Kun puhdas vesi, ilma ja ruoka eivät ole itsestään selvyyksiä

Vietän saikkupäivää kotona jälleen kerran. Ihmiselle, joka harvoin sairastaa, on sairasvuoteella makaaminen olo jokseenkin turhauttavaa. Vajaan kahden ja puolen kuukauden aikana ruokamyrkytys on vienyt vuoteen omaksi ja vessan vangiksi jo kolme keraa. Lienen rautamahani ansiosta selvinnyt kai kuitenkin melko vähällä: eräs entinen Etvo kertoi kärsineensä vatsavaivoista enemmän tai vähemmän ensimmäiset kaksi kuukautta ja senkin jälkeen säännöllisin väliajoin. Väitän, että periaattellani välittää huuthelkattia ruokapakkausten päivämääristä (kyllä nenä kertoo, onko ruoka pilalla) lienen jo Suomessa onnistunut rakentamaan jonkinasteista nepaliresistenssiä. Immuunia se ei minusta kuitenkaan ole tehnyt.

Niin klisheistä kuin se onkin, Suomesta kaipaan puhdasta ilmaa, vettä ja ihania vihanneksia, joita ei tarvitse pestä veg-fru washilla.


Muuttaesani tänne hihittelin alkuun muutamien ravintoloiden ja lihakauppiaiden hygienic food, hygieenistä ruokaa, kylteille. Kolme ruokamyrkitystä myöhemmin en hihittele enää. Olen miettinyt, että mikäli haluaisin tehdä täällä esimerkiksi kanaruokaa, mistä uskaltaisin sen kanaparan ostaa. Lihakauppoja vähän siellä sun täällä, yhteistä niille on se, että ne sijaitsevat pöllyävän tien vieressä, joiden täysin suojaamattomalla pöydällä lihapalat paistattelevat päivää auringossa kärpästen suristessa ympärillä. Ehkäpä ainoa keino olisi mennä heti varhain aamusta, viiden-kuuden maissa, sillä myyntiin tulevat tuotteet tulevat omalta pihalta. No, onneksi selviän varsin hienosti kasvisruualla, ja annan muiden hoitaa liharuokien kokkailun. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että syön lihaa noin kerran viikossa, silloin kun työpaikkamme didi sitä kokkailee perjantaina sekä satunnaisten ravintolaillallisten yhteydessä.

Vihannekset pesen veg-fru washilla (jännittävää, eikö?), jonka pitäis pestä vihannekset puhtaiksi liasta ja pöpöistä, mitä hanavesi ei välttämättä tee. Mikäli vihannekset päätyvät pannuun, ei pesua välttämättä tarvita mutta tuoreiden vihannesten kanssa pitää olla hieman varovainen. Kaipaan täällä erityisesti salaatteja, niitä kun ei joka paikassa uskalla syödä, eivätkä nepalilaiset vihannekset lyö vertoja kotimaisille (voin toki olla asiassa puolueellinen). Taidan ostaa Helsinki-Vantaan lentokentän Alepasta 22.6. mukaani fetasalaatin ainekset ja hotkia sen sisuksiini ennen kuin puran matkalaukut (drooool).


Suomessa harvoin tulee mietittyä sitä, kuinka tärkeää vesi loppujen lopuksi on. Vedestä on harvemmin pulaa, se on yleensä puhdasta eikä tarvitse kahta kertaa miettiä, uskallanko juoda tuosta hanasta tulevaa vettä. Toisin on täällä. En käytä edes hampaiden pesuun hanavettä, sillä vaikka periaatteessa kraanavesi on puhdistettua, ovat putket usein huonolaatuisia ja jätevesi ja puhdasvesi sekoittuvat iloisesti tihkuvista putkista. Vedessä on tutkimuksten mukaan erinäisiä bakteereita, e-kolia (joka on ulosteperäinen bakteeri), loisia ja muita mukavia yllätyksiä, joista saattaa saada elinikäisen ystävän. Veden voi toki keittää, kymmenessä minuutissa pöpöt kuolevat. Eikä ole sanottua, että puhdas vesi on Suomessakaan itsestäänselvyys tulevaisuudessa. Makean veden osuus maan vesivarannoista on häviävän pieni ja osa tutkijoista onkin varoittanut, että puhdas vesi saattaa loppua parissa sukupolvessa. Kysymys vedestä ei ole vain kysymys vedestä, vaan loppuviimein se on kysymys elämästä - ilman vettä kuin ei meistä kukaan kovin montaa päivää selviä.

Toinen ikävä tuttava täällä on ns. Kathmandu cough, Kathmandun yskä, jonka aiheuttavat liikenneruuhkat, roskien poltto (ml. muovi) kaduilla, pikimustaa pakokaasua sylkevät bussit, sähkökatkosten aikana pyörivät diesel-käyttöiset generaattorit ja päällystämättömien teiden pöly. Koska Kathmandu sijaisee laaksossa, jota ympäröivät 2-3 kilometrin korkeuteen nousevat vuoret (tai kukkulat, kuten nepalilainen asian ilmaisisi), jäävät ilmansaateet leijumaan laaksoon sen asukkaiden iloksi. Taisin aiemmin blogissani mainitakin, että vuorokausi Kathmandun ilmaa on sama kun polttaisi askillisen tupakkaa päivässä. Arviolta 1900 ihmistä kuolee yksin Kathmandun laakson alueella ilmansaasteiden aiheuttamiin sairauksiin. Huonon ilman seurauksena aloin niistää harmaata mönjää vajaassa viikossa. Flunssa kestää pidempään eikä ulkoilu pistävässä savussa juuri houkuttele. Nepal sijoittukin sijalle 177 ilmanlaatua mittaavassa Yalen yliopiston Environmental Performance Indexissä, taakse jää vain Bangladesh. 

Turismin kannalta on valitettavaa, että savusumu peittää kaupunkia rajaavan Himalajan vuoriston lähes joka päivä. Se on sääli, sillä lumihuippuiset vuoret taivaanrannassa saavat kenet tahansa hyvälle tuulelle, voin lyödä siitä vaikka vetoa. Pahimmilta sivuvaikutuksilta välttyäkseni kuljenkin täällä pääsääntöisesti kankainen hengityssuojain kasvoilla. Se tuskin suodattaa kaikkea ilman moskaa, mutta ainakin harmaaksi värjäytyvät nenäliinat ovat historiaa. Huonon ilman vuoksi olen myös pyrkinyt käyttämään kaikki eteentulevat mahdollisuudet päästä pakoon kaupungista. Jo työpaikkani korkeudella, vajaa 10 kilometriä Kathmandun keskustasta, ilma on tuntuvasti helpompaa hengittää. Muualla vietettyjen viikonloppujen jälkeen paluu kaupunkiin tuntuu ankealta. 

Kaikkeen kuitenkin tottuu. Veden käyttöä pitää suunnitella, käyttää järkeä ruokailun suhteen (vaikkei se kaikelta pelasta) ja ilmaa kannattaa paeta niin usein kuin voi. Siitä huolimatta en malta olla kuvittelematta, kuinka huikea paikka Nepal olisikaan, jos nuo kolme perusasiaa (hygienia, vesi, ilma) olisivat nykyistä paremmassa kunnossa.