Kun puhdas vesi, ilma ja ruoka eivät ole itsestään selvyyksiä

Vietän saikkupäivää kotona jälleen kerran. Ihmiselle, joka harvoin sairastaa, on sairasvuoteella makaaminen olo jokseenkin turhauttavaa. Vajaan kahden ja puolen kuukauden aikana ruokamyrkytys on vienyt vuoteen omaksi ja vessan vangiksi jo kolme keraa. Lienen rautamahani ansiosta selvinnyt kai kuitenkin melko vähällä: eräs entinen Etvo kertoi kärsineensä vatsavaivoista enemmän tai vähemmän ensimmäiset kaksi kuukautta ja senkin jälkeen säännöllisin väliajoin. Väitän, että periaattellani välittää huuthelkattia ruokapakkausten päivämääristä (kyllä nenä kertoo, onko ruoka pilalla) lienen jo Suomessa onnistunut rakentamaan jonkinasteista nepaliresistenssiä. Immuunia se ei minusta kuitenkaan ole tehnyt.

Niin klisheistä kuin se onkin, Suomesta kaipaan puhdasta ilmaa, vettä ja ihania vihanneksia, joita ei tarvitse pestä veg-fru washilla.


Muuttaesani tänne hihittelin alkuun muutamien ravintoloiden ja lihakauppiaiden hygienic food, hygieenistä ruokaa, kylteille. Kolme ruokamyrkitystä myöhemmin en hihittele enää. Olen miettinyt, että mikäli haluaisin tehdä täällä esimerkiksi kanaruokaa, mistä uskaltaisin sen kanaparan ostaa. Lihakauppoja vähän siellä sun täällä, yhteistä niille on se, että ne sijaitsevat pöllyävän tien vieressä, joiden täysin suojaamattomalla pöydällä lihapalat paistattelevat päivää auringossa kärpästen suristessa ympärillä. Ehkäpä ainoa keino olisi mennä heti varhain aamusta, viiden-kuuden maissa, sillä myyntiin tulevat tuotteet tulevat omalta pihalta. No, onneksi selviän varsin hienosti kasvisruualla, ja annan muiden hoitaa liharuokien kokkailun. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että syön lihaa noin kerran viikossa, silloin kun työpaikkamme didi sitä kokkailee perjantaina sekä satunnaisten ravintolaillallisten yhteydessä.

Vihannekset pesen veg-fru washilla (jännittävää, eikö?), jonka pitäis pestä vihannekset puhtaiksi liasta ja pöpöistä, mitä hanavesi ei välttämättä tee. Mikäli vihannekset päätyvät pannuun, ei pesua välttämättä tarvita mutta tuoreiden vihannesten kanssa pitää olla hieman varovainen. Kaipaan täällä erityisesti salaatteja, niitä kun ei joka paikassa uskalla syödä, eivätkä nepalilaiset vihannekset lyö vertoja kotimaisille (voin toki olla asiassa puolueellinen). Taidan ostaa Helsinki-Vantaan lentokentän Alepasta 22.6. mukaani fetasalaatin ainekset ja hotkia sen sisuksiini ennen kuin puran matkalaukut (drooool).


Suomessa harvoin tulee mietittyä sitä, kuinka tärkeää vesi loppujen lopuksi on. Vedestä on harvemmin pulaa, se on yleensä puhdasta eikä tarvitse kahta kertaa miettiä, uskallanko juoda tuosta hanasta tulevaa vettä. Toisin on täällä. En käytä edes hampaiden pesuun hanavettä, sillä vaikka periaatteessa kraanavesi on puhdistettua, ovat putket usein huonolaatuisia ja jätevesi ja puhdasvesi sekoittuvat iloisesti tihkuvista putkista. Vedessä on tutkimuksten mukaan erinäisiä bakteereita, e-kolia (joka on ulosteperäinen bakteeri), loisia ja muita mukavia yllätyksiä, joista saattaa saada elinikäisen ystävän. Veden voi toki keittää, kymmenessä minuutissa pöpöt kuolevat. Eikä ole sanottua, että puhdas vesi on Suomessakaan itsestäänselvyys tulevaisuudessa. Makean veden osuus maan vesivarannoista on häviävän pieni ja osa tutkijoista onkin varoittanut, että puhdas vesi saattaa loppua parissa sukupolvessa. Kysymys vedestä ei ole vain kysymys vedestä, vaan loppuviimein se on kysymys elämästä - ilman vettä kuin ei meistä kukaan kovin montaa päivää selviä.

Toinen ikävä tuttava täällä on ns. Kathmandu cough, Kathmandun yskä, jonka aiheuttavat liikenneruuhkat, roskien poltto (ml. muovi) kaduilla, pikimustaa pakokaasua sylkevät bussit, sähkökatkosten aikana pyörivät diesel-käyttöiset generaattorit ja päällystämättömien teiden pöly. Koska Kathmandu sijaisee laaksossa, jota ympäröivät 2-3 kilometrin korkeuteen nousevat vuoret (tai kukkulat, kuten nepalilainen asian ilmaisisi), jäävät ilmansaateet leijumaan laaksoon sen asukkaiden iloksi. Taisin aiemmin blogissani mainitakin, että vuorokausi Kathmandun ilmaa on sama kun polttaisi askillisen tupakkaa päivässä. Arviolta 1900 ihmistä kuolee yksin Kathmandun laakson alueella ilmansaasteiden aiheuttamiin sairauksiin. Huonon ilman seurauksena aloin niistää harmaata mönjää vajaassa viikossa. Flunssa kestää pidempään eikä ulkoilu pistävässä savussa juuri houkuttele. Nepal sijoittukin sijalle 177 ilmanlaatua mittaavassa Yalen yliopiston Environmental Performance Indexissä, taakse jää vain Bangladesh. 

Turismin kannalta on valitettavaa, että savusumu peittää kaupunkia rajaavan Himalajan vuoriston lähes joka päivä. Se on sääli, sillä lumihuippuiset vuoret taivaanrannassa saavat kenet tahansa hyvälle tuulelle, voin lyödä siitä vaikka vetoa. Pahimmilta sivuvaikutuksilta välttyäkseni kuljenkin täällä pääsääntöisesti kankainen hengityssuojain kasvoilla. Se tuskin suodattaa kaikkea ilman moskaa, mutta ainakin harmaaksi värjäytyvät nenäliinat ovat historiaa. Huonon ilman vuoksi olen myös pyrkinyt käyttämään kaikki eteentulevat mahdollisuudet päästä pakoon kaupungista. Jo työpaikkani korkeudella, vajaa 10 kilometriä Kathmandun keskustasta, ilma on tuntuvasti helpompaa hengittää. Muualla vietettyjen viikonloppujen jälkeen paluu kaupunkiin tuntuu ankealta. 

Kaikkeen kuitenkin tottuu. Veden käyttöä pitää suunnitella, käyttää järkeä ruokailun suhteen (vaikkei se kaikelta pelasta) ja ilmaa kannattaa paeta niin usein kuin voi. Siitä huolimatta en malta olla kuvittelematta, kuinka huikea paikka Nepal olisikaan, jos nuo kolme perusasiaa (hygienia, vesi, ilma) olisivat nykyistä paremmassa kunnossa. 

Uusilla kylänraiteilla

Sainbun kylänraitti Bhaisepatissa, Lalitpurissa

Muutin viime sunnuntaina Lalitpurin Patanista tänne ylös Kathmanun laakson seiniä kiipeävää Bhaisepatin kaupunginosan Sainbun kylään. Kotoa toimistolle matkaa on kaksi minuuttia, joten aamulla saa nukkua ihanan pitkään. Ennen tämä matkustin Patanista Sainbuun paikallisbussilla, joka verotti kukkaroani huiman 10-15 centin edestä suuntaansa. Patanista Sainbuun matka oli ajallisestikin varsin siedettävä, sillä kuljin työmatkaliikennettä vastaan. Aamulla matkaan piti varata reilu puolituntia, illalla bussi posotti menemään kahdessakymmenessä minuutissa ovelta ovelle - Helsingissäkin työmatkaan hurahtaa pidempään.

Paikallisbussi Bhaisepatissa

Bussit ovat vanhoja, sylkevät ilmaan ja sisälle mustaa savua ja ennen Jawalakhelia tai Pulwlchokia (jossa jään pois) bussi muistuttaa ylitsepursuavaa sardiinipurkkia kun kuplavolkkariin ahtautuu varmaankin neljäkymmentä ihmistä. Omalla pysäkillä jääminen on vähän sattumanpeliä kun välillä bussin takaosaan mottiin joutunut ei pääse ajoissa pysäkille. En muutenkaan tiedä, missä pysäkit ovat. Osa niistä on merkitty, kaikki ei. Osaan kysyä meneekö bussi Pulchowkiin (Pulchowk-jaane?) mutten aina ymmärrä vastausta, varsinkin kun nyökkäys täällä tarkoittaa eitä ja pään heiluttaminen kyllää. Jos nepalilainen heiluttaa päätään puolelta toiselle tavalla jota osaan kuvata vain marionettinuken nyrjähteleväksi pääksi, se tarkoittaa ok tai sitten ei sellaisessa tapauksessa jossa vastapuoli ei halua sanoa ei. Ota siitä nyt sitten selvää!

Hindutemppeleitä löytyy täältä parinsadan metrin välein. 80 prosenttia nepalilaisista on hindulaisia, vaikka käytännössä suurinosa harjoittaa sekä hindulaisuutta että buddhalaisuutta.

Perhe, jonka luona asun, omistaa alakerrassa olevan perinteisen nepalilaisen sweet shopin, josta saa erinäisiä suolaisia ja makeita leivonnaisia. Kolmessa kerroksessa asuvat isä, äiti, heidän nuorin poikansa, isän veli vaimoineen sekä isän vanhemmat. Lisäksi asunnossa risteilee sekalainen seurakunta sukulaisia, joiden sukulaisuussuhteista en pysy millään perässä - hyvä kun osan muistan nimet.

Zheh makuuhuone

Ja olkkari

Huoneeni on toisessa kerroksessa ja se on pienen yksiön kokoinen. Ensimmäisenä iltana asunnon likaisuus otti päähän, mutta kun tajusin missä perheen isä ja äiti nukkuvat, hävetti kyllä ihan todenteolla. Kaupan takahuoneessa on sänky, jonka päällä on kaislantyyppisestä tehty sentin paksuinen patja. Huone on täynnä tavaraa, seuraavan päivän leivonnaisia, elektroniikkaa ja nurkassa rätisee televisio. Pölyä on niin paljon, että sellaisen määrän olen nähnyt viimeeksi enojeni hitsauspajalla. Tuon todennäköisesti mukavasti lisätuloja perheelle, joka veloittaa asumisestani täällä n. 110 euroa kuussa. Summa sisältää vuokran, internetin, illallisen ja pesukoneen käytön.

Voitteko kuvitella, että tässä on koko vaatekaappini. Oikeasti! En usko sitä itsekään. 

Syön illallisen perheen kanssa, kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla ja se on aina dal-bhat-tarkaaria eli keittomaista linssilisäkettä riisin ja vihannesten kera. Dal-bhat-tarkaari on nepalilaisen ruokavalion perusta, sitä syödään aamulla ja illalla. Ja mikäs sen ollessa, se on äärettömän hyvää. Se nepalilainen ruoka, mitä minulle on täällä tarjottu, ei kyllä tipan tippaa muistuta sitä ruokaa, mitä Suomessa nepalilaisista ravintoloista saa. En tiedä onko Intian rajalla oleva nepalilainen ruoka sellaista intialaistyyppistä mitä Suomesta nepaliravintoloista saa mutta täällä en sellaista ole kertaakaan vielä syönyt. Melko monena iltana meillä on ollut myös pieniä määriä lihaa sellaisista ruhon osista, joita en ole tainnut aiemmin syödä (puhvelin mahalaukkua, jotain epämääräisiä osia lampaasta). Lihaa on per syöjää kohti muutama nokare, ehkä maksimissaan 50 grammaa. Riisiä sen sijaan amma (nepaliksi äiti tai kun viitataan omaa sukupolvea vanhempaan naiseen) lappaa lautaselleni varmaan puoli litraa. Illallisen jälkeen olen yleensä sellaisessä hiilaripöllyssa, että nukahdan jo ennen kymmentä. No, hyvää ruoka kuitenkin on, niin kuin aina.

Elämä sujuu siis varsin mukavasti vaikken tämä nyt tietenkään aamusta iltaan ruusuilla tanssimista ole.

***

Yksi asia mistä en pääse täällä yli enkä ympäri on roskan määrä. Kathmandu on nimittäin varsinainen jätelaari. Takapihat, tieden reunat, jokivarret, hinduille pyhä Bhagmati-joki, kaikki kukkivat muovikukkia ja roskaa. Muovia, roskapusseja tonkivia koiria ja lehmiä, ilmassa palavan jätteen katku. Sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki roska nostetaan kadulle ja jätetään mihin sattuu. Hallitus on nostanut kätensä pystyyn ja dumppaa jätteitä Bhagmati-joen varteen. On arvioitu, että Katmandun asukkaat tuottavat päivittäin 150 tonnia jätettä, josta lähes puolet lasketaan jokien varsiin. Joka. Ikinen. Päivä.

Muovin katku kirveltää ilmassa, pahimpina päivinä smog (smoke+fog) eli savusumu peittää lumihuippuiset vuoret kokonaan. Tammi- ja helmikuussa on vielä kylmä, mutten tahdo edes ajatella mille maatuvat jätteet haisevat elohopean kiivetessä reiluun kolmeenkymmeneen kuukauden kahden sisään. Todennäköisesti kuvottavalle. Tavallaan on kuitenkin lohduttavaa, että 60 prosenttia jätteistä on orgaanista ja maatuu joskus. Tai sitten kulkukoirat käyvät pistämässä sen poskeensa.

Olin varautunut siihen, että jätehuolto ei täällä toimi samalla tavalla. En kuitenkaan osannut varautua ihan tämänkaltaiseen. Yritän tyynnyttää omaatuntoani. Olen paknnut mukaan mahdollisimman ympäristöystävällisiä pesuaineita. Iso purkki kookosöljypohjaista pesunestettä joka käy kaikkeen. Sillä pesee naaman, pyykin, hiukset, lattiat, hampaatkin, jos appelsiinin ja sitruksen makuinen litku ei olisi liian kummallisen makuista suuhuni. Mietin Suomessakin mitä ostan ja miten pakattuna, mutta täällä joutuu todella miettimään mitä oikeasti tarvitsee, sillä joka ikinen ostamani tavara päätyy kadulle tai takapihalle tai kurkkua polttavana savuna takapihan roihussa ilmaan. Vanha tapa heittää roskat pihalle maatumaan ei enää toimi sen jälkeen kun kaikki kulutustavara on pakattu muoviin. En tiedä eivätkö paikalliset välitä vai eivätkö he tiedä, ettei muovi maadu. Koskaan. Luin muuten jostain, että Kathmandun ilman hengittäminen vuorokauden verran on sama kun vetäisi askin tupakkaa päivittän.

Jos tästä etsimällä haluaa hyvää etsiä, niin se on se, että jäte jää esille muistuttamaan siitä, kuinka paljon turhaa roskaa meistä jokainen tuottaa. Suomessa jätteet jäävät piiloon: roska-auto vie pois sen kaiken ylimääräisen mikä meiltä jää eikä pakkausjätteen määrä iske samalla tavalla silmille. Poissa silmistä, poissa mielestä. Täällä on pakko ajatella toisin. Kaupassa kierrellessäni muovipulloon pakattu kasvovesi jää hyllyyn, samoin muoviin pakatut muut herkut. Suuntaan sen sijaan ulos ja ostan katukauppiaalta appelsiineja ja banaania. Kuoret sentään maatuvat.