not normal, maybe you should see a doctor?" (I burnt it in the sun by accident, redheads often make that mistake), "Your eyebrows are very overgrown, I think you need to see a cosmetologist for threading, she can do your upper lip while she's at it" (what the eff?). Perhaps the oddest one still was when the daughter of my family introduced me to her aunt. The aunt mistook me for the former Finnish volunteer, Eini. The daughter corrected her promptly: "Oh no, this is not Eini, she was skinny, Pauliina is a little bit fat." Yes, I admit I am not exactly a bikini model but the description "a little bit fat" just rings rather impolite in my ears. Even though I know that fat here is not that bad of a description, it means that I look well and healthy.

Another thing that I have to come to think about more actively here is my gender and the place that I am assigned, my category I suppose. No, I do not go around every day conscious of the fact that I am a woman - usually it makes no difference for ordinary life in Finland or here for that matter. There are situations back in Finland when that is certainly the case, but I will not address that issue in this piece. Here, however, my gender is made visible. I am a woman, or well, not a regular woman, a strange woman, a woman out of place.

I guess even back home I would be put into the category of a tomboy, even though my love for shoes and dresses is undeniable. My circle of friends is very close to 50/50 on gender balance. My history of sports includes 15 years of football and some ice-hockey. I love to talk politics and in school, math was one of my favorite subjects. These characteristics are, I guess, traditionally categorized as masculine but I am not in anyway special in my group of friends back home. Here, this is not the case.

I tell you why I think the way I do. I have earned the nickname of a strong man from my family. I got the name after I carried the twenty plus kilo water jar up to my room on the third floor from the store close-by. If your average Finnish woman will carry the screaming children, three grocery bags, and gym bag up the stairs like a Tibetan sherpa, damn it, so will I!

So in many ways, I guess I am not your typical Nepali woman. I drive a bike, even though I will be sweaty as a result. I do not know why avoidance of sweat seems to be a thing here but that was given as an explanation when I inquired why I seem to be the only woman driving a bike in Kathmandu (with the rest of the Westerners).  I come home after dark (after 6 pm), if I please. I spend nights away from the place I call home. I might sit with my male colleagues after a seminar and have a beer and discuss society and politics (I am always the only woman). People cannot seem to believe that I am able to carry a backpack nearly my size on my back, another on the front and drag a fully stuffed handbag in tow and not complain. But all of this is allowed for me or at least I do not understand the possible scorn.

At work, my boss also refers to me as being strong but as I have not put my water carrying muscles on display I work, I suspect it has more to do with character. I have been able to keep my sometimes fiery nature under control at work, so it must refer to something else - maybe the fact that I say my opinions with little sugar coating and no fear of authority. And I have a loud voice. Even my local Indian friend tells me that I am a bit of a tough maverick.  Point being, I do not fit into the stereotypical female slot here.

I'm not sure I want to be labeled as strong man (or having any specific label for that matter), despite being, by local standards fairly tall (i.e. 158.5 cm), big boned, fat and with my 37 size, at the upper end of sizes in any given shoe sellers'. If you sport a size 39, I don't recommend taking Nepal as your shoe shopping spree - destination, the challenges may be insurmountable. I've also acquired the nickname of a free man from the family. It is funny how much finding out your category means when you are operating in a culture of your own in the beginning: it will give structure and guidelines on operation. Truth be told, I do quite enjoy this maverick status of mine, but it does make learning the culture a little bit more difficult as not all people you meet will assign you the same category nor you can you rely on those frameworks for operating without offending evert single person you meet.

Yet, all of this could be just my speculation as three months will not grant me an expert status on Nepali culture.  Or maybe my label is just that of a woman from the western part of the globe: a woman with the characteristics of a strong, free man, at least by Nepali standards.