keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Jäähyväiset Nepalille

Lento Kathmandusta kohti kotia nousi siivilleen ja kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää viime sunnuntaina, minä sen mukana, laukku täynnä tuliaisia ja silmät liikutuksesta sumeina.

Viimeinen viikko Nepalissa oli yhtä tunteiden vuoristorataa ja kyyneliä. Laskin kaivaten tunteja siihen, että voisin halata siskoani ja siskontyttöjäni lentokentällä. Mutta laskin myös sydän sykkyrällä tunteja siihen, kun joudun hyvästelemään elämän, joka oli ehtinyt viidessä kuukaudessa rakentua oman tuntuiseksi. Vajaaseen puoleen vuoteen ovat mahtuneet paitsi pelko, turhautuminen ja koti-ikävä, myös nauru, ilo ja suuri rakkaus Nepalia kohtaan. Aikani oli kuin Nepal itse, täynnä vastakohtia.



Viimeinen tunti Nepalin opettajani Deepan kanssa on tunteikas. Mietin koko ajan, etten tiedä milloin saan seuraavan kerran nauraa vatsa kippurassa onnettomille yrityksilleni puhua Nepalia. Tunnin lopulla Deepa tarttuu käsivarteeni ja toivottaa kaikkea hyvää. Pyydän saada ottaa kuvan hänestä, jotta minulle olisi joku muisto tunnista tai kahdesta, jotka vietin viikottain Deepan kanssa Cafe Somassa. Onneksi seuraava oppilas tulee paikalle ja Deepan pitää lähteä, ennen kuin alan niiskuttaa onnettomana kahviini.


Lähtöä edeltävänä perjantaina vietimme töissä läksiäisiäni. Työkaverini kerääntyivät yläkertaan ja kertoivat kukin jotain kaunista ajastani Loo Nivassa. Keittäjämme Kalpana didi (kirjaimellisesti sisko), jonka kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä, mutta jonka kanssa tervehdimme aamulla iloisesti, antoi vielä erikseen pienen paketin, ja piti kyynelehtien jäähyväispuheen, josta en ymmärtänyt sanaakaan, saaden kaikki muutkin liikuttumaan ja minut imitoimaan ihmisvesiputousta. 



Lauantaina lounastin suomalais-nepali-intialais-britti-aussi-italialaisystäväporukkani kanssa nepaliravintolassa, jalat tuntien risti-istunnasta puutuneena, viimeisiä halauksia pitkittäen. Pöytä notkui thali-lautasilta syötävästä dal-bhat-tarkarista, nepalisalaatista ja badam (pähkinä) sadekosta ja palan painikkeeksi tilatusta paikallisesta Gorkha -oluesta. 

Suomesta ei muuten saa nepaliruokaa, vaikka "nepali"ravintoloita löytyy nykyään kuin sieniä sateella. Niissä tarjottava ruoka lienee suomalaiseen makuun tuunattua intialaista. Se on sääli, sillä perinteinen nepaliruoka on ihan järjettömän hyvää. Annokseeni kuului vuorellinen riisiä (bhat), dalia (joka on keittomaista linssilisäkettä, ja joka kaadetaan riisin päälle), saagia eli pinaattia, maitohappokäynyttä gundrukia, kanacurryä, tomaattista pikkelssiä eli achaaria ja siivut ns. nepalisalaattia eli porkkanaa, retiisiä ja kurkkua viipaleina. 

Badam sadeko tai peanut sadeko on herkku, jota jään kaipaamaan. Se on periaatteessa marinoituja suolapähkinöitä. Resepti vaihtelee hieman ravintolasta toiseen mutta yleensä suolapähkinöisen sekaan silputaan tomaattia, punasipulia, inkivääriä, valkosipulia, masalasekoitusta, korianteria ja vihreää chiliä ja kastikkeeksi (sinappi)öljyä ja lime/sitruunamehua.


Samana iltana illallistin host-perheeni kanssa leipomon takahuoneessa, jonne oli tehty väliaikainen keittiö. Söimme kanamakkaroita alkupalaksi ja pääruuaksi perinteistä dal-bhat-tarkaria vuohen lihan kanssa. Vaikka perheen koti ei ole vaarallinen, ei yläkerroksen keittiöön ole palattu, sillä sieltä on pitkä matka juosta ulos turvaan. Ylivarovaisuus on läsnä kaikkialla edelleen, pari kuukautta maanjäristyksen jälkeenkin. Osa pelkää edelleen sitä huhuttua yhdeksän rRchterin maanjäristystä, ja pysyy kotona ollessa maantasalla olevissa kerroksissa, jotkut yöpyivät (ainakin ennen monsuunikautta) edelleen teltassa, vaikka kotiinkin olisi voinut palata. Newari-perheessä kun ollaan, nautimme illallisella myös raksia, paikallista kotipolttoista riisiviinaa. Ja koska kyseessä oli juhlaillallinen, oli koko perhe paikalla: isovanhemmat, oma perheeni, veljen leskivaimo perheineen ja hän tyttärensä perhe. 

Lähtiessä perheen isä ja äiti saattavat minut ulos, jossa ystäväni odottaa moottoripyörän kanssa ja vie minut kotiinsa, josta matkaamme aamulla lentokentälle. Rutistan kädessäni pakettia, sillä perhe oli pienistä varoistaan hankkinut muistoksi korvakorut ja kaulakorun minulle, perinteisen Topi-hatun isälleni ja kaulakorun äidilleni. Perhe ja vanhemmat on näet kaikki kaikessa, vaikka tytär olisi yli kolmenkymmenen ja asunut omillaan viimeiset 15 vuotta. Onneksi pyörän päällä istuessa viima vie kyyneleet mukanaan pilkkopimeään yöhön.


Irrottautuminen Nepalista on hidasta, ja ajatukset ovat usein vielä siellä. Ja tottakai mietin, että mitä jos Nepalissa tapahtuu uusi maanjäristys. Mitä jos se on se suuri, jota paikalliset pelkäävät? Se, joka aiheuttaisi vielä suurempaa tuhoa kuin huhtikuun järistys, joka vei hengen lähes 9 000 ihmiseltä. Sellainen, jonka pelätään jättävän jälkeensä satoja tuhansia kuolleita. Tiedän hyvin, ettei maanjäristyksiä voi ennustaa. Ja että itseasiassa uusien järistysten vaara on nyt pienempi, kuin ennen sitä huhtikuista. Eikä suurta maanjäristystä ehkä koskaan tule, sillä jokainen jälkijäristys (joita on ollut yli 4 vahvuisia lähemmäs 350) purkaa mannerlaattojen jännitystä pikkuhiljaa. 

On jännää, että huolehdin asiasta täällä ennemmän kuin maassa ollessani. Länsimaalainen suunnitelmallisuus ja varautumismentaliteetti nakertaa tietynlaista fatalismia, johon luonnon armoilla oleva joutuu ainakin jossain määrin tuudittautumaan.



Istun sohvalla vanhempieni luona Salossa ja katson ikkunasta kun siskon lapset harjoittelevat hyppäämistä grillimökin portailla. Kaikki on niin kovin puhdasta, vihreää ja hiljaista – viatontakin Mieleeni nousee jostain miljoonan vuoden takaa rippileiriltä tuttu laulu:
Laitan matkaan toiveen kauneimman. Se saa lentää tuulien teitä. Pyyntö kantaa yli maailman: Anna rauha. Varjele meitä.
 Paitsi, että meitä ei täällä lintukodossa juuri mikään uhkaa.
Anna rauha. Varjele heitä. 

torstai 18. kesäkuuta 2015

Countdown to going home

The end is neigh! And I have very mixed feelings about it. On one hand, I cannot wait to see all my friends and family and let their minds be at ease after a couple of very tumultuous months in Nepal recently. Then, on the other hand, there are so many things I will miss from this country.

The disrupted procession of the chariot of Rato Machhindranath near Bungamati, observed ever 12 years. 
I walked down the street today in Ekantakuna, the neighbourhood where I live and keep spotting places I want to visit but will not have time to do so. I felt the same walking around my office neighbourhood with Hanna in Bhaisepati later on during the day.

Rontti, my dog friend
I want to keep having lunches with a street dog that I befriended, Rontti, who curls up behind by back after lunch and presses its hot nose against the small of my back; to keep having the lunches that didi makes at the office that make me feel like I am eating in a nice restaurant every single day; to make my Nepali teacher Deepa laugh at me trying to remember chili in Nepali (kursaani) or the past tense conjugation of verbs and fail every bloody time; to enjoy a Newari dinner complete with a little bit of raksi or chhaang, sitting on the floor of a run-down, dusty building that serves excellent food for virtually no money at all; to sing Finnish and Argentinian tangos in random bars as a guest singer with the Immigrants as the night falls in Kathmandu; to sit on the rooftops with people from all over the world and raise a glass of two with my friends here; to sit at the back of a motorcycle, hair flowing free in the air as we cruise by; to chat with my colleagues in the backyard of the office during lunch hour; and to observe dozens of celebrations that take place each year.

My beloved kurta
And how will I be able to fall asleep without the sounds of street dogs barking all throughout the night? Will I ever find clothes as comfortable as my beloved Nepali outfit of kurta-suruwal (tunic and loose pants) that I can wear at the office? How to keep my new-found love of a stretchy concept of time (i.e. Nepali time) and of a life more laid-back that I know it will be back home? And how I can get used to the idea that the  yoga, salsa and zumba classes that I love, suddenly turn unaffordable as I return home?
Sainbu
Coming to Nepal five months ago, I knew little what to expect. I most certainly did not know I would face an event like the earthquake that devastated the country and made me want to tattoo that date onto my skin forever lest I forget.

Sainbu
There were, and are, times when I fail to understand this country and it drives me crazy. But more often there are times when I feel so much love that it feels like my heart is going to burst. Land of opposites, in all the ways possible.

One of the first blogs posts I wrote for this blog started with a quote from Moomin book, Moominvalley in November. It reads: "There are those who stay at home and those who go away, and it has always been so. Everyone can choose for himself, but he must choose while there is still time and never change his mind.” It is a sentence that has taken me abroad to live eight times already.

This coming Sunday, very early in the morning I bid farewell to the snowy tops of the Himalayas that one too rarely sees rise up in the horizon.  As the moment of leaving Nepal creeps closer and a closer each passing hour, I have another Moomin quote stuck in my head: "One must first leave in order to return".

And return I will.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

"Pienissä" häissä

Tämä hääpäivitys on odottanut parempaa aikaa iäisyyden, maaliskuun alusta asti. Tänään oli kuitenkin sellainen olo, että ehkäpä tähänkin blogiin mahtuu jo muutakin kuin maanjäristyksiä. Nepal näyttää saavan perustuslain, kahtena päivänä ei ollut ainoaakaan yli nelosen jälkijäristystä (joskin se oli ohimenevä vaihe) ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun 25. päivän. Mikäpä olisi siis parempi bloggausaihe kaiken raskaan jälkeen kuin häät! 

Kyseessä on pitkä postaus, koittakaanhan jaksaa! 
Voinen ehkä kutsua itseäni jonkunasteiseksi nepalihääkonkariksi: olen saanut osallistua täällä jo neljä kertaa häihin. 

Kolmet häät, joissa olen vieraillut, ovat olleet newarikulttuurin mukaan vietettävät, ja yhdet brahminhäät. Ennen kuin käy käsiksi itse häihin, lienee hyvä selvittää, mitä tarkoitan näillä eri tyyppisillä häillä.

Vaikka kastijärjestelmä segregoivana virallisena järjestelmänä Nepalissa on mennyttä elämää - se lakkautettiin jo vuonna 1963 - järjestelmä kukoistaa edelleen erityisesti sosiaalisesti ja erityisesti kirjavina kulttuuriperintöinä: jokaisella on omat traditionsa, ruokaperintönsä ja rituaalinsa. Häissä nämä erot näkyvät varsin kiinnostavalla tavalla.

Kastirajat ylittävät avioliitot eivät ole mahdottomia, mutta kyllä ne edelleen harvinaisia ovat, joskin varallisuus kompensoi monessa tapauksessa alempaa kastia. (En tässä vaiheessa pureudu kastijärjestelmän negatiivisiin piirteisiin, niitä on, paljonkin, mutta siitä sitten toisella kertaa.)

Huolimatta erilaisista perinteistä, yhteisiäkin nimittäjiä näistä nepalihäistä löytyy. Yksi niistä on se, että astrologialla on suuri merkitys Nepalissa. Hääparin yhteensopivuus varmistetaan astrologin pakeilla ja hääpäiväksi valitaan samoin astrologisesti suotuisa päivä, auspicious day. Näinä suotuisina päivinä soittokunta etunenässä kulkevia hääseurueita tulee kadulla vastaan useita.

Iso osa nepaliavioliitoista on edelleen järjestettyjä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vanhemmat sopivat avioliitosta. "Avioliitto ensin, rakkaus sitten" on edelleen nykypäivää Nepalissa. Samoin lapsiavioliitot, vaikka niitä pyritään kitkemään niin valtion kuin kansalaisjärjestösektorin toimesta. Koulutustason noustessa lapsiavioiliittojen määrä on kääntynyt laskuun erityisesti kaupungeissa. Maaseudulla elää edelleen käsitys avioliiton suojelevasta satamasta, ja lapsiavioliittojenkin määrä on sitä myöden korkeampi. Siinä riittää edelleen sarakaa järjestökentälle. Laissa alin avioitumisikä on peräti 20.

Ja vaikka suuri osa avioliitoista on  järjestettyjä, nykyään ei ole epätavallista, että joko kaavailtu morsian tai sulhanen kieltäytyy kunniasta - länsimainen rakkausavioliittokaan ei ole ennenkuulumaton. Vaikka ajatus järjestetystä avioliitosta tuntuu minusta vieraalle, olen tavannut sen verran onnellisen oloisia, pitkään yhdessä olleita pariskuntia, että en osaa sitä varsinaisesti karsastaakaan, silloin kun kyseessä ovat kaksi aikuista ruumiin ja sielun voimissa vapaaehtoisesti järjestetyn avioliiton satamaan seilaavaa. Moni täällä sitäpaitsi aidosti preferoi järjestettyä avioliittoa, niin hassulle kun se saattaakin minusta tuntua. Eri konnut, eri tavat.

Vaikka keskimääräinen avioitusmisikä on ollut kasvamaan päivän, 25 ikävuoden kieppeillä nainen alkaa usein olla jo vanha. 24-vuotias työkaverini kertoo, että häneltä kysytään jatkuvalla tahdilla, milloin hän menee naimisiin. Mutta hän on uutta, koulutettua sukupolvea ja viittaa kintaalla jatkuville kyselyille.

No mutta itse häihin!

Brahmin-kastin häissä

Osallistuin työkaverini  Sabinan serkun häihin maaliskuun alussa. Aloitin aamuni hieman ikävissä merkeissä liukastumalla suihkun jälkeen portaissa. Kyynärvarteen kasvoi kananmunan kokoinen sinimusta patti ja häntäluu sai melkoisen tärähdyksen. Työkaverini hieroo käteen sinappiöljyä, varsinaista paikallista jeesusteippiä - se korjaa kaiken. Sillä kokataan, tehdään vauvahierontaa, hoidetaan hiuksia ja näemmä myös desinfioidaan haavoja.

Nautimme aamulla makeaa maitoteetä, todella kovia riisijauhosta ja mausteista tehtyjä palloja, joiden nimeä työkaverinikaan ei muista, ja sel-roteja, makeahkoa riisijauhoista leivottua "leipää" joka maistuu vähän munkille. Aamupalan jälkeen suuntaamme sulhasen perheen kotiin valmistautumaan juhlia varten.

Kiipeämme Sabinan kanssa talon toiseen kerrokseen. Makuuhuoneessa naiset puunaavat joukolla hiuksia ja meikkiä. Häämuoti tuntuu oleva kovin samanlainen kaikille: sukulaisnaiset haluaisivat välttämättä laittaa luomilleni vaaleanpunaista luomiväriä ja paksut mustat viivat silmien ympärille, kuten kaikille muillekin. Koitan selitää, että vaaleanpunainen luomiväri ei vain toimi minulla, vaan saa näyttämään itkettyneeltä. Myöskään perinteinen vahva meikki ei näytä kovin imartelevalta kalpeilla kasvoillani. Tarpeeksi monta kertaa kieltäydyttyäni saan tehdä itse meikkaukseni.

Juhlameikki täällä tarkoittaa sitä, että kasvoihin hierottava meikkivoide on lähempänä minun kalpeaa ihonväriäni kuin nepalin. Jotta välttyisi pahimmalta maskiefektiltä, meikkivoidetta hierotaan paitsi kasvoihin ja kaulaan, myös niskaan ja korviin. En oikein ymmärrä sitäkään kun oma ihonväri olisi kaunis. Kalvakka voide näyttää silmissäni, no, kamalalta.

Meikatessani naiset ihastelevat jalkojani: "Aaah, niin valkoiset! Ja tuo kirkkaan punainen kynsilakka vain korostaa sitä! Sinun pitää aina käyttää punaista kynsilakkaa!" Ihmiselle, joka tuloksetta yrittää kärventää koipiaan auringossa heti säiden sen salliessa, kommentointi tuntuu huvittavalle. Kyseessä ei kuitenkaan ole se, että länsimaalainen iho olisi sinänsä tavoiteltava asia, vaan kauneuskäsitys juontaa juurensa siitä samasta kuin mistä meillä jokunen vuosikymmen (tai -sata) sitten - valkoinen iho on harvinaisuus, sillä se tarkoittaa sitä, ettei ole tarvinnut raataa pellolla auringonpaahteessa.



Kymmenen maissa hääorkesteri saapuu paikalle ja aloittaa soittamalla sulhasen kotitalon pihalle rakennetun jagayan ympärillä. Toisena päivänä jagayan varjossa istuvat sulhanen ja morsian suorittavat uskonnollisia riittejä (puja). Ennen häitä sulhasen tehtävänä on paastota ja tehdä asiaankuuluvat pujat aamupäivällä ennen häitä.



Syömme lounaaksi aamukymmenen maissa riisiä, dalia ja gundrukia, nepalin kansallisruokaa, sekä vihannescurrya. Gundruk valmistetaan eri vihannesten lehdistä (mm. kukkakaali, retiisi) kuivaamalla. Lehdet jätetään pariksi kolmeksi päiväksi aurinkoon kuivumaan, minkä jälkeen lehdet pakataan ilmatiiviiseen astiaan, jossa ne lähtevät käymään samalla tavalla kuin hapankaali. Itseasiassa gundruk maistuu kovasti hapankaalille. Nam.

Lounaan jälkeen suuntaamme työkaverini kotiin ja perheen naiset auttavat sarin päälleni. Ostin kuvassa olevan sarin työpaikkani vieressä olevasta putiikista. Maksoin siitä 9000 rupiaa, noin 90 euroa. Se on naurettavan pieni hinta 8 päivää kirjaillusta pätkästä 5,5 metristä 100% italialaista silkkiä.

Sarin taittelu tuntuu olevan korkempaa matematiikkaa. Tapoja on kymmeniä, mutta pidän kuvassa olevasta nepalitavasta. Jos nyt oppisin niistä yhdenkin...Yritän katsoa, miten taittelu tehdään, mutta veikkaanpa, etten saa siitä koskaan itse yhtä kaunista. Sarin laskoksia asetellaan paikalle huolella ja tarkkaan ja koko komeus kiinnitetään paikalleen parilla hakaneulalla.
Työkaverini Sabinan (vas.) perheen huikean mahtavien naisten kanssa

Puolenpäivän maissa kipitämme sareissamme bussiin. Bussi vie meidät toiselle puolelle kaupunkia Budhanilkantaan. Perille saapuessamme kaivamme lahjat auton takakontista. Auton takahutlarista löytyyy mm. pähkinöitä, sari morsiamelle, hedelmiä, sel-roteja ja niin edelleen. Jonotamme lautaset kädessä ja saamme vastalahjaksi parikymmentä rupiaa kirjekuoressa ja punaisen värin (abir), jugurtin ja riisin sekoituksesta tehdyn tikan otsaan. Olen juhlissa työkaverini seuralaisena, joten edustamme sulhasen sukua. Työkaverini kertoo, että seuraavana päivänä lahjat palautetaan takaisin sulhasen perheelle - miksi, siihen hän ei osaa vastata, niin vain tehdään.

Häävieraat tuovat lahjoja hääparille ja saavat vaihtokauppana tikan otsaan ja parisenkymmentä rupiaa kirjekuoressa.
Morsian on koko illan haudanvakava. Yritän katsoa, näkisinkö edes pienen hymyn kareen mutta ainakaan en satu sellaisen aikana paikalle. Hääpari ei myöskään puhu toisilleen tai voi olla etten huomaa sitä. Osin kyse on siitä, että tämän kaltaista käytöstä odotetaan morsiammelta. Mutta päivä on myös yleensä surullinen morsiamelle, sillä juhlan loputtua hän muuttaa kotoaan sulhasen kotiin ja perheeseen, hyvästellen oman perheensä. Moni morsian itkeekin lohduttomasti koko hääjuhlansa, vaikka tuleva sulho olisi mieluinenkin.

Hääpari juhlan alussa

Brahminhäitä juhlitaan päiväsaikaan. Tarjolla on myös lihaa: kanaa ja kalaa. Ja noutopöytä notkuu herkkuja. Alkoholia juhlissa ei nautita, kokista ja muita virvoitusjuomia sitten sitäkin enemmän. Itse hääseremonia kestää tuntikausia, eikä vieraista juuri kukaan seuraa häätoimitusta koko aikaa. Välilä käydään syömässä, sitten tanssitaan Bollywood-musiikin tahdittamana. Minulle yritetään opettaa lantion keinutusta ja käsiliikkeitä, mutta raudankankea suomalaislantioni ei tahdo antaa keikistelylle periksi.
Työkaverini Sabinan perhe



Uskonnollisen seremonian ja rituaalinen lisäksi hääjuhlaan kuuliu monenmoista muuta tapaa ja uskomusta. Hääseremonian aikana hääpari riisuu kenkänsä jalkojen pesun ajaksi. Sulhasen sukulaiset pesevät morsiammen jalat ja morsiamen sulhasen. Sulhasen suvun on tässä vaiheessa hyvä olla kärppänä, sillä mikäli morsiamen sukulaiset onnistuvat viemään sulhasen kengät, on heillä oikeus vaatia sulhasen suvulta rahaa, vaikkapa 10 000 rupiaa, jos oikein vaateliaiksi astuvat. Tällä kertaa kengät säilyvät kuitenkin sulhasen suvussa. Morsiamen sukulaiset muuten juovat jalkojen pesuveden pesurituaalin lopuksi...


Aurinko paistaa täydeltä terältä ulkona, ja siirrymme hetkeksi aikaa katoksen alle vilvottelemaan. Lipitämme laseittain limsaa. Juon virvoitusjuomia muutaman kerran vuodessa, sillä ne juuri välitä niistä, ja juonkin vuoden kiintiöni täyteen helposti näiden häiden aikana.



Jossain vaiheessa Sabina nappaa minua kädestä ja asetumme sulhasen suvun puolelle vetämään kankaanreunoista. Tapa muistuttaa kotoista hääkakun leikkausta. Pappi heittää liinan päälle popkornia, jota pomputtelemme pois liinan päältä. Lopuksi vedetään liinaa kuin köyttä.  Liinanvedon voittajapuoli, eli siis sulhasen tai morsiamen suku, taistelee siitä, kumpi pariskunnasta saa sanoa viimeisen sanan. Meidän puolemme voittaa, joten kaapin paikan määrääminen on sulhan etuoikeus.

Jossain vaiheessa huomaan, että morsiamen aniliininpunainen sari on vaihtunut punaiseen hääasuun, dopata sariin - se on sari, joka annetiin hääjuhlan alussa lahjaksi. Sulhasen suvun kokoamaan asuun kuuluvat sari ja kengät sekä kasa koruja.

Hääseremonia kestää tuntikausia

Puja

Seremonia kestää tuntikausia. Pääsen työkaverini siivellä seuraamaan seremoniaa läheltä ja saan antaa kameran laulaa. Jälkeenpäin käy ilmi, että se on varsinainen onni, sillä hääkuvaajan kamera on varastettu hääpaikalla, ja kaikki monituntisen juhlan kuvat menivät siinä samalla.



Häät loppuvat siihen, että nuoripari viedään sulhasen kotiin. Yleensä tämä tarkoittaa huonetta sulhasen vanhempien kodissa. Morsian ja anoppi polttavat hiuskiehkuran keittiön nurkassa sijaisevalle alttarille. Tarkoituksena on vahvistaa morsiammen ja anopin suhdetta. Se on hyvä asia, sillä miniän vastuulle siirtyy avioliitossa koko huushollin ylläpitäminen, joten on varsin toivottavaa, että anopin ja miniän suhteestä kehittyy hyvä.  Morsiamen kasvot paljastetaan vasta aivan lopussa, sillä tavoin varmistetaan, että liitto on vauras.
Sulhasen äidin ja tädin sekä morsiamen kanssa yhteiskuvassa
Ilta pimenee ja talo alkaa hiljentyä. Kipitämme korkokengissämme ähellä sijaitsevaan Sabinan kotiin pitkin savista peltoa pilkkopimeässä kännykän ruudun valaistessa tietä. "Huomenna nukun ihan älyttömän pitkään, ainakin puoli yhdeksään!", työkaverini ilmoittaa kun vedämme peittoa korviin yhdeksän maissa illalla.

Newarihäissä


Viikkoa myöhemmin, koko toimistomme sai kutsun Khokanassa pidettäviin häihin. Morsian tai morsiamet (heitä on todellakin kaksi), ovat työkaverini Tejin sukulaisia.  Tej, kuten suurin osa Loo Nivalaisista, on newari.  Newarit ovat Kathmandun laakson valtaväestöä. Newareilla on oma kieli, newari (tai Nepal Bhasa), joka poikkeaa nepalin kielestä merkittävästi.

Perinteiset newarihäät alkavat iltapäivällä. Jos kyseessä ovat isot häät, vieraita saattaa olla paikalla 1000-1500. Pienemmätkin häät ovat toki mahdolliset, mutta varsin usein häitä juhlitaan valtavalla porukalla. Hääjuhlat ovatkin valtava ponnistus koko naapurustolta.

Häiden aikana hääpari kiertää ympäri kaupunkia orkesterin ja kulkueen kera. Perinteiset newari-häät ovat monimutkaiset ja kestävät yleensä viikon. Eri vaiheissa liikutaan edestakaisin morsiamen ja sulhasen kotien välillä.

Saavun Khokanaan jo aamusta, ja pääsen Tejin kanssa seuraamaan, kuinka ruokitaan satojen ihmisten suut. Taloissa kiehuvat vihannescurryt, toisessa talon nurkassa pilkotaan achaar aineksia, kolmannessa talossa paloitellaan puhvelinlihaa. Talon nurkkaan kasvaa punainen lihavuori.

Khokana on muuten yksi suurimpia vaurioita kärsineitä alueita Kathmandussa. Moni talo on romahtanut, kylän suuri temppeli notkollaan ja telttakylät levittäytyneet sinapinsiemenpelloille.

Kasvispikkelssiä (achaar) 


Kattiloittain keitoksia valmistuu yhteistuumin.
Hääaterian valmistus on newarihäissä koko kylän homma. 
Hääjuhlan järjestävät paitsi morsiamen suku myös sulhasen suku ja juhlia vietetään erillään. Nämä häät ovat suuret, noin tuhat ihmistä, toisaalta morsiamiakin on kaksi. Juhlakansaa lienee toinen samanmoinen sulhasen häissä.

Pääsen seuraamaan morsianten valmistautumista suureen päivään. Istumme makuuhuoneessa, jossa morsiamia puunataan päästä varpaisiin. Jo tutuksi tullut vitivalkoinen iho, vaaleanpunaista luomiväriä, paksut mustat rajaukset ja kirkkaanpunaista huulipunaa. Morsian kietoutuu punaiseen sariin, ja hiuksille asetellaan valtava määrä kultaisia koruja. Jalkaterät saavat punaisen värin ylleen, kädet koristeelliset hennakuviot sekä kasan rannerenkaita, kynnet kirkkaanpunaisen kynsilakan. Enemmän on enemmän Nepalissa.



Vieraat saapuvat bambuportin läpi juhlapaikalle, jossa vieraita ottavat vastaan sukulaismiehet. Morsiamen kotitalo on koristeltu valoin.


Alkupalatarjoiluja
Ensin syödään snackejä. Häistä vastaavan suvun jäsenet ja ystävät kiikuttavat häätalon eteen kannetuille muovituoleille istuutuneita vierailta. Snackseinä tarjotaan mausteisia pähkinöitä, rapukeksejä, ranskalaisia, puhvelicurrya ja erilaisia limsoja ja kotipolttoisia alkoholijuomia. Newarihäissä tarjotaan paikallista riisiviiniä ailaa (nepaliksi raksi, newariksi aila) paikalliset kutsuvat sitä viiniksi, mutta kyllä minulle 50-voltinen juoma kyllä kategorisoituu vahvasti viinan puolelle.

Ruokailu tapahtuu risti-istunnassa ruohomatolla, käsin syöden. 

Valtavan juhlavierasmäärän ruokkiminen vaatii omat niksinsä. Kylän torille on levitetty metreittäin bambumattoa ja lautasten alustaksi aaltopahvia. Ruoka syödään banaaninlehtilautasiltä käsin. Kankealle suomalaiselle risti-istunnassa maantasalta sormin syöminen juhlasarissa on jokseenkin hankalaa, ja saan varsin huvittuneita katseita kanssaruokailijoita. Silkkisarini saa osansa niin chiurasta (hakattu riisi), acharista (kasvispikkelsi) kuin puhvelinlihasta. Toivottavasti pesula saa sarin vielä joku päivä puhtaaksi.


Hetki ennen kuin lautanen täyttyi ääriään myöten

Ruokaa mätetään lautaselle valtava määrä: riisiä, kasviksia, linssikeittoa, puhvelinlihaa muodossa jos toisessakin. Alkoholia on tarjolla kolmea eri sorttia: aiemmin maistamaani raksia, sameaa riisiolutta, sekä varsin jännittävän makuista hapatettua riisipohjasta alkoholia, joka näyttää maitoteelle ja maistuu hieman, no, hapankaalimehulle. Ei hassumpaa siltikään.
Työkavereiden kanssa tarjoiluhommissa
Ruokailun jälkeen työkaverini Tej vie minut tarjoileman. Yksi naisista tulee ja tuikkaa bindhin otsaani. Keikun korkokenkissä Khokanan kuoppaisilla kaduilla ja koitan liikkua sarini kanssa niin elegantisti kun vain voin, mutta taidan näyttää siitä huolimatta huvittavalle.


Tej ja Kalpana

Moni nepalilainen tapaa tulevan puolisonsa ensimmäisen kerran vain viikkoja ennen hääpäivää, sillä järjestetyt avioliitot ovat edelleen suosittuja Nepalissa rakkausavioliittojen rinnalla.


Morsiamet istuvat lähes koko illan heille varatussa tilassa kaasoineen ja ovat yhtä vielä hymyä. Ero edellisiin häihin on kuin yö ja päivä. En valitettavasti pysty jäämään vihkiseremoniaan, joka alkaa kymmeneltä illalla, joten en tiedä, tuleeko päivästä yhtä tunteellinen kuin edellisissä Brahmin-häissä.

Newaritytöt menevät muuten naimisiin yleensä kolme kertaa. Ensimmäistä kertaa "naimisiin" mennään ennen tein-ikää, noin 7-9 vuotiaana, ja silloin sulhona toimii bel-hedelmä, joka on Vishnu-jumalan merkkinä. Tällä taataan tytön hedelmällisyys. Tytön katsotaan siten ollen olevan naimisissa Vishnu-jumalan kanssa, joten mikäli aikuisiällä solmittu avioliitto päättyy aviomiehen kuolemaan, ei newarivaimo ole koskaan leski, sillä hän on jo Vishnun kanssa naimisssa.  Toiset häät vieteään 7-13 vuoden iässä, jolloin tyttö naitetaan auringon jumalalle 12-päiväisen seremonian päätteeksi.  

Myös host-perheeni osallistuu juhlaan. Kuvassa perheen isän sisko, isoäiti sekä poika.

Musiikilla on suuri osa häissä, niin kuin yleensäkin Nepalissa. Erityisesti perinteinen nepalimusiikki lyömäsoittimineen saa ihmisjoukon riemastumaan ja ottamaan tanssiaskelia. Illalla juhlat jatkuvat aamukolmeen, mutta minä olen sitä ennen jo vällyjen välissä ja unten mailla.
Häämusisointia

***
Disclaimer: Kuville on pyydetty asianosaisten perheen lupa // Pictures posted here have been posted with consent of the families and people involved. 

torstai 4. kesäkuuta 2015

Leikki ja laulu on lasten työtä


Vierailin edellisellä viikolla järjestöni Loo Nivan lapsiystävällisillä teltoilla (child-friendly spaces, CFS) Bungamatissa. Nämä CFS:t ovat eri kansalaisjärjestöjen ylläpitäimiä paikkoja, jotka tarjoavat lapsille turvallisen paikan viettää aikaansa maanjäristyksen jälkimainingeissa. CFSt toimivat vapaaehtoisten vetäjien voimin kello 10 ja 15 välillä. Lapsille on tarjolla erilaisia aktiviteetteja: muun muassa tanssia, tarinan kerrontaa, piirtämistä, joogaa ja krikettiä. Tarkoituksena on tukea lasten psyko-sosiaalista palautumista maanjäristyksen jälkeen. Teltoilla työskentelevistä vapaaehtoisista moni on opettaja. Osa, joskaan eivät kaikki, ovat saaneet myös koulutusta psyko-sosiaalisen tuen tarjoamisesta. Loo Niva on perustanut yhteensä 21 telttaa Khokanan ja Bungamatin kyliin ja tarjoaa sitä kautta toimintaa noin 500 lapselle. 
Lisää kuvateksti

Vanhemmat jättävät lapsensa miellään teltoille, ne nimittäin sijaitsevat koulujen avoimilla pihoilla, pellolla tai muulla aukealla paikalla. Vaikka uusi maanjäristys iskisikin, on telttarakenne sen verran kevyt, että se ei ole vaarallinen lapsille. Ja vanhemmillä jää aikaa muulle tekemiselle.

Bungamati on yksi pahiten vaurioituneita paikkoja Kathmandun laaksossa. Moni talo on enää kasa kiviä, moni on kallellaan kuin Pisan torni. Loppujen talojen seiniä kiipeävät hakeamat ylös seinää ja poikittain kuin villiviini. Toivon, ettei kukaan asu näissä taloissa, sillä ne näyttävät siltä, että pienempikin jälkijäristys muuttaa ne tomupilveksi.

Lounastauko: samosoja ja mehua. 
Saavun Bungamatiin ensimmäiselle teltalle paikallisen koulun pihalle. Kahden telttarakenteen suojissa touhuaa kuutisenkymmentä lasta kahdessa eri ryhmässä. Lapset on jaettu ikänsä mukaisiin ryhmiin ja toisessa teltassa pienemmät lapset rakentelevat rakennuspalikoista mitä mieleen sattuu. Isompien puolella piirretään. Meteliä lähtee porukasta sen verran, että vapaaehtoisena työskentelevällä rehtorilla on käytössään mikki. 


Seuraan lasten ja nuorten piirrustushetkeä. Lapsilla on lupa piirtää mitä he haluavat. Se ei ole muuten mitenkään itsestäänselvää - Nepalissa oppiminen on edelleen opettajajohtoista mallioppimista, jossa pääsääntöisesti kopioidaan ja luetaan ulkoa, se mitä kirjoissa lukee tai opettaja sanoo. Sama pätee luoviin aineisiin - opettaja piirtää mallin, ja lapset perässä. Jos piirrustus ei näytä oikealta, opettaja käy korjaamasssa. Täällä kuitenkin piirretään vapaasti. Siitä huolimatta suurin osa, arviolta 70%, piirtää paperiinsa talon. Osassa taloissa näkyy olevan halkeamia, sortuneitakin taloja papereista löytyy, mutta suurin osa näyttää olevan kunnossa. Monessa paperissa kohoavat vuoret, joiden takaa pilkottaa suuri aurinko. 

Jalkapallo yhdistää kaikkialla.

Alkuun lapset seuraavat vaaleanpunaisena hikoilevaa, nenäsä polttanutta suomalaista varovaisesti hieman kauempaa, kunnes yksi tytöistä rohkaisee mielensä, nappaa minua kädestä ja hymyilee. Se saa aikaan ketjureaktion. Yhtäkkiä oloni on kuin maailmantähdellä. Lapset kerääntyvät viereeni, ja puhumme englannin ja nepalin sekamelskaa. Opettelin juuri edellisenä päivänä nepalin tunnilla kertoman perheestäni: "Mero pariwaar paanch jaana chha: mero aama ra baa, ek jaana bahini, ek jaana bhai ra ma." Saan kertoa äitini, isäni, siskoni ja veljeni nimet monta kertaa. Tytöt haluavat kokeilla hiuksiani, silittää ja letittää niitä, poikien kanssa puhumme kriketistä ja jalkapallosta. 12-vuotisesta jalkapalloharrastuksestani on kerrankin hyötyä. Kaikkien lasten lempijalkapalloilija on Messi. 

Piirrän kartan Suomesta Euroopassa. Opettelemme Euroopan karttaa. Katsomme valokuvia puhelimestani ja ihastelemme Pokharasta otettuja kuvia. Kerron, että minulla on ikävä merta, ja siksi otin niin monta kuvaa järvestä. Lapset haluavat puhelinnumeroni ja kun en anna sitä, he vaativat saada nimmarin käteensä. Onneksi minun on tarkoitus olla täällä vain yksi päivä, muuten tähtistatus varmasti nousisi päähän.

Piirustushetki teltalla.
Opettajat kertovat, että suurin osa lapsista voi jo paljon paremmin mutta muutamilla pienimmistä lapsilla on havaittavissa vielä pelkotiloja. Osa pienistä lapsista roikkuukin opettajan lahkeessa koko sen ajan kun vierailen teltalla. Yksi opettajista kertoo, että teltan bambusta tehdyt paalut kaatuivat jälkijäristyksissä pariinkin otteeseen. Sen jälkeen ne on kaivettu syvemmälle maahan, mutta osaa pelottaa edelleen.
Vaurioituneita taloja puretaan Bungamatissa
Loppuvaiheessa keskustelumme kääntyy maanjäristykseen: onko sinun kotisi vaurioitunut? Kerron, että minun kotonani on vain yksi pienen pieni halkeama, eikä se ole vaarallinen. Se on hyvä, lapset toteavat. Kun kysyn, miten heidän kotinsa voivat, vain harva sanoo, että kotiin on turvallista mennä. Se tarkoittaa sitä, että suurin osa näistä lapsista asuu pelloille ja aukeille paikoille levittyneiden pressukylien suojassa. Niissä on tuskaisen kuuma ja yksityisyydestä on turha haaveilla.

Kyselen lapsilta, haluaisivatko he palata jo kouluun. Suurin osa on sitä mieltä, että koulujen ei tarvitsisi vielä alkaa. Teltoilla on mukavaa, siellä tapaa ystäviä, ja paikkakin on turvallinen. Koulurakennuksiin palaaminen pelottaa monia, vaikka rakennus olisikin saanut kylkeensä vihreän ympyrän, joka kertoo siitä, että rakennevaurioita ei ole. 


Ennen lähtöä lapset ja opettajat esittävät minulle päivällä opettelemansa Bollywood-elokuvasta kopioidun tanssin. Tytöt ja pojat, harmaantuvat miespuolinen rehtori etunokassa, keikuttavat lantioitaan, läpäyttävät ei-toivottua ihailijaa (oletan) poskelle ja hymyilevät kuin Hangon keksit. Lapset ovat yllättävän sitkeitä, mietin itsekseni.

***

Koulut Nepalissa alkoivat viime sunnuntaina, 31.5. Siihen päättyi myös telttojen tarina, ja jatkohoito on koulujen vastuulla. Ihan kaikki eivät koulutielle pääseet, sillä moni koulu on vaurioitunut järistyksessä, eikä väliaikaista koulutilaa olla saatu vielä kaikkialla pystyyn. Ensimmäisellä viikolla koulupäivät kestävät vain kolme tuntia, aamuyhdeksästä kahteentoista ja lukujärjestyksessä on tarjolla mm. meditaatioharjoituksia ja joogaa. Opettajia on koulutettu tunnistamaan traumatisoituneet lapset ja ohjaamaan erityistä apua tarvitsevat eteenpäin sekä tukemaan vähemmällä selvinneiden lasten palautumista.

Arki palaa, päivä kerrallaan, kunhan tilanne rauhoittuu. Jälkijäristyksiä on enää kahdesta kolmeen päivästä, ja niitä tuntee harvoin, sillä ne jäävät voimakkuudeltaan neljän pintaan. Kouluissa palataan normaaliin lukujärjestykseen ja pian unohdamme selvittää turvallisimman seinän ja tukevimman pöydän rakennukseen astuessamme. Rakennusten luurangot, oranssin ja sinisen kirjavat telttakylät ja koulujen pihalla tönöttävat bamburakennukset eivät kuitenkaan anna meidän unohtaa vielä pitkään aikaan. Ehkä se on hyvä niin. Muistijäljet eivät ole pahasta,  kunhan niiden ei anna määrätä elämää - sillä elämä, se jatkuu, hitaasti mutta varmasti.  

perjantai 29. toukokuuta 2015

Kammottavia teitä, pölyä ja hikeä eli kenttämatka Gimdiin

Pompin autossa kuin kumipallo, tie pöllyää ja nelivedon moottori ulvoo ylämäissä ja jarrut kirskuvat alamäissä. Teen matkaa eteläiseen Lalitpuriin. Kohteenani oleva Gimdin kylä sijaisee hallinnollisesti Lalitpurissa, mutta matkaa 73 km päässä sijaitsevaan 2500 asukkaan kylään tekee autolla viitisen tuntia. Kansallisissa koulutusklusterin kokouksissa Loo Nivalle on annettu vastuu organisoidaa toimintaa Lalitpurin projektikylissä eli Gimdissä, Asrangissa ja Thuladurlungissa. Gimdissä pilotoidaan Kirkon ulkomaanavun, Lalitpurin alueen kouluviraston ja Loo Nivan yhteistoimin väliaikaista koulua (temporary learning space) maanjäristuyksessä sortuneen koulun tilalle. Tehtävänäni on valokuvata ja raportoida Loo Nivan toimista ja kirjoittaa Loo Nivan suomalaiselle kumppanijärjestölle Interpedialle päivitys Nepalista uutiskirjeen muodossa. 

Kinttupolku, jota myös päätieksi kutsutaan.

Seureeseemme kuuluu Kirkon ulkomaanavun opetusalan neuvonantaja, insinööri sekä freelance toimittaja, yksi nepalaisen Underpriviledged Children's Educational Programs kansalaisjärjestön työntekijä sekä minä Loo Nivan edustajana. Työkaverini Gyan Loo Nivasta saapuu paikalle seuraavana päivänä. 

Tie Gimdiin on maanvyörymien raidoittama.
Maanjäristykset ja niitä seuranneet sateet ovat raidoittaneet tien maanvyörymillä. Matka Gimdiin pysähtyy kaksi kertaa, kun joudumme odottelemaan, että tie raivataan meille auki. Tiet ovat jo nyt hankalia ajaa ja muuttuvat entistä vaarallisemmiksi sadekaudella - käytännössä vuoristoiset kylät jäävät mottiin sadekauden ajaksi, sillä teillä on liian vaarallista ajaa. Myös tämän vuoksi on ollut tärkeää saada mahdollisimman paljon apua perille ennen kesäkuun puolivälissä alkavaa monsuunikautta - moneen kylään on sen jälkeen mahdotonta päästä muuten kuin helikopterilla. Puhelinyhteydet ovat huonot, ja puhelimestani häviääkin kenttä reilun tunnin matkan jälkeen. Onneksi meillä on matkassa sateliittipuhelin kaiken varata, jos vaikkapa auto sattuu hajoamaan matkalle.
Tietä raivaamassa.
Olen toki nähnyt sortuneita rakennuksia Lalitpurissa ja Kathmandussakin, mutta matkan varrella ohitamme useita kyliä, joista on jäljellä vain kasa kiviä, puisia pilareita ja aaltopeltiä. Joka ikinen tönö maantasalla. Ohitamme myös pelottavan näköisiä rakennuksia, ne tuntuvat pysyvän kasassa lähinnä pyhällä hengellä ja silti osassa asuu edelleen ihmisiä. Ehkäpä vaihtoehtoa ei vain ole? Matkan varrella tieden vierellä hulmuavat mm. Maailman ruokaohjelma WFP:n, Unicefin ja OCHA:n pressut bamburakenteisesten majapaikkojen yllä. Apu on ainakin löytänyt perille.
Sortuneita rakennuksia matkanvarrelta.


Perillä Gimdissä suuri osa rakennuksista on pystyssä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö ne olisivat turvallisia tai etteikö hieman isompi jälkijäristys muuttaisi niitä kivikasoiksi. Gimdissä kuoli romahtaneisiin taloihin kolme henkilöä ja Gimdistäkin löytyy surullisen näköisiä kivikasoja, joita ennen kutsuttiin kodiksi. 

Loo Nivan Gimdin, Asrangin ja Thuladurlungin yhteystoimisto Gimdissä

Mutta auta armias Gimdissä on kuuma! Kathmandun laakossa lämpotila on pyörinyt kolmenkymmen asteen hujakoilla viime päivät ja olen jo jossain määrin tottunut lämpöön mutta Gimdissä elohopea on rutkasti kolmenkympin paremmalla puolella. Gimdi sijaisee alavalla maalla laaksossa ja sitä ympröivät vuoret (tai kukklat, kuten nepali alle neljän kilometrin korkuisia nyppylöitä kutsuu) eivät päästä lämpöä karkaamaan. Yksi nepaleista nauraa minulle, sillä olen koko päivän vaaleanpunainen ja iho kiiltää hiestä. Näytän oletettavasti huvittavalle. Hikoilen ämpäreittäin kun istumme paikallisen syöttölän pihalle rakennetussa pressurakennelmassa. Eivät nämä hätäkodit näilläkään ilmoilla erityisen mukavia ole - en ihmettele, että jotkut ottavat riskin ja asuvat vaurioituneissa kodeissaan, kivirakennuksissa on merkittävästi viileämpää kuin muovin alla ulkona.  

Menemme katsomaan sortunutta koulua. Kyseessä on paikallinen lukio. Raamit ovat paikoillaan, mutta seinät ovat sortuneet joka puolella. Onneksi, onneksi, onneksi iso järistys sattui lauantaina, jolloin koulut ovat kiinni. Nepalin hallitus on ehtinyt vahvistaa vuosien varrella liudan kouluja erityisesti Kathmandun laakson alueella, mutta suurin osa on edelleen alkuperäisessä kunnossaan. Näissä kouluissa loukkuun olisi jäänyt monta lasta. 

Sortunut lukio
Tila rakennetaan paikallisista materiaaleista: kehikko ja seinät rakennetaan bambusta, katoksi tulee joko aaltopeltiä tai pressu. Tila kestää maanjäristykset ja on siten ollen turvallinen. Osa vanhemmista haluaisi laitaa lapsensa mieluummin väliaikaiseen koulutilaan, vaikka koulu olisikin tarkastettu ja katsottu turvalliseksi. Tarkastusviranomaiset ovat kiertäneet Nepalia ja tarkastaneet rakenteita viime viikot. Turvalliset rakennukset saavat vihreän täplän, vaurioituneet ja korjauksia tarvitsevat keltaisen ja punaisella merkitään sortumisvaarassa olevat talot. Gimdin lukion seiniä koristavat punaiset ympyrät. 
Lukio Gimdissä

Väliaikainen koulu nousee paikallisin voimin. Projektiin on palkattu viisi nuorta insinööriä, jotka opettelevat koulun rakennuksen ja voivat sitten seuraavissa kohteissa tehdä työtä itsenäisesti. Kyläyhteisö osallistuu rakentamiseen. Ajatuksena on, että kyläläiset osallistuvat koulun rakennukseen joko lahjoittamalla yhden tai kaksi bambua tai vaikkapa kaivamalla perustuksia. Näin luodaan myös omistajuutta yhteisössä - uudesta tilasta pidetään parempaa huolta kun sen rakentamisessa on itse oltu mukana. Vanhempien osallistuminen rakennustöihin on myös viesti lapselle: koulu on tärkeä asia. 



Koulu rakennetaan paikallisesti hankitusta bambusta. 


Samalla konsortiolla on tarkoitus rakentaa vielä toinen väliaikaistila Gimdiin. Tämä toinen koulu sijatsee seitsemän tunnin kävelymatkan päässä vuoren huipulla, tiettomän matkan takana. Materiaalit pitäsi jotenkin saada perille ja harmaita hiuksia aiheuttaa se, että vaikka matkan toki kävelee päivässä, millä ihmeen ilveellä viedään perille muutaman metrin pitkät bambut ja painavat aaltopellit. Olen nähnyt paikalisten kantavan tällä ties mitä järjettömän hankalaa ja painavaa tavaraa kodin viihde-elektroniikasta mummoihin pitkin pystysuoraa nousevia vuorenrinteitä, mutta mahtaakohan koulun rakennusmateriaalien roudaaminen olla kuitenkin liikaa? 

Majapaikaksemme tarjotaan Loo Nivan toimistoa, mutta kun yksi seurueesta heittää puoliksi vitsillään, että jos tulee jälkijäristys, niin hyppäätte sitten tuosta kakkoskerroksesta alas, päätämme KUA:n Minnan kanssa nukkua ulkona. Saamme päämme päälle yhden ylimääräisen kahden hengen teltan, joka pystytetään aaltopeltisen varaston sisälle maapohjalle. Lainaamme pari avustusmateriaaleiksi tarkoitettua patjaa ja Loo Nivan kontaktitoimiston työtekijä Manoj tuo meille peitot ja tyynyt. Aaltopeltisen varaston suojissa olemme turvassa sateelta, mahdollisista jälkijäristyksiltä, niiden aiheuttamilta maanvyöryiltä ja korvanjuuressa alati kitiseviltä hyttysiltä. Nukun sikeimmät unet naismuistiin ja avaamme silmät vasta yli kymmenen tunniin yöunien jälkeen seuraavana aamuna.

Insinööritiimimme teki matkaa moottoripyörillä.
Seuraavana päivänä pystyyn on noussut koulun runko. Koulujen on määrä alkaa huomenna, 31.5. mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että monin paikoin tavoitteesta tullaan luokkatilojen puutteen takia jäämään. 

Gimdiin on matkannut pari päivää aiemmin 219 pressua ja Loo Niva keskustelee avustustarvikkeiden jaosta paikallisten kanssa. Kokouksessa ova paikalla mm. paikallisia polittikkoja, virkamiehiä, opettajia ja kastittomien eli dalitien edustaja. 

En harmittavasti näe valmista koulua, sillä työ on edelleen kesken, mutta meidän täytyy jatkaa matkaa aikaisin - matka on pitkä eikä kukaan halua jäädä mottiin vuorille pimeän laskeuduttua. Jätämme Gimdin taaksemme puoli kahden maissa ja mikäli kaikki menee hyvin, ehdimme kaupunkialueelle kuuden maissa ennen hämärän laskua. 
Koulun runko nousee Gimdissä
Tältä näyttää valmis koulu. Kuva on Khokanasta, jossa samankaltainen koulu luovutettiin käyttöön 28.5. 

Khokanassa katto tehtiin pressusta mutta se voidaan tehdä myös aaltopellistä.
Takaisin kaupunkiin teen matkaa auton avolavalla reppujen ja makuupussien seassa. Lavalla ei voi istua - yritin sitä hetken sillä lopputuloksella, että auton pomppiminen sai minut lyömään pääni lavan rautoihin kolme kertaa ja häntäluuni huutamaan hoosiannaa. Luovutan ja siirryn loppumatkaksi makuuasentoon. Se on hyvä myös siksi, että makuuasennossa ei voi seurata paikoitellen puolen metrin levyistä tienpiennarta, jonka takana on pystysuora kilometrin tai kahden pudotus. Lavalla on tuulenvirestä huolimatta kuuma ja lisään 50-kertoimista aurinkorasvaa uskollisesti tunnin kahden välein. Tie pöllyää ja legginssien päälle laskeutuu harmaa kalvo. Katson paremmaksi suojata hengitystiet huivilla loppumatkan ajan. 
Torstai-illan sadekuuro muutti tietämme puroksi.
Paluumatkalla saamme nähdä vilauksen siitä, mitä vuoristoalueilla tarkoittaa monsuunikausi. Edellisen illan puolentoista tunnin keskinkertainen sade on muuttanut osia tiestä puroiksi. Kun moninkertaiset, kolmisen kuukautta kestävät monsuunisateet alkavat kuukauden päästä, jäävät vuoristoalueilla sijaitsevat kylät kuten Gimdi täysin mottiin.

Loppuhuipennuksena automme hajoaa hieman ennen kun pääsemme kaupunkialueelle. Yhtäkkiä moottori savuaa ja hyppäämme autosta ulos. Kello on kuusi illalla. Yöllä vuoristossa liikkuminen on vaarallista ja pimeä laskeutuu jo seitsemän maissa illalla. Kännykkä toimii satunnaisesti mutta KUA:n sateliittipuhelimella saamme yhteyden henkilöön, joka lähettää meille vara-auton reilussa puolessa tunnissa. Onneksi pääsimme jo näin pitkälle, auton hajoaminen keskellä vuoristoteitä ja paluu pimeässä olisi ollut hermoja raastava koettelemus. Paikoilleenkaan ei olisi kovin turvallista maanvyöryjen vuoksi jäädä. 

Loppuhuipennus: automme moottori syttyi tuleen.
Loppumatka menee onneksi sutjakkaasti ja kotioven saan auki yhdeksltä illalla. Hinkkaan paksua pölykerrosta suihkussa pitkään - tiepöly tuntuu löytäneen tiensä joka ikiseen ihohuokoseen. Iltapalan jälkeen simahdan kuin saunalyhty enkä sätkähdä edes pariin yölliseen jälkijäristykseen.