Leikki ja laulu on lasten työtä

Vierailin edellisellä viikolla järjestöni Loo Nivan lapsiystävällisillä teltoilla (child-friendly spaces, CFS) Bungamatissa. Nämä CFS:t ovat eri kansalaisjärjestöjen ylläpitäimiä paikkoja, jotka tarjoavat lapsille turvallisen paikan viettää aikaansa maanjäristyksen jälkimainingeissa. CFSt toimivat vapaaehtoisten vetäjien voimin kello 10 ja 15 välillä. Lapsille on tarjolla erilaisia aktiviteetteja: muun muassa tanssia, tarinan kerrontaa, piirtämistä, joogaa ja krikettiä. Tarkoituksena on tukea lasten psyko-sosiaalista palautumista maanjäristyksen jälkeen. Teltoilla työskentelevistä vapaaehtoisista moni on opettaja. Osa, joskaan eivät kaikki, ovat saaneet myös koulutusta psyko-sosiaalisen tuen tarjoamisesta. Loo Niva on perustanut yhteensä 21 telttaa Khokanan ja Bungamatin kyliin ja tarjoaa sitä kautta toimintaa noin 500 lapselle. 

Lisää kuvateksti

Vanhemmat jättävät lapsensa miellään teltoille, ne nimittäin sijaitsevat koulujen avoimilla pihoilla, pellolla tai muulla aukealla paikalla. Vaikka uusi maanjäristys iskisikin, on telttarakenne sen verran kevyt, että se ei ole vaarallinen lapsille. Ja vanhemmillä jää aikaa muulle tekemiselle.

Bungamati on yksi pahiten vaurioituneita paikkoja Kathmandun laaksossa. Moni talo on enää kasa kiviä, moni on kallellaan kuin Pisan torni. Loppujen talojen seiniä kiipeävät hakeamat ylös seinää ja poikittain kuin villiviini. Toivon, ettei kukaan asu näissä taloissa, sillä ne näyttävät siltä, että pienempikin jälkijäristys muuttaa ne tomupilveksi.

Lounastauko: samosoja ja mehua. 

Saavun Bungamatiin ensimmäiselle teltalle paikallisen koulun pihalle. Kahden telttarakenteen suojissa touhuaa kuutisenkymmentä lasta kahdessa eri ryhmässä. Lapset on jaettu ikänsä mukaisiin ryhmiin ja toisessa teltassa pienemmät lapset rakentelevat rakennuspalikoista mitä mieleen sattuu. Isompien puolella piirretään. Meteliä lähtee porukasta sen verran, että vapaaehtoisena työskentelevällä rehtorilla on käytössään mikki. 

Seuraan lasten ja nuorten piirrustushetkeä. Lapsilla on lupa piirtää mitä he haluavat. Se ei ole muuten mitenkään itsestäänselvää - Nepalissa oppiminen on edelleen opettajajohtoista mallioppimista, jossa pääsääntöisesti kopioidaan ja luetaan ulkoa, se mitä kirjoissa lukee tai opettaja sanoo. Sama pätee luoviin aineisiin - opettaja piirtää mallin, ja lapset perässä. Jos piirrustus ei näytä oikealta, opettaja käy korjaamasssa. Täällä kuitenkin piirretään vapaasti. Siitä huolimatta suurin osa, arviolta 70%, piirtää paperiinsa talon. Osassa taloissa näkyy olevan halkeamia, sortuneitakin taloja papereista löytyy, mutta suurin osa näyttää olevan kunnossa. Monessa paperissa kohoavat vuoret, joiden takaa pilkottaa suuri aurinko. 

Jalkapallo yhdistää kaikkialla.

Alkuun lapset seuraavat vaaleanpunaisena hikoilevaa, nenäsä polttanutta suomalaista varovaisesti hieman kauempaa, kunnes yksi tytöistä rohkaisee mielensä, nappaa minua kädestä ja hymyilee. Se saa aikaan ketjureaktion. Yhtäkkiä oloni on kuin maailmantähdellä. Lapset kerääntyvät viereeni, ja puhumme englannin ja nepalin sekamelskaa. Opettelin juuri edellisenä päivänä nepalin tunnilla kertoman perheestäni: "Mero pariwaar paanch jaana chha: mero aama ra baa, ek jaana bahini, ek jaana bhai ra ma." Saan kertoa äitini, isäni, siskoni ja veljeni nimet monta kertaa. Tytöt haluavat kokeilla hiuksiani, silittää ja letittää niitä, poikien kanssa puhumme kriketistä ja jalkapallosta. 12-vuotisesta jalkapalloharrastuksestani on kerrankin hyötyä. Kaikkien lasten lempijalkapalloilija on Messi. 

Piirrän kartan Suomesta Euroopassa. Opettelemme Euroopan karttaa. Katsomme valokuvia puhelimestani ja ihastelemme Pokharasta otettuja kuvia. Kerron, että minulla on ikävä merta, ja siksi otin niin monta kuvaa järvestä. Lapset haluavat puhelinnumeroni ja kun en anna sitä, he vaativat saada nimmarin käteensä. Onneksi minun on tarkoitus olla täällä vain yksi päivä, muuten tähtistatus varmasti nousisi päähän.

Piirustushetki teltalla.

Opettajat kertovat, että suurin osa lapsista voi jo paljon paremmin mutta muutamilla pienimmistä lapsilla on havaittavissa vielä pelkotiloja. Osa pienistä lapsista roikkuukin opettajan lahkeessa koko sen ajan kun vierailen teltalla. Yksi opettajista kertoo, että teltan bambusta tehdyt paalut kaatuivat jälkijäristyksissä pariinkin otteeseen. Sen jälkeen ne on kaivettu syvemmälle maahan, mutta osaa pelottaa edelleen.

Vaurioituneita taloja puretaan Bungamatissa

Loppuvaiheessa keskustelumme kääntyy maanjäristykseen: onko sinun kotisi vaurioitunut? Kerron, että minun kotonani on vain yksi pienen pieni halkeama, eikä se ole vaarallinen. Se on hyvä, lapset toteavat. Kun kysyn, miten heidän kotinsa voivat, vain harva sanoo, että kotiin on turvallista mennä. Se tarkoittaa sitä, että suurin osa näistä lapsista asuu pelloille ja aukeille paikoille levittyneiden pressukylien suojassa. Niissä on tuskaisen kuuma ja yksityisyydestä on turha haaveilla.

Kyselen lapsilta, haluaisivatko he palata jo kouluun. Suurin osa on sitä mieltä, että koulujen ei tarvitsisi vielä alkaa. Teltoilla on mukavaa, siellä tapaa ystäviä, ja paikkakin on turvallinen. Koulurakennuksiin palaaminen pelottaa monia, vaikka rakennus olisikin saanut kylkeensä vihreän ympyrän, joka kertoo siitä, että rakennevaurioita ei ole. 

Ennen lähtöä lapset ja opettajat esittävät minulle päivällä opettelemansa Bollywood-elokuvasta kopioidun tanssin. Tytöt ja pojat, harmaantuvat miespuolinen rehtori etunokassa, keikuttavat lantioitaan, läpäyttävät ei-toivottua ihailijaa (oletan) poskelle ja hymyilevät kuin Hangon keksit. Lapset ovat yllättävän sitkeitä, mietin itsekseni.

***

Koulut Nepalissa alkoivat viime sunnuntaina, 31.5. Siihen päättyi myös telttojen tarina, ja jatkohoito on koulujen vastuulla. Ihan kaikki eivät koulutielle pääseet, sillä moni koulu on vaurioitunut järistyksessä, eikä väliaikaista koulutilaa olla saatu vielä kaikkialla pystyyn. Ensimmäisellä viikolla koulupäivät kestävät vain kolme tuntia, aamuyhdeksästä kahteentoista ja lukujärjestyksessä on tarjolla mm. meditaatioharjoituksia ja joogaa. Opettajia on koulutettu tunnistamaan traumatisoituneet lapset ja ohjaamaan erityistä apua tarvitsevat eteenpäin sekä tukemaan vähemmällä selvinneiden lasten palautumista.

Arki palaa, päivä kerrallaan, kunhan tilanne rauhoittuu. Jälkijäristyksiä on enää kahdesta kolmeen päivästä, ja niitä tuntee harvoin, sillä ne jäävät voimakkuudeltaan neljän pintaan. Kouluissa palataan normaaliin lukujärjestykseen ja pian unohdamme selvittää turvallisimman seinän ja tukevimman pöydän rakennukseen astuessamme. Rakennusten luurangot, oranssin ja sinisen kirjavat telttakylät ja koulujen pihalla tönöttävat bamburakennukset eivät kuitenkaan anna meidän unohtaa vielä pitkään aikaan. Ehkä se on hyvä niin. Muistijäljet eivät ole pahasta,  kunhan niiden ei anna määrätä elämää - sillä elämä, se jatkuu, hitaasti mutta varmasti.  

Kammottavia teitä, pölyä ja hikeä eli kenttämatka Gimdiin

Pompin autossa kuin kumipallo, tie pöllyää ja nelivedon moottori ulvoo ylämäissä ja jarrut kirskuvat alamäissä. Teen matkaa eteläiseen Lalitpuriin. Kohteenani oleva Gimdin kylä sijaisee hallinnollisesti Lalitpurissa, mutta matkaa 73 km päässä sijaitsevaan 2500 asukkaan kylään tekee autolla viitisen tuntia. Kansallisissa koulutusklusterin kokouksissa Loo Nivalle on annettu vastuu organisoidaa toimintaa Lalitpurin projektikylissä eli Gimdissä, Asrangissa ja Thuladurlungissa. Gimdissä pilotoidaan Kirkon ulkomaanavun, Lalitpurin alueen kouluviraston ja Loo Nivan yhteistoimin väliaikaista koulua (temporary learning space) maanjäristuyksessä sortuneen koulun tilalle. Tehtävänäni on valokuvata ja raportoida Loo Nivan toimista ja kirjoittaa Loo Nivan suomalaiselle kumppanijärjestölle Interpedialle päivitys Nepalista uutiskirjeen muodossa. 

Kinttupolku, jota myös päätieksi kutsutaan.

Seureeseemme kuuluu Kirkon ulkomaanavun opetusalan neuvonantaja, insinööri sekä freelance toimittaja, yksi nepalaisen Underpriviledged Children's Educational Programs kansalaisjärjestön työntekijä sekä minä Loo Nivan edustajana. Työkaverini Gyan Loo Nivasta saapuu paikalle seuraavana päivänä. 

Tie Gimdiin on maanvyörymien raidoittama.

Maanjäristykset ja niitä seuranneet sateet ovat raidoittaneet tien maanvyörymillä. Matka Gimdiin pysähtyy kaksi kertaa, kun joudumme odottelemaan, että tie raivataan meille auki. Tiet ovat jo nyt hankalia ajaa ja muuttuvat entistä vaarallisemmiksi sadekaudella - käytännössä vuoristoiset kylät jäävät mottiin sadekauden ajaksi, sillä teillä on liian vaarallista ajaa. Myös tämän vuoksi on ollut tärkeää saada mahdollisimman paljon apua perille ennen kesäkuun puolivälissä alkavaa monsuunikautta - moneen kylään on sen jälkeen mahdotonta päästä muuten kuin helikopterilla. Puhelinyhteydet ovat huonot, ja puhelimestani häviääkin kenttä reilun tunnin matkan jälkeen. Onneksi meillä on matkassa sateliittipuhelin kaiken varata, jos vaikkapa auto sattuu hajoamaan matkalle.

Tietä raivaamassa.

Olen toki nähnyt sortuneita rakennuksia Lalitpurissa ja Kathmandussakin, mutta matkan varrella ohitamme useita kyliä, joista on jäljellä vain kasa kiviä, puisia pilareita ja aaltopeltiä. Joka ikinen tönö maantasalla. Ohitamme myös pelottavan näköisiä rakennuksia, ne tuntuvat pysyvän kasassa lähinnä pyhällä hengellä ja silti osassa asuu edelleen ihmisiä. Ehkäpä vaihtoehtoa ei vain ole? Matkan varrella tieden vierellä hulmuavat mm. Maailman ruokaohjelma WFP:n, Unicefin ja OCHA:n pressut bamburakenteisesten majapaikkojen yllä. Apu on ainakin löytänyt perille.

Sortuneita rakennuksia matkanvarrelta.

Perillä Gimdissä suuri osa rakennuksista on pystyssä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö ne olisivat turvallisia tai etteikö hieman isompi jälkijäristys muuttaisi niitä kivikasoiksi. Gimdissä kuoli romahtaneisiin taloihin kolme henkilöä ja Gimdistäkin löytyy surullisen näköisiä kivikasoja, joita ennen kutsuttiin kodiksi. 

Loo Nivan Gimdin, Asrangin ja Thuladurlungin yhteystoimisto Gimdissä

Mutta auta armias Gimdissä on kuuma! Kathmandun laakossa lämpotila on pyörinyt kolmenkymmen asteen hujakoilla viime päivät ja olen jo jossain määrin tottunut lämpöön mutta Gimdissä elohopea on rutkasti kolmenkympin paremmalla puolella. Gimdi sijaisee alavalla maalla laaksossa ja sitä ympröivät vuoret (tai kukklat, kuten nepali alle neljän kilometrin korkuisia nyppylöitä kutsuu) eivät päästä lämpöä karkaamaan. Yksi nepaleista nauraa minulle, sillä olen koko päivän vaaleanpunainen ja iho kiiltää hiestä. Näytän oletettavasti huvittavalle. Hikoilen ämpäreittäin kun istumme paikallisen syöttölän pihalle rakennetussa pressurakennelmassa. Eivät nämä hätäkodit näilläkään ilmoilla erityisen mukavia ole - en ihmettele, että jotkut ottavat riskin ja asuvat vaurioituneissa kodeissaan, kivirakennuksissa on merkittävästi viileämpää kuin muovin alla ulkona.  

Menemme katsomaan sortunutta koulua. Kyseessä on paikallinen lukio. Raamit ovat paikoillaan, mutta seinät ovat sortuneet joka puolella. Onneksi, onneksi, onneksi iso järistys sattui lauantaina, jolloin koulut ovat kiinni. Nepalin hallitus on ehtinyt vahvistaa vuosien varrella liudan kouluja erityisesti Kathmandun laakson alueella, mutta suurin osa on edelleen alkuperäisessä kunnossaan. Näissä kouluissa loukkuun olisi jäänyt monta lasta. 

Sortunut lukio

Tila rakennetaan paikallisista materiaaleista: kehikko ja seinät rakennetaan bambusta, katoksi tulee joko aaltopeltiä tai pressu. Tila kestää maanjäristykset ja on siten ollen turvallinen. Osa vanhemmista haluaisi laitaa lapsensa mieluummin väliaikaiseen koulutilaan, vaikka koulu olisikin tarkastettu ja katsottu turvalliseksi. Tarkastusviranomaiset ovat kiertäneet Nepalia ja tarkastaneet rakenteita viime viikot. Turvalliset rakennukset saavat vihreän täplän, vaurioituneet ja korjauksia tarvitsevat keltaisen ja punaisella merkitään sortumisvaarassa olevat talot. Gimdin lukion seiniä koristavat punaiset ympyrät. 

Lukio Gimdissä

Väliaikainen koulu nousee paikallisin voimin. Projektiin on palkattu viisi nuorta insinööriä, jotka opettelevat koulun rakennuksen ja voivat sitten seuraavissa kohteissa tehdä työtä itsenäisesti. Kyläyhteisö osallistuu rakentamiseen. Ajatuksena on, että kyläläiset osallistuvat koulun rakennukseen joko lahjoittamalla yhden tai kaksi bambua tai vaikkapa kaivamalla perustuksia. Näin luodaan myös omistajuutta yhteisössä - uudesta tilasta pidetään parempaa huolta kun sen rakentamisessa on itse oltu mukana. Vanhempien osallistuminen rakennustöihin on myös viesti lapselle: koulu on tärkeä asia. 

Koulu rakennetaan paikallisesti hankitusta bambusta. 

Samalla konsortiolla on tarkoitus rakentaa vielä toinen väliaikaistila Gimdiin. Tämä toinen koulu sijatsee seitsemän tunnin kävelymatkan päässä vuoren huipulla, tiettomän matkan takana. Materiaalit pitäsi jotenkin saada perille ja harmaita hiuksia aiheuttaa se, että vaikka matkan toki kävelee päivässä, millä ihmeen ilveellä viedään perille muutaman metrin pitkät bambut ja painavat aaltopellit. Olen nähnyt paikalisten kantavan tällä ties mitä järjettömän hankalaa ja painavaa tavaraa kodin viihde-elektroniikasta mummoihin pitkin pystysuoraa nousevia vuorenrinteitä, mutta mahtaakohan koulun rakennusmateriaalien roudaaminen olla kuitenkin liikaa? 

Majapaikaksemme tarjotaan Loo Nivan toimistoa, mutta kun yksi seurueesta heittää puoliksi vitsillään, että jos tulee jälkijäristys, niin hyppäätte sitten tuosta kakkoskerroksesta alas, päätämme KUA:n Minnan kanssa nukkua ulkona. Saamme päämme päälle yhden ylimääräisen kahden hengen teltan, joka pystytetään aaltopeltisen varaston sisälle maapohjalle. Lainaamme pari avustusmateriaaleiksi tarkoitettua patjaa ja Loo Nivan kontaktitoimiston työtekijä Manoj tuo meille peitot ja tyynyt. Aaltopeltisen varaston suojissa olemme turvassa sateelta, mahdollisista jälkijäristyksiltä, niiden aiheuttamilta maanvyöryiltä ja korvanjuuressa alati kitiseviltä hyttysiltä. Nukun sikeimmät unet naismuistiin ja avaamme silmät vasta yli kymmenen tunniin yöunien jälkeen seuraavana aamuna.

Insinööritiimimme teki matkaa moottoripyörillä.

Seuraavana päivänä pystyyn on noussut koulun runko. Koulujen on määrä alkaa huomenna, 31.5. mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että monin paikoin tavoitteesta tullaan luokkatilojen puutteen takia jäämään. 

Gimdiin on matkannut pari päivää aiemmin 219 pressua ja Loo Niva keskustelee avustustarvikkeiden jaosta paikallisten kanssa. Kokouksessa ova paikalla mm. paikallisia polittikkoja, virkamiehiä, opettajia ja kastittomien eli dalitien edustaja. 

En harmittavasti näe valmista koulua, sillä työ on edelleen kesken, mutta meidän täytyy jatkaa matkaa aikaisin - matka on pitkä eikä kukaan halua jäädä mottiin vuorille pimeän laskeuduttua. Jätämme Gimdin taaksemme puoli kahden maissa ja mikäli kaikki menee hyvin, ehdimme kaupunkialueelle kuuden maissa ennen hämärän laskua. 

Koulun runko nousee Gimdissä

Tältä näyttää valmis koulu. Kuva on Khokanasta, jossa samankaltainen koulu luovutettiin käyttöön 28.5. 

Khokanassa katto tehtiin pressusta mutta se voidaan tehdä myös aaltopellistä.

Takaisin kaupunkiin teen matkaa auton avolavalla reppujen ja makuupussien seassa. Lavalla ei voi istua - yritin sitä hetken sillä lopputuloksella, että auton pomppiminen sai minut lyömään pääni lavan rautoihin kolme kertaa ja häntäluuni huutamaan hoosiannaa. Luovutan ja siirryn loppumatkaksi makuuasentoon. Se on hyvä myös siksi, että makuuasennossa ei voi seurata paikoitellen puolen metrin levyistä tienpiennarta, jonka takana on pystysuora kilometrin tai kahden pudotus. Lavalla on tuulenvirestä huolimatta kuuma ja lisään 50-kertoimista aurinkorasvaa uskollisesti tunnin kahden välein. Tie pöllyää ja legginssien päälle laskeutuu harmaa kalvo. Katson paremmaksi suojata hengitystiet huivilla loppumatkan ajan. 

Torstai-illan sadekuuro muutti tietämme puroksi.

Paluumatkalla saamme nähdä vilauksen siitä, mitä vuoristoalueilla tarkoittaa monsuunikausi. Edellisen illan puolentoista tunnin keskinkertainen sade on muuttanut osia tiestä puroiksi. Kun moninkertaiset, kolmisen kuukautta kestävät monsuunisateet alkavat kuukauden päästä, jäävät vuoristoalueilla sijaitsevat kylät kuten Gimdi täysin mottiin.

Loppuhuipennuksena automme hajoaa hieman ennen kun pääsemme kaupunkialueelle. Yhtäkkiä moottori savuaa ja hyppäämme autosta ulos. Kello on kuusi illalla. Yöllä vuoristossa liikkuminen on vaarallista ja pimeä laskeutuu jo seitsemän maissa illalla. Kännykkä toimii satunnaisesti mutta KUA:n sateliittipuhelimella saamme yhteyden henkilöön, joka lähettää meille vara-auton reilussa puolessa tunnissa. Onneksi pääsimme jo näin pitkälle, auton hajoaminen keskellä vuoristoteitä ja paluu pimeässä olisi ollut hermoja raastava koettelemus. Paikoilleenkaan ei olisi kovin turvallista maanvyöryjen vuoksi jäädä. 

Loppuhuipennus: automme moottori syttyi tuleen.

Loppumatka menee onneksi sutjakkaasti ja kotioven saan auki yhdeksltä illalla. Hinkkaan paksua pölykerrosta suihkussa pitkään - tiepöly tuntuu löytäneen tiensä joka ikiseen ihohuokoseen. Iltapalan jälkeen simahdan kuin saunalyhty enkä sätkähdä edes pariin yölliseen jälkijäristykseen.