Kammottavia teitä, pölyä ja hikeä eli kenttämatka Gimdiin

Pompin autossa kuin kumipallo, tie pöllyää ja nelivedon moottori ulvoo ylämäissä ja jarrut kirskuvat alamäissä. Teen matkaa eteläiseen Lalitpuriin. Kohteenani oleva Gimdin kylä sijaisee hallinnollisesti Lalitpurissa, mutta matkaa 73 km päässä sijaitsevaan 2500 asukkaan kylään tekee autolla viitisen tuntia. Kansallisissa koulutusklusterin kokouksissa Loo Nivalle on annettu vastuu organisoidaa toimintaa Lalitpurin projektikylissä eli Gimdissä, Asrangissa ja Thuladurlungissa. Gimdissä pilotoidaan Kirkon ulkomaanavun, Lalitpurin alueen kouluviraston ja Loo Nivan yhteistoimin väliaikaista koulua (temporary learning space) maanjäristuyksessä sortuneen koulun tilalle. Tehtävänäni on valokuvata ja raportoida Loo Nivan toimista ja kirjoittaa Loo Nivan suomalaiselle kumppanijärjestölle Interpedialle päivitys Nepalista uutiskirjeen muodossa. 

Kinttupolku, jota myös päätieksi kutsutaan.

Seureeseemme kuuluu Kirkon ulkomaanavun opetusalan neuvonantaja, insinööri sekä freelance toimittaja, yksi nepalaisen Underpriviledged Children's Educational Programs kansalaisjärjestön työntekijä sekä minä Loo Nivan edustajana. Työkaverini Gyan Loo Nivasta saapuu paikalle seuraavana päivänä. 

Tie Gimdiin on maanvyörymien raidoittama.

Maanjäristykset ja niitä seuranneet sateet ovat raidoittaneet tien maanvyörymillä. Matka Gimdiin pysähtyy kaksi kertaa, kun joudumme odottelemaan, että tie raivataan meille auki. Tiet ovat jo nyt hankalia ajaa ja muuttuvat entistä vaarallisemmiksi sadekaudella - käytännössä vuoristoiset kylät jäävät mottiin sadekauden ajaksi, sillä teillä on liian vaarallista ajaa. Myös tämän vuoksi on ollut tärkeää saada mahdollisimman paljon apua perille ennen kesäkuun puolivälissä alkavaa monsuunikautta - moneen kylään on sen jälkeen mahdotonta päästä muuten kuin helikopterilla. Puhelinyhteydet ovat huonot, ja puhelimestani häviääkin kenttä reilun tunnin matkan jälkeen. Onneksi meillä on matkassa sateliittipuhelin kaiken varata, jos vaikkapa auto sattuu hajoamaan matkalle.

Tietä raivaamassa.

Olen toki nähnyt sortuneita rakennuksia Lalitpurissa ja Kathmandussakin, mutta matkan varrella ohitamme useita kyliä, joista on jäljellä vain kasa kiviä, puisia pilareita ja aaltopeltiä. Joka ikinen tönö maantasalla. Ohitamme myös pelottavan näköisiä rakennuksia, ne tuntuvat pysyvän kasassa lähinnä pyhällä hengellä ja silti osassa asuu edelleen ihmisiä. Ehkäpä vaihtoehtoa ei vain ole? Matkan varrella tieden vierellä hulmuavat mm. Maailman ruokaohjelma WFP:n, Unicefin ja OCHA:n pressut bamburakenteisesten majapaikkojen yllä. Apu on ainakin löytänyt perille.

Sortuneita rakennuksia matkanvarrelta.

Perillä Gimdissä suuri osa rakennuksista on pystyssä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö ne olisivat turvallisia tai etteikö hieman isompi jälkijäristys muuttaisi niitä kivikasoiksi. Gimdissä kuoli romahtaneisiin taloihin kolme henkilöä ja Gimdistäkin löytyy surullisen näköisiä kivikasoja, joita ennen kutsuttiin kodiksi. 

Loo Nivan Gimdin, Asrangin ja Thuladurlungin yhteystoimisto Gimdissä

Mutta auta armias Gimdissä on kuuma! Kathmandun laakossa lämpotila on pyörinyt kolmenkymmen asteen hujakoilla viime päivät ja olen jo jossain määrin tottunut lämpöön mutta Gimdissä elohopea on rutkasti kolmenkympin paremmalla puolella. Gimdi sijaisee alavalla maalla laaksossa ja sitä ympröivät vuoret (tai kukklat, kuten nepali alle neljän kilometrin korkuisia nyppylöitä kutsuu) eivät päästä lämpöä karkaamaan. Yksi nepaleista nauraa minulle, sillä olen koko päivän vaaleanpunainen ja iho kiiltää hiestä. Näytän oletettavasti huvittavalle. Hikoilen ämpäreittäin kun istumme paikallisen syöttölän pihalle rakennetussa pressurakennelmassa. Eivät nämä hätäkodit näilläkään ilmoilla erityisen mukavia ole - en ihmettele, että jotkut ottavat riskin ja asuvat vaurioituneissa kodeissaan, kivirakennuksissa on merkittävästi viileämpää kuin muovin alla ulkona.  

Menemme katsomaan sortunutta koulua. Kyseessä on paikallinen lukio. Raamit ovat paikoillaan, mutta seinät ovat sortuneet joka puolella. Onneksi, onneksi, onneksi iso järistys sattui lauantaina, jolloin koulut ovat kiinni. Nepalin hallitus on ehtinyt vahvistaa vuosien varrella liudan kouluja erityisesti Kathmandun laakson alueella, mutta suurin osa on edelleen alkuperäisessä kunnossaan. Näissä kouluissa loukkuun olisi jäänyt monta lasta. 

Sortunut lukio

Tila rakennetaan paikallisista materiaaleista: kehikko ja seinät rakennetaan bambusta, katoksi tulee joko aaltopeltiä tai pressu. Tila kestää maanjäristykset ja on siten ollen turvallinen. Osa vanhemmista haluaisi laitaa lapsensa mieluummin väliaikaiseen koulutilaan, vaikka koulu olisikin tarkastettu ja katsottu turvalliseksi. Tarkastusviranomaiset ovat kiertäneet Nepalia ja tarkastaneet rakenteita viime viikot. Turvalliset rakennukset saavat vihreän täplän, vaurioituneet ja korjauksia tarvitsevat keltaisen ja punaisella merkitään sortumisvaarassa olevat talot. Gimdin lukion seiniä koristavat punaiset ympyrät. 

Lukio Gimdissä

Väliaikainen koulu nousee paikallisin voimin. Projektiin on palkattu viisi nuorta insinööriä, jotka opettelevat koulun rakennuksen ja voivat sitten seuraavissa kohteissa tehdä työtä itsenäisesti. Kyläyhteisö osallistuu rakentamiseen. Ajatuksena on, että kyläläiset osallistuvat koulun rakennukseen joko lahjoittamalla yhden tai kaksi bambua tai vaikkapa kaivamalla perustuksia. Näin luodaan myös omistajuutta yhteisössä - uudesta tilasta pidetään parempaa huolta kun sen rakentamisessa on itse oltu mukana. Vanhempien osallistuminen rakennustöihin on myös viesti lapselle: koulu on tärkeä asia. 

Koulu rakennetaan paikallisesti hankitusta bambusta. 

Samalla konsortiolla on tarkoitus rakentaa vielä toinen väliaikaistila Gimdiin. Tämä toinen koulu sijatsee seitsemän tunnin kävelymatkan päässä vuoren huipulla, tiettomän matkan takana. Materiaalit pitäsi jotenkin saada perille ja harmaita hiuksia aiheuttaa se, että vaikka matkan toki kävelee päivässä, millä ihmeen ilveellä viedään perille muutaman metrin pitkät bambut ja painavat aaltopellit. Olen nähnyt paikalisten kantavan tällä ties mitä järjettömän hankalaa ja painavaa tavaraa kodin viihde-elektroniikasta mummoihin pitkin pystysuoraa nousevia vuorenrinteitä, mutta mahtaakohan koulun rakennusmateriaalien roudaaminen olla kuitenkin liikaa? 

Majapaikaksemme tarjotaan Loo Nivan toimistoa, mutta kun yksi seurueesta heittää puoliksi vitsillään, että jos tulee jälkijäristys, niin hyppäätte sitten tuosta kakkoskerroksesta alas, päätämme KUA:n Minnan kanssa nukkua ulkona. Saamme päämme päälle yhden ylimääräisen kahden hengen teltan, joka pystytetään aaltopeltisen varaston sisälle maapohjalle. Lainaamme pari avustusmateriaaleiksi tarkoitettua patjaa ja Loo Nivan kontaktitoimiston työtekijä Manoj tuo meille peitot ja tyynyt. Aaltopeltisen varaston suojissa olemme turvassa sateelta, mahdollisista jälkijäristyksiltä, niiden aiheuttamilta maanvyöryiltä ja korvanjuuressa alati kitiseviltä hyttysiltä. Nukun sikeimmät unet naismuistiin ja avaamme silmät vasta yli kymmenen tunniin yöunien jälkeen seuraavana aamuna.

Insinööritiimimme teki matkaa moottoripyörillä.

Seuraavana päivänä pystyyn on noussut koulun runko. Koulujen on määrä alkaa huomenna, 31.5. mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että monin paikoin tavoitteesta tullaan luokkatilojen puutteen takia jäämään. 

Gimdiin on matkannut pari päivää aiemmin 219 pressua ja Loo Niva keskustelee avustustarvikkeiden jaosta paikallisten kanssa. Kokouksessa ova paikalla mm. paikallisia polittikkoja, virkamiehiä, opettajia ja kastittomien eli dalitien edustaja. 

En harmittavasti näe valmista koulua, sillä työ on edelleen kesken, mutta meidän täytyy jatkaa matkaa aikaisin - matka on pitkä eikä kukaan halua jäädä mottiin vuorille pimeän laskeuduttua. Jätämme Gimdin taaksemme puoli kahden maissa ja mikäli kaikki menee hyvin, ehdimme kaupunkialueelle kuuden maissa ennen hämärän laskua. 

Koulun runko nousee Gimdissä

Tältä näyttää valmis koulu. Kuva on Khokanasta, jossa samankaltainen koulu luovutettiin käyttöön 28.5. 

Khokanassa katto tehtiin pressusta mutta se voidaan tehdä myös aaltopellistä.

Takaisin kaupunkiin teen matkaa auton avolavalla reppujen ja makuupussien seassa. Lavalla ei voi istua - yritin sitä hetken sillä lopputuloksella, että auton pomppiminen sai minut lyömään pääni lavan rautoihin kolme kertaa ja häntäluuni huutamaan hoosiannaa. Luovutan ja siirryn loppumatkaksi makuuasentoon. Se on hyvä myös siksi, että makuuasennossa ei voi seurata paikoitellen puolen metrin levyistä tienpiennarta, jonka takana on pystysuora kilometrin tai kahden pudotus. Lavalla on tuulenvirestä huolimatta kuuma ja lisään 50-kertoimista aurinkorasvaa uskollisesti tunnin kahden välein. Tie pöllyää ja legginssien päälle laskeutuu harmaa kalvo. Katson paremmaksi suojata hengitystiet huivilla loppumatkan ajan. 

Torstai-illan sadekuuro muutti tietämme puroksi.

Paluumatkalla saamme nähdä vilauksen siitä, mitä vuoristoalueilla tarkoittaa monsuunikausi. Edellisen illan puolentoista tunnin keskinkertainen sade on muuttanut osia tiestä puroiksi. Kun moninkertaiset, kolmisen kuukautta kestävät monsuunisateet alkavat kuukauden päästä, jäävät vuoristoalueilla sijaitsevat kylät kuten Gimdi täysin mottiin.

Loppuhuipennuksena automme hajoaa hieman ennen kun pääsemme kaupunkialueelle. Yhtäkkiä moottori savuaa ja hyppäämme autosta ulos. Kello on kuusi illalla. Yöllä vuoristossa liikkuminen on vaarallista ja pimeä laskeutuu jo seitsemän maissa illalla. Kännykkä toimii satunnaisesti mutta KUA:n sateliittipuhelimella saamme yhteyden henkilöön, joka lähettää meille vara-auton reilussa puolessa tunnissa. Onneksi pääsimme jo näin pitkälle, auton hajoaminen keskellä vuoristoteitä ja paluu pimeässä olisi ollut hermoja raastava koettelemus. Paikoilleenkaan ei olisi kovin turvallista maanvyöryjen vuoksi jäädä. 

Loppuhuipennus: automme moottori syttyi tuleen.

Loppumatka menee onneksi sutjakkaasti ja kotioven saan auki yhdeksltä illalla. Hinkkaan paksua pölykerrosta suihkussa pitkään - tiepöly tuntuu löytäneen tiensä joka ikiseen ihohuokoseen. Iltapalan jälkeen simahdan kuin saunalyhty enkä sätkähdä edes pariin yölliseen jälkijäristykseen. 

Uusilla kylänraiteilla

Sainbun kylänraitti Bhaisepatissa, Lalitpurissa

Muutin viime sunnuntaina Lalitpurin Patanista tänne ylös Kathmanun laakson seiniä kiipeävää Bhaisepatin kaupunginosan Sainbun kylään. Kotoa toimistolle matkaa on kaksi minuuttia, joten aamulla saa nukkua ihanan pitkään. Ennen tämä matkustin Patanista Sainbuun paikallisbussilla, joka verotti kukkaroani huiman 10-15 centin edestä suuntaansa. Patanista Sainbuun matka oli ajallisestikin varsin siedettävä, sillä kuljin työmatkaliikennettä vastaan. Aamulla matkaan piti varata reilu puolituntia, illalla bussi posotti menemään kahdessakymmenessä minuutissa ovelta ovelle - Helsingissäkin työmatkaan hurahtaa pidempään.

Paikallisbussi Bhaisepatissa

Bussit ovat vanhoja, sylkevät ilmaan ja sisälle mustaa savua ja ennen Jawalakhelia tai Pulwlchokia (jossa jään pois) bussi muistuttaa ylitsepursuavaa sardiinipurkkia kun kuplavolkkariin ahtautuu varmaankin neljäkymmentä ihmistä. Omalla pysäkillä jääminen on vähän sattumanpeliä kun välillä bussin takaosaan mottiin joutunut ei pääse ajoissa pysäkille. En muutenkaan tiedä, missä pysäkit ovat. Osa niistä on merkitty, kaikki ei. Osaan kysyä meneekö bussi Pulchowkiin (Pulchowk-jaane?) mutten aina ymmärrä vastausta, varsinkin kun nyökkäys täällä tarkoittaa eitä ja pään heiluttaminen kyllää. Jos nepalilainen heiluttaa päätään puolelta toiselle tavalla jota osaan kuvata vain marionettinuken nyrjähteleväksi pääksi, se tarkoittaa ok tai sitten ei sellaisessa tapauksessa jossa vastapuoli ei halua sanoa ei. Ota siitä nyt sitten selvää!

Hindutemppeleitä löytyy täältä parinsadan metrin välein. 80 prosenttia nepalilaisista on hindulaisia, vaikka käytännössä suurinosa harjoittaa sekä hindulaisuutta että buddhalaisuutta.

Perhe, jonka luona asun, omistaa alakerrassa olevan perinteisen nepalilaisen sweet shopin, josta saa erinäisiä suolaisia ja makeita leivonnaisia. Kolmessa kerroksessa asuvat isä, äiti, heidän nuorin poikansa, isän veli vaimoineen sekä isän vanhemmat. Lisäksi asunnossa risteilee sekalainen seurakunta sukulaisia, joiden sukulaisuussuhteista en pysy millään perässä - hyvä kun osan muistan nimet.

Zheh makuuhuone

Ja olkkari

Huoneeni on toisessa kerroksessa ja se on pienen yksiön kokoinen. Ensimmäisenä iltana asunnon likaisuus otti päähän, mutta kun tajusin missä perheen isä ja äiti nukkuvat, hävetti kyllä ihan todenteolla. Kaupan takahuoneessa on sänky, jonka päällä on kaislantyyppisestä tehty sentin paksuinen patja. Huone on täynnä tavaraa, seuraavan päivän leivonnaisia, elektroniikkaa ja nurkassa rätisee televisio. Pölyä on niin paljon, että sellaisen määrän olen nähnyt viimeeksi enojeni hitsauspajalla. Tuon todennäköisesti mukavasti lisätuloja perheelle, joka veloittaa asumisestani täällä n. 110 euroa kuussa. Summa sisältää vuokran, internetin, illallisen ja pesukoneen käytön.

Voitteko kuvitella, että tässä on koko vaatekaappini. Oikeasti! En usko sitä itsekään. 

Syön illallisen perheen kanssa, kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla ja se on aina dal-bhat-tarkaaria eli keittomaista linssilisäkettä riisin ja vihannesten kera. Dal-bhat-tarkaari on nepalilaisen ruokavalion perusta, sitä syödään aamulla ja illalla. Ja mikäs sen ollessa, se on äärettömän hyvää. Se nepalilainen ruoka, mitä minulle on täällä tarjottu, ei kyllä tipan tippaa muistuta sitä ruokaa, mitä Suomessa nepalilaisista ravintoloista saa. En tiedä onko Intian rajalla oleva nepalilainen ruoka sellaista intialaistyyppistä mitä Suomesta nepaliravintoloista saa mutta täällä en sellaista ole kertaakaan vielä syönyt. Melko monena iltana meillä on ollut myös pieniä määriä lihaa sellaisista ruhon osista, joita en ole tainnut aiemmin syödä (puhvelin mahalaukkua, jotain epämääräisiä osia lampaasta). Lihaa on per syöjää kohti muutama nokare, ehkä maksimissaan 50 grammaa. Riisiä sen sijaan amma (nepaliksi äiti tai kun viitataan omaa sukupolvea vanhempaan naiseen) lappaa lautaselleni varmaan puoli litraa. Illallisen jälkeen olen yleensä sellaisessä hiilaripöllyssa, että nukahdan jo ennen kymmentä. No, hyvää ruoka kuitenkin on, niin kuin aina.

Elämä sujuu siis varsin mukavasti vaikken tämä nyt tietenkään aamusta iltaan ruusuilla tanssimista ole.

***

Yksi asia mistä en pääse täällä yli enkä ympäri on roskan määrä. Kathmandu on nimittäin varsinainen jätelaari. Takapihat, tieden reunat, jokivarret, hinduille pyhä Bhagmati-joki, kaikki kukkivat muovikukkia ja roskaa. Muovia, roskapusseja tonkivia koiria ja lehmiä, ilmassa palavan jätteen katku. Sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki roska nostetaan kadulle ja jätetään mihin sattuu. Hallitus on nostanut kätensä pystyyn ja dumppaa jätteitä Bhagmati-joen varteen. On arvioitu, että Katmandun asukkaat tuottavat päivittäin 150 tonnia jätettä, josta lähes puolet lasketaan jokien varsiin. Joka. Ikinen. Päivä.

Muovin katku kirveltää ilmassa, pahimpina päivinä smog (smoke+fog) eli savusumu peittää lumihuippuiset vuoret kokonaan. Tammi- ja helmikuussa on vielä kylmä, mutten tahdo edes ajatella mille maatuvat jätteet haisevat elohopean kiivetessä reiluun kolmeenkymmeneen kuukauden kahden sisään. Todennäköisesti kuvottavalle. Tavallaan on kuitenkin lohduttavaa, että 60 prosenttia jätteistä on orgaanista ja maatuu joskus. Tai sitten kulkukoirat käyvät pistämässä sen poskeensa.

Olin varautunut siihen, että jätehuolto ei täällä toimi samalla tavalla. En kuitenkaan osannut varautua ihan tämänkaltaiseen. Yritän tyynnyttää omaatuntoani. Olen paknnut mukaan mahdollisimman ympäristöystävällisiä pesuaineita. Iso purkki kookosöljypohjaista pesunestettä joka käy kaikkeen. Sillä pesee naaman, pyykin, hiukset, lattiat, hampaatkin, jos appelsiinin ja sitruksen makuinen litku ei olisi liian kummallisen makuista suuhuni. Mietin Suomessakin mitä ostan ja miten pakattuna, mutta täällä joutuu todella miettimään mitä oikeasti tarvitsee, sillä joka ikinen ostamani tavara päätyy kadulle tai takapihalle tai kurkkua polttavana savuna takapihan roihussa ilmaan. Vanha tapa heittää roskat pihalle maatumaan ei enää toimi sen jälkeen kun kaikki kulutustavara on pakattu muoviin. En tiedä eivätkö paikalliset välitä vai eivätkö he tiedä, ettei muovi maadu. Koskaan. Luin muuten jostain, että Kathmandun ilman hengittäminen vuorokauden verran on sama kun vetäisi askin tupakkaa päivittän.

Jos tästä etsimällä haluaa hyvää etsiä, niin se on se, että jäte jää esille muistuttamaan siitä, kuinka paljon turhaa roskaa meistä jokainen tuottaa. Suomessa jätteet jäävät piiloon: roska-auto vie pois sen kaiken ylimääräisen mikä meiltä jää eikä pakkausjätteen määrä iske samalla tavalla silmille. Poissa silmistä, poissa mielestä. Täällä on pakko ajatella toisin. Kaupassa kierrellessäni muovipulloon pakattu kasvovesi jää hyllyyn, samoin muoviin pakatut muut herkut. Suuntaan sen sijaan ulos ja ostan katukauppiaalta appelsiineja ja banaania. Kuoret sentään maatuvat.

Lähdön haikeutta, jet lagia ja uusia seikkailuja

Muumilaakson marraskuussa on lause, joka kuuluu seuraavasti: “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” 

Laskimme isän kanssa autossa matkalla lentokentälle, että pakkaan tavarani ulkomaille muuttaakseni jo seitsemättä kertaa. Aika hurjaa, enhän kun olen vielä näin siloposkinenkin (''En minä ole vielä vanha!'', pieni ääni sisälläni huutaa). Silti, aikuistuessa/kypsyessä/vuosien myötä lähtö on aina vain hankalampaa. Sitä tulee mukavuudenhaluiseksi. Opettelee juurtumaan. Laiskistuukin tavallaan. Rutiineissa on puolensa.

Toisaalta tiedän, että asuessaan maailmalla, päivittäinen elämä on vähän kuin jännää seikkailua. Se on sitä enemmän alkuun, eikä suinkaan päivittäin, mutta erityisesti kun tietää maassa vietettävän ajan olevan rajallinen, on paljon hanakampi venymään silloinkin kun väsyttää ja sohva tuntuu mukavalle vaihtoehdolle.

***

Alkuviikosta kävin paikallislehden toimituksessa sopimassa kolumnista. En tiedä, miten vahvasti minulla ylipäätään on kotikaupunkia, mutta jos sellainen on valittava, on se kai sitten Nokian varjossa kasvanut ja kolhunsa kärsinyt Salo. Helsinkiläinen en ole, eikä minusta sellaista tule – pikkukaupungin tytön "kauppaan villasukat korkokengissä" -identiteetti on selvästi kotoisampi kuin pääkaupunkilaisen lattehifistelijän, vaikken oikein siihen pikkukaupungin muottiinkaan koskaan täysin mahtunut. 

No, se nyt ei ole relevanttia. Tarina lähti kuitenkin tästä: miettiessäni pieniä lisätuloja säästöjen ohjeen reissun ajaksi, kirjoitin paikallislehden toimittajalle sähköpostin, jossa kyselin heidän kiinnostustaan kolumniin tai juttusarjaan Nepalista. Hieman yllätyksekseni lehdessä idea otettiin todella innolla vastaan. Kirjoittelen siis jatkossa kolumnillisen verran tunnelmia kolmen viikon välein paikallislehden Viikonloppu-palstalla. Olen joskus hieman vitsillä heitellyt, kuinka hienoa olisi olla kolumnisti – mielikuvissani kolumnisti on Carrie Bradshaw, Sinkkuelämän ikityylikäs kynäilijä, joka kirjoittaa Macillaan New Yorkin kahviloissa, joissa vaahtokukkasin koristeltu kofeiiniton luomulatte virtaa ikuisesti, ja jossa viidentoista sentin korkokengissä on aivan mahdollista juosta viileän tyylikkäästi taksi kiinni designer-mekko hulmuten. Minun kolumnistielämäni tuskin on yhtä glamoröösiä – yhtäläisyydet loppuvat Maciin - mutta yhtä kaikki, olen ihan älyttömän innoissani!

*** 

Iltana ennen lähtöä kävin nuuskuttelemassa flunssaiset siskontytöt Turussa, leffassa isän ja veljen kanssa, ja illalla äidin, isän ja veljen kanssa vedettiin sushia valkkarin kyydittämänä niin että napa ritisi. Pieniä rituaaleja. Yritin painaa pikkutyttöjen ilmeet ja vatsanpohjasta kumpuavan naurun helinän mahdollisimman tarkkaan mieleeni, etten unohtaisi. Muistaa miltä tuntuu hyvän ystävän halaus ja poski poskea vasten. Kuinka jouluvalot pilkottavat pieninä tähtinä hangen alta vanhempien pihalla. Joskus on hyvä lähteä, jotta muistaa mikä on tärkeää: ne pienet arkiset hetket, joihin ei yleensä kiinnitä huomiota.

Ja vaikka edessä Suuri Seikkailu, on myönnettävä, että nieleskelin kyyneleitä matkalla kahvilasta turvatarkastukseen.  Kun sydän on haikea, on matka turvatarkastuksen läpi pitkä ja sumea.

Lentokoneessa muistin, että olin ajatellut soittaa vielä Karille, Pekalle ja Ullalle, joita en ehtinyt ennen lähtöä nähdä. No, tiedoksenne blogin kautta, että ajattelin teitä kyllä! Laho pääni ei vain onnistu pitämään kaikkia tärkeitä asioita mielessä.

***

17 tunnin matkustamisen jälkeen täällä ollaan! Sekaisin aikaerosta ja väsymyksestä ja katujen liikenteen, varageneraattorien huminan ja katukoirien haukunnan kakofoniasta, mutta täällä ollaan. Autot risteilevät kaduilla sattumanvaraisen näköisesti, ilmassa leijuu tiesminkä katku, osa teistä on kuin kynnettyä perunapeltoa ja kulkukoirien ihoon asti puhkikulunut turkki saa surulliseksi. Siitä huolimatta tunnen oloni yllättävän mukavaksi. Osansa on varmasti sillä, että hämmennyksen keskellä on ystävä, joka otti heti lentokentältä siipiensa suojaan ja ahtoi päähän koko eilisen paikallistietoutta. Muistan siitä murusen, mutta kaikki aikanaan. Mahafiilis Nepalista on kuitenkin hyvä. Tästä tulee vielä hieno kevät.

Paikka, jota kutsun tällä hetkellä kodikseni. 

Näkymä kodin parvekkeelta. Kuva ei tee oikeutta sille, kuinka huikeilta lumen peittämät huiput näyttävät taivaanrannassa. 

Asun tällä hetkellä Patanin alueella Lalitpurissa. Patan sijaitsee heti Kathmandun jatkeena Bagmati-joen eteläpuolella. Kovin paljon muuta en osaa teille vielä kertoa, vasta 36 tuntia maassaoloa takana :) Huomenna ajattelin lähteä tutustumaan alueeseen tarkemmin ja erityisesti Patanin Durbar Squareen, joka on UNESCO:n maailmanperintökohde. Kathmandun laaksossa on muuten yhteensä seitsemän maailmanperintokohdetta. Siinäpä tavoitetta seuraavalle viidelle kuukaudelle! 

Henni on roudannut tyhjää kolisevaa päätäni ulos jo eilen, tutustun kouralliseen eri YK:n toimielimissä työskenteleviin expateihin Thamelin hämärässä. Tänään suuntana on bhutanilainen ravintola ja lisää uusia ihmisiä. Vaihde silmässä siis kohti uusia seikkailuja. 

Ensi viikolla alkavat työt. Kathmandu kuittaa tältä erää.