Töissä Nepalissa: itsensä haastamista ja oppia pois kiireestä

Reilut kaksi viikkoa toimistolla takana ja tontti alkaa pikkuhiljaa selvitä.

Ensimmäinen viikko meni töissä lueskellen materiaalia vähän siitä sun tästä: Loo Nivasta, projekteista, Nepalista, koulutuksesta Nepalissa, kulttuuristakin. Kahlasin kaikki englanniksi ilmestyvät lehdet (Republica, The Himalayan Times, Nepali Times, eKantipur), luin tilastokatsauksia, kyselin lounastunnilta työkavereita kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tein työsuunnitelmaehdotuksen seuraavalle viidelle kuukaudelle pohjautuen projekteihin, Loo Nivan tarpeisiin ja omiin kiinnostuksen kohteisiin. Erehdyin kysymään, onko edunvalvontatoimintaansa kehittämään haluavalla järjestöllä pitkän ajan visiota siitä, miten tavoitteeseen päästään, onko tehty viestintäsuunnitelmaa, entä strategiaa. Suunsa kun avaa niin tehtäviä tippuu kuin itsestään.

Tehtävänäni on nyt seuraavan viiden kuukauden aikana tehdä taustatutkimusta, siitä miten vammaisten lasten oikeus koulutukseen toteutuu Nepalissa. Sen lisäksi teen viestintäsuunnitelman, - ohjeen, ja -stategian. Osallistun tarvittavissa määrin järjestön koulutuksiin, mm. kertomalla siitä, miten opiskelija- ja nuorisojärjestöt Suomessa toimivat. Kirjoitan järjestön uutiskirjeeseen, kehitän nettisivuja ja sosiaalisen median viestintää. Paljon kaikkea sellaista, mitä teen varsin mielelläni.

Silti välillä tuntuu et nyt mennään niin epämukavuusalueella, että hirvittää. Mitä minä tiedän vammaisten oikeuksista muuta kuin teoriapohjalta! Osaanko tehdä viestintää siten, että se istuu tähän maahan ja tähän kulttuuriin? Millä oikeudella minä tulen kertomaan, miten nepalilainen kansalaisjärjestö voisi kehittää edunvalvontatoimintaansa?

Samalla kuinkin korvissa kaikuu ystäväni Marin tuhahdus siitä, että naiset niin usein aliarvioivat osaamistaan. Ylpeästi vain eteenpäin! Onhan minulla neljän vuoden kokemus valtakunnantason edunvalvonnasta ja olen tehnyt viestintää enemmän tai vähemmän lähes jokaisessa työpaikassani ja järjestötoiminnassa viimeisen kymmenen vuoden ajan. En ole noviisi. Olen työskennellyt monikulttuurisissa olosuhteissa. En ehkä voi kutsua vielä itseäni viestinnän profeetaksi mutta kyllä minä yhden kansalaisjärjestön viestintäsuunnitelman ja -strategian pykään. Kysyn jos en osaan. Olen valmis kyseenalaistamaan. Valmis opettelemaan ja oppimaan. Tekemään virheitä ja oppimaan niistä. Kyllä tämä tästä! Epämukavuusalueella ne suurimmat ihmeet tapahtuvat. Ja ammatillisesti tulen tästä saamaan varmasti korvaamatonta kokemusta.

Minun valtakuntani toimiston yläkerrassa

Loo Niva on pieni järjestö ja ilmapiiri on sen mukainen. Se otti ensiaskeleensa vuonna 1994, kun joukko kouluikäisiä nuoria perusti yhdessä paikallisen kansalaisjärjestön (Child Workers in Nepal, CWIN) kanssa lasten kirjaston kotikyläänsä Khokanaan. Vuonna 1997 virallisesti rekisteröity järjestö on ajanut siitä lähtien lasten ja nuorten oikeuksia Kahtmandun laakson alueella. Nuo samat koululaiset, nyt jo kolmekymppisiä, ovat edelleen töissä järjestössä. He ovat hankkineet itselleen korkeakoulutuksen vuosien varrella ja ajavat edelleen tärkeäksi kokemaansa agendaa: oikeutta hyvään ja laadukkaaseen kouluun.

Pieni, yhdeksän henkeä työllistävä järjestö on noussut vuosien varrella kasvanut varsin merkittäväksi tekijäksi alueella. Esimerkiksi vuosina 2014-2016 toteutettava projekti, Education Governance Programme (EPG), joka tähtää kouluhallinon kehittämiseen on Nepalissa uraa uurtava ja se on herättänyt myös opetusministeriön kiinnostuksen, joka toimii yhtenä projektipartnereista. Etelä-Lalitpurin alueella toimeenpantavan projektin tavoitteena on tehostaa kouluhallintoa, sitouttaa yhteisöä ja paikallishallintoa päätöksentekoon ja osallistaa lapsia. Näillä toimenpiteillä pyritään edistämään ja tukemaan erityisesti haavoittuvassa asemasa olevien lapsien (mm. kastittomat dalitit, tamang-vähemmistön edustajat, vammaiset, tytöt) koulunkäyntiä. Vaikka Nepal on ottanut valtavia askeleita vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa (tästä myöhemmässä blogikirjoituksessa) ja esimerkiksi peruskoulun aloittaa jo 95% lapsista, ovat koulutuksen ulkopuolelle jäävät tai koulun kesken jättävät usein tyttöjä, vammaisia, kastittomia tai tietyistä etnisistä ryhmistä tulevia (esim. janajatit). Järjestön sitoutuminen kotiseutudun olojen parantamiseen on hienoa katsottavaa.

Käytännön työtekoa täällä töissä rytmittävät sähkökatkokset, jotka saattavat kestää pahimmillaan 13 tuntia päivästä. Kuulun tuohon vitosryhmään ja aamu alkaa yleensä sillä, että herättyäni katson netistä, mitä päivän sähkökatkostilanne näyttää.

Välillä olen unohtanut ladata läppärin akun illalla, joten työpäivä alkaa kännykkä kädessä nettiä selaamalla auringossa istuen. Joskus sähkökatko kestää niin pitkään, että aamulla lataamani läppäri sammuu kesken kaiken. Minkäs teet, ke garne, mutta luterilainen työmoraali istuu tiukassa. Vielä jotain päivänä minäkin lakkaan kuuntelemasta sitä pientä takaravoissa nalkuttavaa ääntä, joka moittiii laiskottelusta auringonpaisteessa. Jos kerran toimistotyöläisen työväline ei toimi itsestä riippumattomista syistä, niin hitto vie, kai sitä maitoteensä saa nauttia auringosta tuntematta kovin suurta syyllistyyttä. Lounas saattaa venähtää 45 minuutista pidemmäksi kun keskustelee työkavereiden kanssa paikallisista tavoista ja eroista Suomeen. Sekin on arvokasta. On päivänselvää, että luovuus vaatiia aikaa ja joutilaisuutta. Enkä tarkoita luovuudella mitään suurta taiteellista projektia vaan ihan tietotyöläisen arkea. Minun tärkein työvälineeni on pää ja se on ollut kiireen pakottamana tukossa liian pitkään. Täällä on pakko hidastaa. Ja vaikka kuinka tänne lähtemisen syistä  yksi merkittävä oli kyllästymisen ainaiseen kiireeseen ja siihen, että kalenteri on buukattu puoli vuotta eteenpäin, niin kiireisen ihmisen identiteetin karistaminen ottaa koville.

Tästäkin vinkkelistä katsoen Loo Niva on minulle juuri oikea paikka. Järjestön sympaattisuudesta ja asenteesta kertoo paljon ensimmäisen ohjauskeskusteluni sisältö. Siinä toiminnanjohtaja totesi, että ajallani on täällä kolme tavoitetta. Se, että minun osaamiseni pystytään hyödyttämään järjestön työssä. Toiseksi se, että saan täältä itselleni mielekkäitä työtehtäviä. Ja kolmanneksi, muttei suinkaan vähäisimpänä se, että opin Nepalista ja sen kulttuurista mahdollisimman paljon, että pidän hauskaa ja nautin olostani.

Ei huono diili.

Lähdön haikeutta, jet lagia ja uusia seikkailuja

Muumilaakson marraskuussa on lause, joka kuuluu seuraavasti: “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” 

Laskimme isän kanssa autossa matkalla lentokentälle, että pakkaan tavarani ulkomaille muuttaakseni jo seitsemättä kertaa. Aika hurjaa, enhän kun olen vielä näin siloposkinenkin (''En minä ole vielä vanha!'', pieni ääni sisälläni huutaa). Silti, aikuistuessa/kypsyessä/vuosien myötä lähtö on aina vain hankalampaa. Sitä tulee mukavuudenhaluiseksi. Opettelee juurtumaan. Laiskistuukin tavallaan. Rutiineissa on puolensa.

Toisaalta tiedän, että asuessaan maailmalla, päivittäinen elämä on vähän kuin jännää seikkailua. Se on sitä enemmän alkuun, eikä suinkaan päivittäin, mutta erityisesti kun tietää maassa vietettävän ajan olevan rajallinen, on paljon hanakampi venymään silloinkin kun väsyttää ja sohva tuntuu mukavalle vaihtoehdolle.

***

Alkuviikosta kävin paikallislehden toimituksessa sopimassa kolumnista. En tiedä, miten vahvasti minulla ylipäätään on kotikaupunkia, mutta jos sellainen on valittava, on se kai sitten Nokian varjossa kasvanut ja kolhunsa kärsinyt Salo. Helsinkiläinen en ole, eikä minusta sellaista tule – pikkukaupungin tytön "kauppaan villasukat korkokengissä" -identiteetti on selvästi kotoisampi kuin pääkaupunkilaisen lattehifistelijän, vaikken oikein siihen pikkukaupungin muottiinkaan koskaan täysin mahtunut. 

No, se nyt ei ole relevanttia. Tarina lähti kuitenkin tästä: miettiessäni pieniä lisätuloja säästöjen ohjeen reissun ajaksi, kirjoitin paikallislehden toimittajalle sähköpostin, jossa kyselin heidän kiinnostustaan kolumniin tai juttusarjaan Nepalista. Hieman yllätyksekseni lehdessä idea otettiin todella innolla vastaan. Kirjoittelen siis jatkossa kolumnillisen verran tunnelmia kolmen viikon välein paikallislehden Viikonloppu-palstalla. Olen joskus hieman vitsillä heitellyt, kuinka hienoa olisi olla kolumnisti – mielikuvissani kolumnisti on Carrie Bradshaw, Sinkkuelämän ikityylikäs kynäilijä, joka kirjoittaa Macillaan New Yorkin kahviloissa, joissa vaahtokukkasin koristeltu kofeiiniton luomulatte virtaa ikuisesti, ja jossa viidentoista sentin korkokengissä on aivan mahdollista juosta viileän tyylikkäästi taksi kiinni designer-mekko hulmuten. Minun kolumnistielämäni tuskin on yhtä glamoröösiä – yhtäläisyydet loppuvat Maciin - mutta yhtä kaikki, olen ihan älyttömän innoissani!

*** 

Iltana ennen lähtöä kävin nuuskuttelemassa flunssaiset siskontytöt Turussa, leffassa isän ja veljen kanssa, ja illalla äidin, isän ja veljen kanssa vedettiin sushia valkkarin kyydittämänä niin että napa ritisi. Pieniä rituaaleja. Yritin painaa pikkutyttöjen ilmeet ja vatsanpohjasta kumpuavan naurun helinän mahdollisimman tarkkaan mieleeni, etten unohtaisi. Muistaa miltä tuntuu hyvän ystävän halaus ja poski poskea vasten. Kuinka jouluvalot pilkottavat pieninä tähtinä hangen alta vanhempien pihalla. Joskus on hyvä lähteä, jotta muistaa mikä on tärkeää: ne pienet arkiset hetket, joihin ei yleensä kiinnitä huomiota.

Ja vaikka edessä Suuri Seikkailu, on myönnettävä, että nieleskelin kyyneleitä matkalla kahvilasta turvatarkastukseen.  Kun sydän on haikea, on matka turvatarkastuksen läpi pitkä ja sumea.

Lentokoneessa muistin, että olin ajatellut soittaa vielä Karille, Pekalle ja Ullalle, joita en ehtinyt ennen lähtöä nähdä. No, tiedoksenne blogin kautta, että ajattelin teitä kyllä! Laho pääni ei vain onnistu pitämään kaikkia tärkeitä asioita mielessä.

***

17 tunnin matkustamisen jälkeen täällä ollaan! Sekaisin aikaerosta ja väsymyksestä ja katujen liikenteen, varageneraattorien huminan ja katukoirien haukunnan kakofoniasta, mutta täällä ollaan. Autot risteilevät kaduilla sattumanvaraisen näköisesti, ilmassa leijuu tiesminkä katku, osa teistä on kuin kynnettyä perunapeltoa ja kulkukoirien ihoon asti puhkikulunut turkki saa surulliseksi. Siitä huolimatta tunnen oloni yllättävän mukavaksi. Osansa on varmasti sillä, että hämmennyksen keskellä on ystävä, joka otti heti lentokentältä siipiensa suojaan ja ahtoi päähän koko eilisen paikallistietoutta. Muistan siitä murusen, mutta kaikki aikanaan. Mahafiilis Nepalista on kuitenkin hyvä. Tästä tulee vielä hieno kevät.

Paikka, jota kutsun tällä hetkellä kodikseni. 

Näkymä kodin parvekkeelta. Kuva ei tee oikeutta sille, kuinka huikeilta lumen peittämät huiput näyttävät taivaanrannassa. 

Asun tällä hetkellä Patanin alueella Lalitpurissa. Patan sijaitsee heti Kathmandun jatkeena Bagmati-joen eteläpuolella. Kovin paljon muuta en osaa teille vielä kertoa, vasta 36 tuntia maassaoloa takana :) Huomenna ajattelin lähteä tutustumaan alueeseen tarkemmin ja erityisesti Patanin Durbar Squareen, joka on UNESCO:n maailmanperintökohde. Kathmandun laaksossa on muuten yhteensä seitsemän maailmanperintokohdetta. Siinäpä tavoitetta seuraavalle viidelle kuukaudelle! 

Henni on roudannut tyhjää kolisevaa päätäni ulos jo eilen, tutustun kouralliseen eri YK:n toimielimissä työskenteleviin expateihin Thamelin hämärässä. Tänään suuntana on bhutanilainen ravintola ja lisää uusia ihmisiä. Vaihde silmässä siis kohti uusia seikkailuja. 

Ensi viikolla alkavat työt. Kathmandu kuittaa tältä erää.  

Valmennusviikonloppu

Osallistuin viikonloppuna Kepan Etvolaisille järjestämään valmennusviikonloppuun Klaukkalassa. Meitä oli paikalla vapaaehtoisia, jotka suuntaavat ensi vuoden aikana Aasiaan, Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Viikonloppuna oli aikaa miettiä omia motiiveja lähdölle.

Tein päätöksen hakemisesta omaan tyylliini sopien varsin impulsiivisesti - laitoin paperit matkaan viimeisenä mahdollisena päivänä.

Osan syistäni tiedostan hyvin, toisia olen joutunut miettimään pidempään. Omia syitäni matkaan lähdölle on useita: halu hypätä irti oravanpyörästä, miettiä mitä tulevaisuudeltaan haluaa, nähdä maailmaa länsimaiden ulkopuolella. Nämä ovat intuitiivisia syitä. On myös halua kehittyä omalla uralla, saada uusia kompetenssejä, avartaa maailmankatsomusta. Olen esimerkiksi raportoinut kehityspoliiikasta, lukenut kehitysmaatutkimusta ja tälläkin hetkellä vastaan töissä kehitysyhteistyön kysymyksistä - vailla tipan tippaa kenttäkokemusta! Eteläisin maa, jossa olen vieraillut on Thaimaa. Sekin turvallisesti eksoottimpisien alueiden ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa joudun miettimään sellaisia asioita kuin ottaako rokote japaninaivokuumetta vastaan, iskeekö dengue-kuume tai järiseekö maa? En voi vain lähteä kuten aiemmin, huoletta ja katsotaan mitää tulee vastaan asenteella, vaan minun on aidosti mietittävä, miten selviän ja varaudun.

Valmennusviikonlopun tärkein anti oli vertaistuki, ehdottomasti. Oli hyvä miettiä isommalla porukalla omia motiiveja, ja oli myös varsin vapauttavaa huomata, etten ollut ajatusteni kanssa yksin. Muutkin miettivät ovatko omat motiivit tarpeeksi epäitsekkäitä. Voiko vapaaehtoistyötä tehdä muutenkin kuin pyyteettömästä halusta auttaa? Oli halua määrätä omasta elämästään, eikä asettua niihin raameihin, joihin tämä yhteiskunta sinut väkisin haluaa asettaa. Vapauden kaipuuta. Halua oppia itsestä enemmän ja mennä epämukavuusalueelle. Päiviä, jolloin miettii, että mitä helvettiä minä oikein ajattelin! Ja päiviä, jolloin ei voisi olla varmempi siitä, että näin tämän pitikin mennä.

Jos yllä oleva anti oli tärkein, suurin oli kuitenkin kunnioitus ja ilo kohtalontovereiden löytämisestä. Miten upeita ihmisiä onkaan valmiita antamaan itsestään ja lähtemään maailmalle! Sitä kyynistyy iän myötä, ja vaikken haluaisi sitä myöntääkään, entinen idealisti joutuu karistamaan omaa optimistisuuttaan. Viikonlopun jälkeen tunsin itseni nuoremmaksi ja onnellisemmaksi. Maailmassa on paljon hyvää ja ennen kaikkea huikeita ihmisiä, joiden kanssa polkuni on ristenyt - vaikka sitten hetkellisesti. Siitä täytyy olla vain kiitollinen.