Nainen vailla lokeroa // A woman out of bounds

(English below)

Eräs asia, johon en ole oikein vieläkään tottunut täällä, on nepalilainen tapa kommentoida ulkonäköä melkoisen suorasukaisesti. "Aaaah, sinulla on tänään taas finnejä, leuassa ainakin kaksi isoa!" (Ihanko totta, en nähnytkään sitä itse peilistä), "Nenäsi näyttää omituiselle, se ei ole normaali, pitäisikö sinun mennä lääkäriin?" (Niin, poltin sen auringossa, niin kuin punapäille usein vahingossa käy), "Kulmakarvasi ovat aivan ylikasvaneet, sinun pitää kyllä mennä ne tuohon yläkerran kosmetologille hoitamaan threadingilla (eli karvojen poistoa kahden langan avulla), ehkäpä voisit hoitaa tuon ylähuulesi samalla." (Mitä hittoa!). Huvittavin hetki oli kuinenkin kun perheen tytär esitteli minut tädilleen. Täti luuli minun olevan edellinen vapaaehtoinen Eini. Tähän perheen tytär totesi, että "Ei, ei, he näyttävät kyllä aika samalle, mutta Eini oli laiha, Pauliina on hieman lihava." Vaikken nyt rehellisyyden nimissä olekaan höyhensarjan edustaja, kuvaus "hieman lihava" tuntuu varsin epäkohteliaalle. Siitä huolimatta, että tiedän sen olevan täällä pääsääntöisesti kehu - näytän terveeltä ja hyvinvoivalta.

Toinen asia, joka täällä näkyy ja tuntuu jokapäiväisessä elämässä on sukupuoli, niin biologinen (sex) kuin sosiaalinenkin (gender). Ei sikseen, en normaalipäivänä kovin usein mieti sitä, mitä sukupuolta edustan - se on yhdentekevää ja jokapäiväisessä kanssakäymisessä, sillä on onneksi harvoin merkitystä. Niitäkin tilanteita, jolloin on, mutta en aio puuttua siihen sen enempää tämän kirjoituksen puitteissa. Täällä olen kuitenkin huomannut olevani nainen. Tai, en oikeastaan mikä tahansa nainen, vaan omituinen nainen, nainen vailla lokeroa.

Kuulun kai Suomessakin jossain määrin kategoriaan poikatyttö, vaikka rakkauteni kenkiin ja kolttuihin on kiistämätön tosiasia. Kaveriporukkani lienee aika 50/50 sukupuolijakauman suhteen. Urheiluhistoriaani kuuluu 15 vuotta jalkapalloa ja jonkun verran jääkiekkoa. Rakastan puhua politiikkaa. Koulussa nautin matematiikasta. Nämä piirteet lasketaan kai perinteisesti maskuliinisiksi, mutten ole kiinnostuksen kohteineni suomalaisessa mittakaavassa mitenkään erityisen poikkeava. Täällä erotun kuitenkin joukosta.

Kerron miksi ajattelen niin. Perheen isä on kutsunut minua jo useampaan otteeseen vahvaksi mieheksi, strong man. Nimitys sai alkunsa siitä, kun roudasin reilu kaksikymmenkiloisen vesitonkan läheisestä kaupasta ylös kolmanteen kerrokseen. Suomalainen nainen kantaa, hitto vie, kolme ruokakassia, lapset ja jumppavermeet ylös rappusia kuin tiibetiläinen sherpa, miksen siis minäkin. Ajan pyörällä, vaikka sen seurauksena olen hikinen. En tiedä miksi hikisyys on huono asia, mutta sillä minulle perusteltiin sitä, mikseivät naiset polje polkupyörällä Kathmandussa. Tulen kotiin pimeän jälkeen (eli kuuden jälkeen), jos minua huvittaa. Olen öitä poissa, siitä paikasta jota kutsun kodikseni. Saatan istua työpaikan miesten kanssa oluella seminaarin jälkeen ja keskustella nepaliyhteiskunnasta. Ihmiset jaksavat hämmästellä sitä, että kannan selässä sekä rinkan että repun ja roikotan toisassa kädessä täyteen pakattua käsilaukkua. Mutta kaikki tämä on minulle sallitua, tai ainakaan en näe tai tunnista aiheuttamaani pahennusta.

Myös töissä pomo viittaa minuun sanalla strong, mutta koska töissä en esittele vedenkantomuskeleitani, niin epäilen sen liittyvän enemmän luonteeseen. En mielestäni ole esitellyt satunnaisen ärhäkkää luonnettani työympäristössä, joten sen täytyy liittyä johonkin muuhun piirteeseen - lieneekö sitten siihen, että lauon mielipiteeni epätyypillisen nepalilaisesti suoraan ja ilman suurta auktoriteettipelkoa. Ja olen kovaääninen. Täällä asuva intialainen ystävänikin kuvaili minua sanalla tough (kova) ja maverick (itsenäinen, riippumaton), vaikka lisäsikin heti perään, että oikestaan luulen kyllä, että vaikka olet tough, luulen, että on sinulla varsin pehmeä sydän. No, selväksi on kai käynyt, etten istu ihan perinteiseen naisen rooliin täällä.

En silti haluaisi olla lokeroituna vahvaksi mieheksi, vaikka olenkin täällä naiseksi varsin pitkä (eli 158,5 cm), suuriluinen ja "lihava" ja 37 kokoa oleva jalkani alkaa olla kenkäkauppojen kokovalikoiman loppupäässä. Jos olet kokoa 39, ei kannata tulla Nepaliin kenkäostoksille, jalkineiden löytäminen voi olla hankalaa. Olen saanut perheeltä myös lisänimen free man, vapaaa mies. Rehellisesti sanoen on oikeastaan aika hienoa olla nainen vailla lokeroa, kapinallinenkin. Mutta se myös vaikeuttaa kulttuuristen sääntöjen oppimista: lokerot antavat viitekehyksen sille, miten toimia tilanteessa, joka on sinulle vieras (vaikket sitten noudattaisikaan niitä).

Ja, lopulta, kaikki tämä saattaa olla vain minun väärinymmärrystäni, kolme kuukautta Nepalissa ei vielä tee asiantuntijaa. Tai sitten kuulun länsimaisen naisen kategoriaan: nainen, joka on vahva, vapaa mies, ainakin nepalistandardein mitattuna

***

One thing that I still have trouble getting used to in here is the Nepali way of commenting ones looks in a fairly straightforward manner. "Oooooh, you have pimples again today, two very big ones in your chin!" (really, I somehow missed that in the mirror), "Your nose looks weird, it is not normal, maybe you should see a doctor?" (I burnt it in the sun by accident, redheads often make that mistake), "Your eyebrows are very overgrown, I think you need to see a cosmetologist for threading, she can do your upper lip while she's at it" (what the eff?). Perhaps the oddest one still was when the daughter of my family introduced me to her aunt. The aunt mistook me for the former Finnish volunteer, Eini. The daughter corrected her promptly: "Oh no, this is not Eini, she was skinny, Pauliina is a little bit fat." Yes, I admit I am not exactly a bikini model but the description "a little bit fat" just rings rather impolite in my ears. Even though I know that fat here is not that bad of a description, it means that I look well and healthy.

Another thing that I have to come to think about more actively here is my gender and the place that I am assigned, my category I suppose. No, I do not go around every day conscious of the fact that I am a woman - usually it makes no difference for ordinary life in Finland or here for that matter. There are situations back in Finland when that is certainly the case, but I will not address that issue in this piece. Here, however, my gender is made visible. I am a woman, or well, not a regular woman, a strange woman, a woman out of place.

I guess even back home I would be put into the category of a tomboy, even though my love for shoes and dresses is undeniable. My circle of friends is very close to 50/50 on gender balance. My history of sports includes 15 years of football and some ice-hockey. I love to talk politics and in school, math was one of my favorite subjects. These characteristics are, I guess, traditionally categorized as masculine but I am not in anyway special in my group of friends back home. Here, this is not the case.

I tell you why I think the way I do. I have earned the nickname of a strong man from my family. I got the name after I carried the twenty plus kilo water jar up to my room on the third floor from the store close-by. If your average Finnish woman will carry the screaming children, three grocery bags, and gym bag up the stairs like a Tibetan sherpa, damn it, so will I!

So in many ways, I guess I am not your typical Nepali woman. I drive a bike, even though I will be sweaty as a result. I do not know why avoidance of sweat seems to be a thing here but that was given as an explanation when I inquired why I seem to be the only woman driving a bike in Kathmandu (with the rest of the Westerners).  I come home after dark (after 6 pm), if I please. I spend nights away from the place I call home. I might sit with my male colleagues after a seminar and have a beer and discuss society and politics (I am always the only woman). People cannot seem to believe that I am able to carry a backpack nearly my size on my back, another on the front and drag a fully stuffed handbag in tow and not complain. But all of this is allowed for me or at least I do not understand the possible scorn.

At work, my boss also refers to me as being strong but as I have not put my water carrying muscles on display I work, I suspect it has more to do with character. I have been able to keep my sometimes fiery nature under control at work, so it must refer to something else - maybe the fact that I say my opinions with little sugar coating and no fear of authority. And I have a loud voice. Even my local Indian friend tells me that I am a bit of a tough maverick.  Point being, I do not fit into the stereotypical female slot here.

I'm not sure I want to be labeled as strong man (or having any specific label for that matter), despite being, by local standards fairly tall (i.e. 158.5 cm), big boned, fat and with my 37 size, at the upper end of sizes in any given shoe sellers'. If you sport a size 39, I don't recommend taking Nepal as your shoe shopping spree - destination, the challenges may be insurmountable. I've also acquired the nickname of a free man from the family. It is funny how much finding out your category means when you are operating in a culture of your own in the beginning: it will give structure and guidelines on operation. Truth be told, I do quite enjoy this maverick status of mine, but it does make learning the culture a little bit more difficult as not all people you meet will assign you the same category nor you can you rely on those frameworks for operating without offending evert single person you meet.

Yet, all of this could be just my speculation as three months will not grant me an expert status on Nepali culture.  Or maybe my label is just that of a woman from the western part of the globe: a woman with the characteristics of a strong, free man, at least by Nepali standards.

Kun bussi kohtasi onnettomuuden - kielestä ja kulttuurista

Töihin on alkanut pikkuhiljaa muodostua rutiini. Näin talviajan ulkopuolella työt toimistolla alkavat aamuisin 9.30. Ja työpäivä loppuu 17.30. Talvisin, marraskuusta helmikuuhun, noudatetaan talviaikaa. Tuolloin päivä alkaa klo 10 ja loppuu klo 17. Loo Niva on poikkeuksellisesti kiinni koko viikonlopun, sekä lauantaina ja sunnuntaina. Normaalisti ainoa viikkovapaa Nepalissa on lauantai, joskin monet pienyrittäjät pitävät ovensa auki joka ikinen päivä, myös juhlapyhinä.

Olen yrittänyt opetella täällä Nepalissa uuteen vuorokausirytmiin. Nykyään herätyskello pirahtaa klo 6.30 ja nukkumatti vie unten maille 22.30. Se, että herätyskello pirahtaa tuohon aikaan ei suinkaan tarkoita sitä, että nousisin tuolloin sängystä. Mutta ylipäätään se, että edes yritän herätä tuohon aikaan aamulla on kaltaiselleni aamutorkulle melkoinen saavutus. SAMOKin sählykerhon osanottajat todennäköisesti muistavat edelleen, että aamukahdeksan sählyvuoro tarkoittaa murhanhimoista Pauliinaa. Alakertaan suuntaan aamupalalle (maitoteetä ja masalalla maustettuja kikherneitä, joka ikinen päivä) yhdeksän pintaan ja saavun puolentoista minuutin työmatkan jälkeen toimistolle kello 9.15. Aamulla luen päivän sanomalehdet, The Himalayan Timesin sekä The Kathmandu Postin. On kiinnostavaa vertailla, miten lehtien uutisointi poikkeavat toisistaan, mitkä uutiset nousevat etusivulle, ja miten niistä raportoidaan.

Paikallisten sanomalehtien lukeminen on erinomainen tapa päästä sisälle uuden maan tapahtumiin. Siksi minua edelleen suruttaa se, että ainoa englanninkielinen päivälehti Suomessa, The Helsinki Times, lakkautettiin viime syksynä. Netissä uutisointi jossain määrin toki jatkuu, joten täysin lohduton tilanne ei ole. Sanomalehtien tärkeyden olen kuitenkin täällä huomannut. Olisin varmasti todella pihalla aivan kaikesta täällä, mikäli en viettäisi tuota 30-45 minuuttia aamulla lukien päivän lehtiä Loo Nivan toimiston alakerrassa.

Uutisten seuraamisesta on muutakin hyötyä. Vaikken vielä nepalin kieltä vielä juuri ymmärrä, mitä nyt muutamia sanoja sieltä täältä, olen mielestäni bongannut englanninkielisistä lehdistä omintakeisia sanoja ja sananparsia, jotka ovat todennäköisemmin joko intianismeja tai nepalismeja. Tarkoitan em. jargonilla sitä, että sanat eivät kuulu standardienglantiin vaan ovat intian englannin tai nepalin kielen konstruktioita, sanastoa, syntaksia tai kielioppia, jotka eivät ole kieliopillisesti oikeaa englanninkieltä . Kiinnostavia ne ovat siksi, että kieli, sen metaforat, idiomit ja sananlaskut tarjoavat kielellisen ikkunan tietteyihin ajatusrakenteisiin. Eräs täällä usein sanomalehdissä toistuva (käsitykseni mukaan) intianismi (indianism) on "met with an accident" -fraasi. Se ei suoranaisesti ole kai kieliopillisesti väärin, mutta nykybritti- ja amerikanenglannissa varsin vanhahtava muotoilu ja sen konnotaatio ainakin osan lähteiden mukaan on, että syyllistä onnettomuuteen ei voida osoittaa. Standardienglannissa kieliopillisesti oikea rakenne olisi "had an accident".

Vaikka olenkin koulutukseltani kielitieteilijä, en voi väittää tuntevani intian englannin kielihistoriaa tai etymologiaa. Enkä voi myöskään uskontotieteen opinnoistani huolimatta voi väittää olevani kovin hyvin perillä sen enempä buddhalaisuudesta kuin hindulaisuudestakaan ja niihin liittyvästä karman käsitteestä. Silti kyseisessä fraasissa on mielestäni jotain hyvin nepalilaista. Voi hyvin olla, että menen spekulaatioissani liian pitkälle, mutta tämä onnettomuuksien kohtaaminen kertoo mielestäni jotain varsin olennaista nepalilaisesta ajatusmaailmasta. Lehdissä uutisoidaan harva se päivä bussionnettomuuksista. Hyvin usein tapahtuma ilmaistaan "the bus met with an accident" -fraasilla. Kiinnostava tässä muotoilussa on se, että bussi ei kolaroinut tai suistunut tieltä vaan se kohtasi onnettomuuden. Ihan kuin onnettomuus olisi vain odottanut siinä tiellä tätä karmista tapaamista, minkäs teet, ke garne. Sen oli määrä tapahtua, kyse oli vain siitä, milloin tämä tapahtuu. Karma ei muuten tarkoita sitä, etteikö onnettomuuksia voisi välttää, vaan se sitä, että payback is a bitch, itse ansaittua.

Minulle nimittäin monet asiat nepalissa näyttäytyvät kohtalon ikeeseen alistumiselle eikä varovaisuuteen ja ennaltaehkäisyyn tottunut ja siihen pyrkivä pääni meinaa sitä ymmärtää. Täällä bussit kaahailevat huonokuntoisilla ja kapeilla vuoristoteillä ohitellen torvet soiden kohdissa, joissa näkyvyys eteenpäin on metrin tai kaksi. Katastrofivalmius, kuten muutaman viikon takainen Tribhuvanin lentokentän sulkeminen Turkish Airlinesin hätälaskun jälkeen mielestäni varsin hyvin osoitti, on olematonta. Siitä huolimatta, että vuorten keskellä sijaitsevan, yhden ainoan kiitoradan kanssa pelaava maan ainoa kansainvälinen lentokenttä on varoivaisestikin arvioiden "an accident just waiting to happen".  Moottoripyörän kyydissä istuvat matkustavat säännönmukaisesti ilman kypärää ja pikkulapset istutetaan äidin ja isän väliin moottoripyörän selkään. Minä näen sen varomattomuutena ja turhana onnetomuuksien kerjäämisenä, nepalilainen pistää silmät kiinni ja painaa menemään. Silmien sulkeminen ikäviltä asioilta tuntuu myös olevan paikalliseen mentaliteettiin kuuluva piirre: kurjista asioista ei puhuta, negatiivisia vastauksia pyritään välttämään ja ikävät asiat pyritään unohtamaan niin pian kuin mahdollista. Nepalin kuninkaallisen perheen murha vuonna 2006 on mielestäni kuvaava esimerkki. Kuningasperhe polttohaudattiin alle vuorokausi veritekojen jälkeen ja ilmaan jäi roikkumaan monia kysymyksiä kun pikahautauksella viitattiin kintaalla ruumiinavauksille ja perinpohjaiselle rikospaikkatutkinnalle.

***

Toinen asia, mihin täällä on kiinnittänyt huomiota, on uutisointi kuolemantapauksista ja muista vakavista rikoksista. Esimerkiksi jokunen päivä takaperin The Kathmandu Post, englanninkielinen päivälehti, raportoi 65-vuotiaan amerikkalaisnaisen pudonneen parvekkeelta Radisson SAS-hotellissa. Lehdessä mainittiin henkilön koko nimi, ikä, kotipaikka sekä passin numero! Olin suorastaan hieman järkyttynyt, vaikka olen huomannut saman ilmiön aiemminkin. Rikoksesta epäillyn henkilötiedot julkaistaan lehdessä, raiskauksen uhreista kirjoitetaan tunnistettavalla tavalla, bussionnettomuudessa mainitaan paitsi nimet myös henkilön kotipaikka melkoisella tarkkuudella. Suomessa tämä ei tulisi kuuloonkaan. Suru tai rikoksen kohteeksi joutuminen on henkilökohtainen asia ja siitä tiedottaa vain perhe tai henkilö itse, miksi ihmeessä täällä jaetaan henkilökohtainen suru julkisuuden alttarilla?

Kuin tilauksesta seuraavan päivän The Himalayan Times kirjoitti katastrofiuutisoinnin etiikasta ja valotti asiaa:

“Mentioning names, age and address of the survivors, injured and deceased will intensify the identification among the victims’ relatives. Disclosing identification can accelerate the support from family members, relatives, friends and agencies acquainted with the disaster victims,” she urged." 

Minä tulkitsen tämän eron siten, että täällä suru ja onnettomuudet jaetaan. Ehkä se on helpompi kantaa niin. En tiedä onko meidän tapamme fiksumpi, se jättää raskaan taakan omaisille ja henkilölle itselleen. Raiskauksen uhrien identifiointia en silti pysty itselleni perustelemaan.

***

Uudessa maassa omaa sopeutumista huomattavasti helpottaa pyrkimys päästä paikalliseen ajatusmaailmaan sisälle. Vaikka englanninkielisen uutisoinninkin kautta pääsee perille siitä, mistä täällä keskustellaan, on kohdemaan kielenhallinta olennainen osa kulttuurista oppimista. Paikallisen kielen oppiminen avaa ovia uuteen maailmaan, tapaan ajatella. Käännös, hyväkin, vie aina jotain oleellista ilmaisusta. Siksipä, huolimatta siitä, että viivyn täällä suhteellisen lyhyen aikaa, aloitin kuukausi takaperin nepalin kielen opiskelun yksityisopettajalla. Käymme toisen suomalaisen vapaaehtoisen Katjan kanssa kerran viikossa kerrassaan valloittavan kuusikymppisen nepalinaisen Deepan tunneilla Jhamshikelissa sijaitsevassa Cafe Somassa. Välillä mietin, mikä on ollut opiskelemani englantilaisen filologian suurin anti, jos unohdamme itsestäänselvyydet (hyvä kielitaito). Olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että se on ollut kielen ja kulttuurin muodostaman ajatusmaailman tärkeyden ymmärtäminen. Mietin välillä, miten paljon vaikkapa Suomen vientiteollisuus voisi hyötyä kunnon tujauksesta tämän yhtälön hallitsevaa humanistia! Mutta se päivä saanee vielä odottaa. Siihen asti pitää vain kissan itse nostaa häntäänsä.