Kulttuurishokki ja koti-ikävä – jokaisen maahanmuuttajan repussa // Culture shock and feeling homesick - the burdens of immigrants

Melko varmasti jokainen, joka on joskus asunut ulkomailla, tietää mitä tarkoitetaan kulttuurishokilla. Kulttuurishokki hiipii pikkuhiljaa. Se on tunne siitä, että muut toimivat ja käyttäytyvät väärin. Pienet asiat saavat ärsyyntymään, välillä suhteettomasti. Vaikkapa se, että Nepalissa kaikki tapahtuu hitaasti, jos ollenkaan. En käsitä, mikä kastijärjestelmän purkamisessa on hankalaa, miksi naimisiin mennessään nainen muuttuu kotitalouskoneeksi tai miten yhden perustuslain sorvaamisessa voi mennä 10 vuotta. Kielteistä vastausta ei anneta, ei edes tilanteessa, jossa kysyt tietä, eikä kysyttävä tiedä missä kohde on. Hän vastaa silti täydellä varmuudella: ”200 metriä tuonne, sisko!”. Ja seuraava vastaantulija ohjaa täysin vastakkaiseen suuntaan. Pyhän vihani saavat taksikuskit, sillä näyttäydyn heille kävelevänä lompakkona, jolta on hyvä huijata kolminkertainen taksa.

Yhtenä iltansa tappelen jälleen taksin hinnasta. Olimme sopineet lähtiessä hinnaksi 300 rupiaa, mutta taksikuski ei aio antaa 500 rupian setelistäni takaisin. Normaalitilanteessa istuisin taksissa, kunnes vaihtoraha on kädessäni ­­­­­­­— ei tämä ensimmäinen kerta ole. Tuona päivänä kattila vain kiehuu yli. Kerään tavarani ja huudan kuskille: ”Vihaan Nepalia, painu &#%&%#, veli” ja lyön mielenosoituksellisesti oven kiinni niin lujaa kun voin kyynelten kirveltäessä alas poskia. En jaksa edes hävetä, vaikka tiedän olevani maassa, jossa pahaa mieltä ei näytetä, ei näin. Onneksi kulttuurishokki on luonteeltaan aaltoilevaa, se ei ole pysyvä tila. ­­­

Koti-ikävä on toinen asia, jonka kanssa on vain opittava elämään. 

On pääsiäinen. Istun rehtoreille ja opettajille järjestämämme koulutuksen illanvietossa. Olen juuri päättänyt Skype-puhelun Saloon. Ruudun takana olivat vanhempani, siskoni perheineen ja mamma, vain veljeni puuttuu joukosta. Puolitoistavuotiaat siskontytöt suukottivat ruutua ja kiljuivat riemuissaan sanaa, jonka tulkitsin tarkoittavan Pauliinaa. Ehdimme jutella kymmenisen minuuttia, sillä netti pätkii — aivan liian lyhyesti. Suljen koneen vastahakoisesti ja palaan muiden joukkoon. Tila on täynnä hyvätuulisia seminaarilaisia, mutta sillä hetkellä haluaisin olla missä tahansa muualla.

Mutta juuri kun olen korviani myöten täynnä Nepalia, musiikkia, joka kuulostaa mielestäni epävireiseltä ulinalta, onnetonta kahvia ja käsittämättömiä käyttäytymissääntöjä, hyppäävät piirikunnan koulutuspäällikkö ja joukko rehtoreita tanssilattialle. Keski-ikäiset miehet heiluttavat lantioitaan kuin Bollywood-tähdet, hakkaavat käsiään yhteen, laulavat kukin omassa nuotissaan, halailevat toisiaan ja nauravat kippurassa Coca-Colan voimalla. Jokainen tarttuu vuorollaan mikkiin ja laulaa, tanssii tai kertoo vitsejä. Vaikka koitan pitää kiinni ärsytykseni rippeistä, en voi sille mitään, että känkkäränkkä sulaa hyväntuulisuuteen. Koti-ikäväkin laimenee siedettäväksi. 

Illalla höpöttelen hotellihuoneessani Mayan (nimi muutettu) kanssa, jonka olen tavannut vain muutama tunti aiemmin, ja hän kertoo kuin ohimennen elämänhistoriansa minulle. Hän kertoo, kuinka hankalia avioliitot eri kastin edustajien välillä ovat, millaista on olla eronnut nainen Nepalissa, ja kuinka ex-miehen rakastajattaresta ja väkivaltaisuudesta huolimatta hän on se, joka kantaa epäonnistujan ja eronneen stigmaa, joka voi myös olla esteenä avioliitolle tulevaisuudessa.

Maya vaatii saada tietää, miksi näytän alakuloiselle. Sanon, että minulla on hieman koti-ikävä. Hän kaappaa minut halaukseen sanoen: ”Sinun pitää olla rohkea kun olet yksin kaukana kotoa, mutta minä olen sinulle perhe täällä, kaikki on hyvin.” Mietin itsekseni: niin nepalilaista, kolmessa tunnissa me olemme sydänystäviä.

Ja sillä hetkellä tiedän, että vaikka odotan kotiinpaluuta nähden unia mansikoista ja herneistä, tiedän myös, että kesäkuussa kuljen Kathmandun lentokentän turvatarkastuksen läpi silmät siinä samassa sumussa kuin tänne lähtiessänikin.

Teksti on muokattu versio 12.4.2015 Salon Seudun Sanomissa julkaistusta kolumnista 

****

Everyone who's lived abroad I most likely very familiar with the term culture shock. It develops slowly and manifests itself in a feeling that the others are acting and behaving in a way that is not rational. Small things will become big things, and sometimes your reactions are completely out of proportion. The things that bug me here are for instance that everything happens in its own time, if at all. I cannot understand why the caste system, illegal for decades, is still in place and upheld; or why women become more or less domestic workers when they marry; or how it can be possible that the damn constitution is still not in place, after almost 10 years. A negative answer will not be given even in the most bizarre situations. Like when you are looking for a specific place and ask a local for directions. They will answer with absolute certainty: 200 meters that way, sister!" even if they have absolutely no idea where the place is. And the next person will guide you in the complete opposite direction. Taxi drivers are my pet-peeve and the object of my holy wrath. For a great majority of them I am the equivalent of that talking and walking fat wallet that justifies ripping me off my charging a fee three-times the actual one.

One night I am fighting over the price of the taxi again. We had negotiated the price to be 300 rupees, which is still extra but bearable, but when I give the driver a 500 rupee note, he refuses to give me change for sorry excuses. In a normal situation I would sit in the taxi until he hands me the change - this is not the first time. But that day, it is all just too much. I gather my bags and yell at the driver: "I hate Nepal, you can go #€&(%/ off, brother!" and slam the door as hard as I can as the tears of anger run down my face. I do not feel even shame even as I know that in this country, you do not act this way, I am too angry and too frustrated with the situation that keeps on repeating over and over again. Fortunately, a culture shock waxes and wanes, it is not a state of permanence. 

Homesickness is another thing you just have to learn to live with. It's Easter. I am sitting in the evening program of a training we've organized for head teachers and contact teachers. I've just finished a Skype call to Salo, where my parents live. Behind the pixelated screen I've seen my parents, my grandma and my sister with her family - only my brother is missing. My 18-month-old nieces run around in excitement, kiss the tablet and shriek joyously a word that I interpret must be "Pauliina". We manage to talk only for 10 minutes because the internet connection at the hotel is bad and it keeps cutting me off- 10 minutes is not nearly enough time. I know that my family has just had a big festive lunch that has been prepared with love and I am not there. I close my laptop reluctantly and join the others in the hall. The room is full of happy people from the training but at that point, I would love to be anywhere but there.

But just as I am up to my ears with Nepal, music that sounds out-of-tune squealing, bad coffee and rules of behavior that I fail to understand or follow, the district education office representative and a group of head teachers take over the dance floor. Middle-aged men shake their hips like Bollywood movie stars, clap  their hands, each one singing in their own key, hug one another and laugh from the bottom of their stomach, fuelled up by a glass or two of Coca Cola. Each take turns at the mic, they sing, dance, tell stories or jokes. My bad mood melts away and even the homesickness seems to sink to a tolerable level.

At night, Maya (name changed to protect identity), that I have met only a few hours ago, tells me her life story in passing. She shares how difficult inter-caste marriages still can be in Nepal, what it is like to be a divorced woman in Nepal, and how, depite the fact that her husband beat her and had lovers, she is the one bearing the stigma of a failure and the divorcee that may even prevent her from ever marrying again.  She tells me that I look a little down and insists to know why. I tell her that I am feeling a bit homesick. She stands up and envelops me in a big hug and tells me: "You must be brave when you are so far away from home, but do not worry, I will be your family here." I think to myself: this is such a Nepali way of being. Three hours in and I have made a wonderful friend in a random person I just happened to meet. 

And at that exact moment I know that even if I await returning home and am already dreaming about Finnish strawberries and peas so delicious in the summer, just as surely I know that come June, I will walk through the security check of Kathmandu airport my eyes just as misty as they were when I left Helsinki airport behind me in January.

This is a modified version of a column published (in Finnish) in Salon Seudun Sanomat 12.4.2015

Päivä, jona juustopallojen sihinä sai aikaan koti-ikävän

En pidä sanasta kulttuurishokki, se on liioittelua suurimmassa osassa tapauksia. Lähempänä toteuutta olisi kulttuuristressi. Se hiipii pikkuhiljaa ja salakavalasti mutta yhtä todellisesti. Shokki on äkillinen, lamauttava tunne. Tämä ei ole sitä, tämä on hiljaa saapunut tunne siitä, että kaikki ei ole kohdallaan eikä ymmärrä miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Olen asunut sen verran ulkomailla, että tiesin hetken koittavan. Ja kun kyseessä on kulttuuri, joka poikkeaa varsin selkeästi omasta lähtökulttuurista, olen osannut aavistaa, että ennemmin tai myöhemmin (anteeksi kielenkäyttöni) vituttaa kuin pientä apinaa. On tosiasia, että lähes jokaiselle ulkomailla asuvalle tulee se hetki kun uusi kulttuuri kahnaa vastaan. Ihan vietävästi. Minulla se hetki on nyt, kuukausi tänne saapumisen jälkeen.

Mieti pitkään haluanko kirjoittaa tästä aiheesta ollenkaan. Kun asioita laittaa paperille, ne ovat ikäänkuin enemmän olemassa. Myönnettäköön, että olisin myös mielelläni se harvinaisuus, joka vain sujahtaa sisään kulttuuriin kuin kulttuuriin, kuin kala veteen. Olen valitettavasti ihan tavallinen ihminen, jolle uudet asiat ovat välillä vaikeita. Ja ajattelin myös, että ehkäpä tästä kirjoituksesta on vertaistukea niille tuleville vapaaehtoisille tai muille maahanmuuttaville - on ok, että kenkuttaa mutta siitä selviää.

Tavallaan kulttuurishokki on helpompi käsitellä paikassa, jossa tietää, että asiat tehdään eri tavalla. Samalla tavalla minua on ärsyttänyt Jenkeissä ja Briteissä mutta siellä se tapahtui salakavalammin, sillä kulttuuri on paljon lähempänä sitä mihin olen tottunut ja kuvittelee, että kyllähän tämä tästä, on niillä muutamia hassuja tapoja mutta mitä sitten. Ja sitten ne eivät ajattelekaan samalla tavalla, mitä ihmettä! Tänne tullessani tiesin, että asiat nyt vaan ovat toisin. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö olisi oman kulttuurini muovaama ja tapojeni orja siitä huolimtta - ja kummatkin ominaisuudet osaltaan vaikeutavat sopeutumista.

Tilanteeseen varmasti vaikuttaa se, että olen työpaikkani ainoa ei-nepali. Asun nepalilaisessa perheessä. Työskentelen ja elän yhteisössä, jossa olen lähes ainoita ulkomaalaisia. Kulttuurikylpy on melko totaalinen.

Entisestä elämästä on hyvin vähän jäljellä. Kaikki on uutta: kieli, kulttuuri, tavat, ruoka, ystävät, koti, työtehtävät, työkaverit, työpaikka, harrastukset (joita ei ole), taloudellinen tilanne, aikakäsitys, asema yhteiskunnassa. Muutokset, vaikka osin mielekkäitäkin, ovat stressaavia.

Thomas Holmesin ja Richard Rahen elämänmuutoksia pisteyttävän stressiasteikon mukaan ainakin seuraavat asiat koskettavat: muutos taloudellisessa asemassa (38), työnkuvan selkeä muutos (36) , työvelvotteiden muuttuminen (29), muutos asuinoloissa (25,) henkilökohtaisten tapojen muuttaminen (24), asunnon muutos (20), vapaa-ajan muutos (19), muutos sosiaalisessa toimeliaisuudessa (18), muutos nukkumistottumuksissa (16) ja muutos ruokailutavoissa (13). Yhteensä 204 pistettä.

Holmesin ja Rahen indeksissa ei huomioida uuden kulttuurin aiheuttamaa stressiä, joka lienee vähintääkin yhtä suuri muutos kuin muutos taloudellisessa asemassa. Holmesin ja Rahen mukaan ihminen on vakavassa vaarassa sairastua, jos stressipisteitä kasautuu nopeasti yli 300. Tarkkailua ei tarvita, jos pistemäärä on alle 150. Nyttemmin on kuitenkin huomattu, että täsmälleen sama kokemus stressaa eri ihmisiä aivan eriasteisesti, joten pisterajoja ei kannata tuijottaa kovin sokeasti - meillä kaikilla on eri resurssit. Jotain viitettä ne kuitenkin voivat antaa. Tarkotukseni ei ole pisteyttämällä elämääni surkutella tai hakea sympatiaa, muuta kuin ehkä perustella itselleni, että minulla on oikeus olla väsynyt, ärtynyt ja sopeutumisongelmainen, muutokset ovat olleet isoja.

Yksi tapahtuma viime viikolta joka kuvastanee tämän hetkisiä fiiliksiä. Istuin ulkona läppärillä tekemässä töitä auringonpaisteessa. Vaikka auringossa työskentely pitää siristellä ärsyttävästi, jotta näkee tietokoneen näytöltä yhtään mitään, ovat aurinkoiset päivät ovat olleet viimeaikoina vähässä, että niistä täytyy siis nauttia aina kun vaan voi. Olen keskittymisen mestari, maailma yleensä häviää kun keskityn kirjaan tai johonkin työtehtävään, ympärillä voidaan viettää vaikka sambakarnevaalia, se ei minua juuri hetkauta. Yht'äkkiä kuitenkin hätkähdän. Jossain sihahtaa niin, että sydämessä sykähtää: ihan kun joku heittäisi löylyä kiukaalle! Katselen ympärilleni - viereisessä talossa uppopaistetaan lal-mohaneja ja tulikuumaan palmuöljyyn sukeltavat juusopallot kuulostavat saunan kivien sihinältä.

Minulla taitaa olla hieman koti-ikävä.

Mikä täällä sitten on erilaista? Olen varsin tietoinen, että osa näistä on kärpäsiä josta tekee härkäsen, mutta niinhän se usein menee: kun on jo valmiiksi pinna kireällä, niin pienet kivet hiertävät kengässä ikävimmin. Ja kaikillä näillä on myös positiivinen kääntöpuolensa. Here we go, jokunen esimerkki männä viikolta:

1. Eletään hetkessä. Pariin kertaan perhe on ollut hieman pettynyt kun en olekaan voinut osallistua johonkin tiettyyn juhlaan tai tapahtumaan, johon heidät on kutsuttu. Näitä on vaikea ennakoida, koska ilmoitus tulee yleensä samana päivänä tai sinä hetkenä kun olen reppu selässä oven raossa valmiina lähtemään. Esimerkiksi kutsu häihin tulee vain ehkä viikkoa kahta ennen. Kerroin työkaverilleni, että jos minä menisin naimisiin kahden viikon varoitusajalla, on melko varmaa, että sinne pääsisi osallistumaan vain kourallinen ihmisiä - hyvä jos oma perheeni pystyisi ajoittamaan aikataulunsa yhtäkkiseen juhlaan. Ei, meillä kutsut lähtevät kuukausia etukäteen ja niille tärkeimmille ehkä ilmoitetaan jo vuotta ennen, jotta kalenteriin saadaan juhlallisuudet varattua. On selvää, että käsityksemme ajasta ja ajan suunnittelusta on erilainen. Töissä mikään aikataulu ei pidä ja palaverit siirtyvät jatkuvasti. Olen kalenterin ja suunnitelmallisuuden orja, ei siitä mihinkään pääse. Toisaalta: harvoin on töissä kiire, kukaan ei hengitä niskaan. Ihmisillä on yleensä aikaa sinulle, vaikka kesken muiden tehtävien tai työpäivän. Keskeytys otetaan positiivisena. Ja onhan se ihan hauska yhtäkkiä huomata, että seuraavalle viikolle on kahdet kivat juhlat arkea värittämässä.

2. Oman tilan puute, niin fyysinen kuin henkinenkin. Kaikki tietävät kaiken kaikista. Jos sanon tai teen jotain kotona, se tiedetään töissä. Tavarat on ostettava tutun tutulta tai loukkaat jotakuta. Bussit ovat varsinkin ruuhka-aikaan sardiinipurkkejä, joista ulos tunkeminen pitää aloittaa jo kolmea pysäkkiä ennen jos aikoo edes kuvitellä pääsevänsä ulos ennen kuin oma pysäkki on kilometrien päässä. Perjantairuuhka Helsingistä kohti Turkua on naurettavan kevyttä kamaa. Tervetuloa vain tänne, jossa viiteen kilometriin menee ruuhka-aikaan lähemmäs 45 minuttia. Ja sen ajan marinoidun siinä sardiinipurkissa vierustoverin kyynärpää suussa ja toisen polvi alaselän notkossa. Kääntöpuoli: jos joku on hätänä, auttajia löytyy. Tutuissa putiikeissa ei tarvitse tingata kun tiedetään kuka olen ja mistä tulen.

3. Vapaa-ajan harrastusten puute. Harrastuksiin ei siellä missä asun ole juuri mahdollisuuksia. Lähin kuntosali on 3 kilometrin päässä. Juoksisin, jos ulkoilma ei olisi täynnä töhnää. Kuntosalin juoksumatto toimii klo 6-7 aamulla. Fat chance, että tämä aamukiukkuinen nainen nousee viideltä kävelläkseen kuntosalille tunniksi juoksemaan. Kuntosalin aikataulussa ilmoitettu jooga ei ole alkanut, enkä tiedä milloin se alkaa. Ajattelivat nyt kuitenkin laittaa sen jo tulevaisuutta varten kalenteriin :) Kääntöpuoli: Harrastusten puute kyllä edelleen hiertää, mutta olen yrittänyt opetella joogaamaan itsekseni. Silti vietän hävyttömän suuren osan ajasta koneella, ensin töissä ja sitten paremman puutteessa kotona. Tähän tarvitsen kyllä ratkaisun pian, sillä toinen korvava toiminto, kirjojen hamstraaminen, ei ole matkalaukun tilavuuden ja painon kannalta kovin fiksu idea.

4. Tinkauskulttuuri ja turistin nahka. Tinkauskulttuuri kuuluu täällä asiaan, sitä tekevät paikallisetkin, mutten silti jaksa sitä. En pääse pakoon ihonväriäni enkä siihen assosioituvaa rikkauden leimaa, olkootkin, että tulotasoni täällä ei poikkea nepalilaisesta perusvirkamiehestä. Tiedän, että se on silti monelle järkyttävän suuri summa rahaa. En pidä siitä, että minua puhutellaan sanalla ma'am. Se kuullostaa niin herraskaiselta. Erityisesti vihaan taksien kanssa tappelua. Lain mukaan taksin kuuluu ajaa mittarilla. Se kuitenkin onnistuu harvoin muuten kuin nepalille - muut saavat maksaa summan joka on jotain välillä 1,5-3 kertainen. Olen siirtynyt täällä pyöräilyyn niin pitkälti kuin se vain on mahdollista, sen verran taksikuskien kanssa tappelu saa hiiltymään. Kääntöpuoli: Ei, tästä en ole vielä löytänyt hyviä puolia. Ehkä senkin aika tulee. Edit: keksin hyvän puolen! Joudun pyöräilemään, se korvaa edes hieman sitä liikunnan puutetta, joka täällä vaivaa :)

Millä siitä sitten selviää? En tiedä pätevätkö vanhat niksini täällä, mutta vanhojen kokemusten perusteella seuraavat asiat auttavat:

1. Omaa aikaa. Kun oikein potuttaa, on parempi olla omissa oloissaan kun syyttä ruveta äksyilemään asioista joille en mitään voi ja jotka eivät siitä miksikään muutu. Kirja käteen. Jos ilma ei olisi niin huono (siis täynnä pölyä ja pakokaasuja ynnä muuta sellaista mitä en halua keuhkoihini lenkin yhteydessä vetää), lähtisin juoksemaan. Juoksu parantaa kaiken.

2. Itsensä muistuttaminen siitä ettei se kotimaakaan ole mikään Onnela ja tarinoiden Shangri-La. Onneksi siihen ei tarvita kuin Hesarin kommenttiosion lukeminen. Sellaista määrää vihaa, pahaa oloa, aivokuonaa ja suoranaista vihapuhetta ei löydy mistään muualta.

3. Kirjoittaminen. Se on minulle terapiaa, omien ajatusten läpikäyntiä, jäsentämistä. Kun ajatukset saa paperille (tai koneen näytölle), kaikki näyttää jo kirkkaammalle. Joskus olen harrastanut sitä, että kirjoitan kaikki ikävimmät asiat paperille, oikein marinoidun siinä itsesäälissä ja ärsytyksessä, sitten poltan paperin. Sanottu ja tuhottu, huolet maailman tuulissa ja savuna ilmassa, ja olo kevyempi.

Holi, värien juhla. Tämän toisin mielelläni Suomeenkin. 

4. Keskittyminen siihen mikä täällä on hyvää: ruoka, rennompi elämänrytmi, juhlien merkitys, mahdollisuus oppia uutta paitsi itsestään myös ammatillisesti, mahdollisuudet karata siihen omaan vanhaan kuplaan vaikkakin väliaikaisesti. Siitä mukavuuskuplasta karkaaminen on erittäin hyvä idea aina sopivin väliajoin. Kuplatematiikkaan liittyen suosittelen lukemaan muuten Maaret Kallion blogin samasta aiheesta. Mutta kuplaan on myös mukava ajoittain palata, vaikka sitten väliaikaisesti: edellispäivän visiitti ravintolaan, yksi kylmä olut ja sitä seuraava jazz-ilta, sen tallennan muistoihin ja nautin vielä pitkään! Samoin tämänpäiväinen Holi-juhla pohjoismaisessa seurassa: ihanaa kun ei tarvitse selittää juurikaan mitään vaan toinen vaan tajuaa. Blogin kuvat ovat juurikin Holista, kirjoitan siitä vielä täällä blogissa hieman enemmän jahka ehdin.

Kauniiksi ei voi kutsua, mutta hauskaa oli!

Ehkäpä ensi viikko valkenee jo valoisampana. Tänään näin pitkästä aikaa lumihuippuiset vuoret taivaanrannassa. Se saa aina hymyn huulille.