One week of series of curious incidents involving some jazz, cows and chicken feet

So I've pretty much settled into my routines in one week. What my first impressions tell me about Nepal: it is a country full of surprises. One evening you are having dinner in a bhutanese restaurant (omg, the food! Soooo good!) with a former Miss Nepal and a British anthropologist living in some remote Nepali village, discussing internationalization of higher education and the next you're in a dive bar listening to local jazz in a place that could very well be a dive bar anywhere in Brooklyn and on the way home, you realize that there is a cow happily running alongside your ride in the twisting roads of Thamel where just a few hours ago the streets were filled with pashminas, pirated North Face jackets, mandalas and trinkets of all sorts. And the next night you are singing Finnish tangos with a Finnish-British-Italian combo as the night falls in Kathmandu.

***

One week of work behind me - it's a four day week, because tomorrow is Martyr's Day, a public holiday. Of those there seem to be plenty, at least in comparison to Finland. My co-worker from Loo Niva office was sorry that during my volunteer period, there will not be that many festivals. And still, every single month, there will be public holiday of some sort. For most months, it will be two. I think I will survive this lack of festivities ;)

One thing that doesn't seize to amaze me is reading official documents (I've been more or less reading for the first week). The below paragraph is from Statistical Yearbook of Nepal from 2013.

c. Forest Resource

Another major natural resource of the country is the forest resource. It provides more than 50 percent of fodder to the livestock. Several industries in the country are based on forest products for their raw materials. The benefits and the beauty that are derived from the forest and its usefulness to maintain natural and ecological balance cannot be measured in the economic term.

I don't know about the rest of Europe but I'm pretty sure that in no official document released from any governmental body of Finland, would there be a sentence like that last sentence. The furthest we'd go would be to refer to the recreational value of forest. And even that would somehow be linked to the fact that forests make you happy, happiness is good for the economy. So it all boils down to the other kind of green stuff.

Oh, by the way, if you're interested in the contemporary history of Nepal, be sure to check out Forget Kathmandu: an Elegy for Democracy by Manjushree Thapa. The book is from 2005 and it was published just before the incidents that would lead to second democratic movement in Nepal, Jana Andolan II.  A personal account of Nepalese contemporary history, it is a very nice read and at least for me, kind of an exploration into the Nepalese psyche though historical events.

But, there are good things about Finland as well! Did you know that where ever there is a Finnish Embassy, there is a sauna? But of course. And here in Kathmandu, the embassy organizes sauna nights for Finns once a month. I am SOOOO going to go there next Monday and de-freeze my limbs and toes that are by now in a state of perma-freeze. My god, this is why I pay taxes! <3 Land of opposites: during the day, I sat in the sun and burnt my nose, at night I go to bed with two pairs of pants, three shirts, woolly socks, mittens and a hot water bottle. My phone tells me that it is around 10 degrees outside just before midnight but I swear it feels much colder. In fact, I think that I am the one at the office that wears most clothes. Me! A Finn! We dance with polar bears and take naps in the snow and I seem to be unable to take on a Nepali winter.

There are ways however. I keep the cold away with taatoo paanii, hot water that didi brings us twice a day. It sounds a little funny but is actually very nice.

What about chicken feet? The office didi (literally big sister, but used to refer in general to women about your age) prepares lunch for us every day. It has been absolutely wonderful so far. I'm really digging the food here: just the right amount of spiciness and gorgeous flavors. And by the way, it is nothing like what the Nepali restaurants in Finland serve. The food is mostly vegetarian, meat is served once a week. After the three hour planning meeting, which was held in Nepali and at which I mostly spent my time trying to catch words that were repeated often and inquiring afterwards what they were, we had some chiura, beaten rice, and chicken. As I was munching away my bit, I came across a funny bone that looked like a twig. And I realized that I was munching away on the foot part of the said chicken. And I thought, while my initial reaction was to be startled, it really is the way we should eat. If you kill an animal, use all parts of it. It was very nice, by the way.

***

Next week I move into family accommodation up to Sainbu where my office is. Truth be told, I have my doubts about it - not because of how it is or where it is but more about me being able to take in not only culture shock (I am still in the honeymoon phase, but it will come, as surely as the monsoon season) but also adjusting to living with other people in a culture that has strong community values after being my own mistress of the house for the past 6 years. It might prove just a bit too much for my non-traveller psyche all at once. But we will see. I hope everything goes smoothly. But I think it will be good for me in many ways: in understanding where I am, in learning a little bit more of Nepalese. I'm trying to learn 3 words a day. By the time I leave, if I keep this up, I should have a vocabulary of a talented two-year-old...

****

Today I visited the Boudha Stupa, the largest stupa in Nepal and one of the seven Unesco world heritage sites in the Kathmandu Valley. It is the holiest Buddhist temple outside of Tibet.

Stupa 

Prayer Wheels 

We ate lunch at one of the restaurants nearby. It had a direct view from the rooftop to the stupa. There is something meditative about watching the prayer flags dance in the wind. I don't know how long we stayed there but there was no rush. Like there is no rush anywhere in Nepal. Everything happens in its own time. And for now, that is just the way it should be for me. 

Jazzia ja lehmiä Thamelissa

Täällä on kylmä. Ihan hemmetin kylmä. Mittari näyttää yhtätoista hetki ennen puolta yötä, mutta voin vannoa, että asunnoissa on paljon kylmempää. Nukun paksun täkin alla, verkkareissa, villasukisssa ja fleece-takissa ja halaan kuumavesipulloa. Olen nimennyt sen uudeksi poikaystäväkseni, sen verran tiukasti puristan sitä rintaani vasten koko yön. Tekisi mieleni laittaa käteen vanttuut. Tämä kylmä menee ihon alle. Olisinpa ottanut mukaani lämpögeelin kylmägeelin sijasta.

Aamulla, jos on lämmintä vettä, suihkuttelen varpaita eloon tulikuumalla vedellä. Se tuntuu taivaalta. Töissä on myös kylmä. Teen töitä Loo Nivan yläkerrassa, jonka ovi on koko ajan auki ulos eikä lämmityksestä ole tietoakaan. No, ei alakerrassa sen lämpimämpää olisi. Asunnoissa ei ole tuon taivaallista tietoa lämpöeristyksestä tai lämmityksestä, ei edes niissä hienoissa, jollaisessa asun parhaillaan. Huomenna varustaudun fleecellä, villasukilla, lapasilla, pipolla, takilla, vanttuilla ja lämpökerrastolla työpäivään. Otan pihalla kiertelevän katukoiran lämmittelemään jalkoja vaikka ne ovat kuluneine turkkeineen melko pelottavia.

Onneksi toimistolla didi tuo kaksi kertaa päivässä kuumaa vettä juotavaksi. (Didi tarkoittaa kirjaimellisesti isosiskoa, mutta sitä käytetään yleisnimityksenä noin suurinpiirtein oman ikäisistä naisista. )

Ja onneksi kylmyyttä ei kestä kovin kauaa, jo maaliskuussa ilma alkaa lämmitä ja touko-kesäkuussa mittari kiipeää yli kolmeenkymmeneen. Valitan silloin aivan varmasti tuskaisesta kuumuudesta.

***

Ensimmäinen kunnon ilta Nepalissa oli juuri niin absurdi, kuin mitä siltä voi odottaa. Pimeän kujan päässä, Garden of Dreamsin muurien toisella puolella, suojassa Thamelin älämölöstä on Dechengling-niminen ravintola. Ravintola on lienee suunntattu turisteille ja hyvin toimeen tuleville nepalilaisille: piha-alue on hyvinhoidettu beer garden, sisällä sisustus on pelkistetyn eurooppalaista. Ruoka on bhutanilaista, tiibetiläistä ja nepalilaista. Tapaamme ravintolasa kaverin kaverin, muutaman vuoden takaisen Miss Nepalin ja brittiläisen antropologin, joka asuu jossain missä ties Nepalin maaseudulla tehden tutkimusta raja-alueen heimosta. Nepalilainen tuttavamme suosittelee bhutanilaista settiä ja tilaamme sen, yhdessä tiibetiläisten momojen kanssa. En muista milloin olen syönyt niin herkullista ruokaa! Erityisesti pöytään kannettu bhutanin kansallisruoka, ema datshi eli chiliä juustokastikkeessa, on ihan järkyttävän hyvää. Unohdin ottaa kuvan ateriasta, mutta tämä korjaantunee vielä. Tänne on tultava uudestaan. Maksamme ruuasta juomiseen (juon paikallisen rommijuoman ja maitoteetä) tuhannen rupiaa per nassu, noin yhdeksän euroa veroineen. 

Ravintolaillan jälkeen jatkamme samalla kokoonpanolla paikkaan nimeltä Upstairs, jossa kuulee paikallista jazzia. Noin vain olen nepalilaisessa hipster-luolassa! Jos en tietäisi, voisin kuvitella olevani missä tahansa Brooklynin rosoisessa dive barissa. Todellisuus iskee kuitenkin taksimatkalla Thamelista kohti Lalitpuria. Pimeällä kujalla vastaan jolkottelee lehmän kokoinen koira. Ei, hetki, se ON lehmä! Thamelin mutkaisilla kaduilla, siellä missä hetki sitten loistivat piraatti-Northfacen kyltit ja oven vierustat notkuivat pashminoja, jolkottelee elämäänsä varsin tyytyväisen oloinen lehmä.

***

Olen ollut Katmadussa neljä päivää ja niistän jo nyt litroittain harmaata mönjää. Osa paikallisista kulkeekin kaupungilla hengityssuojaimen kanssa. Se lienee varsin fiksua, sillä liikenne on jatkuvaa ja ohi kulkevat rekat ja bussit pölläyttävät pakoputkistaan niin mustaa savua, että olen nähnyt sellaista viimeeksi varmaankin jossain sarjakuvassa.

Päätin ottaa neuvoa paikallisista ja ostin itselleni hengityssuojaimen. Näytän Teinimutanttikilpikonnien Silppurilta. No, ehkä pelotan ei-halutun seuran sinne missä pippuri kasvaa ulkonäölläni :D

Ongelmana on myös se, ettei hengityssuojaimen kanssa voi käyttää silmälaseja, sillä ne höyrystyvät läpinäkymättömiksi. Ke garne, minkäs teet, kuten nepalilainen sanoisi.

***

Absurdiuutta Nepalissa jatkuu neljäntenä iltana kun kämppikseni Hennin ja britti Hannahin ja italialaisen Giacomon trio harjoittelee settiään meillä kotona. Yksi kappaleista on Unto Monosen Satumaa. Koska laulan, ja biisi kaipaa solistia, yhtäkkiä laulan flunssan painamalla äänellä Satumaata haitarin, klarinetin ja viulun säestyksellä Kathmandun pimenevässä illassa. 

Tervetuloa Kathmanduun, täällä voi näköjään tapahtua ihan mitä vain. 

*** 

Työtkin alkoivat vihdoin. Loo Nivan toimisto sijaitsee reilun puolen tunnin bussimatkan päässä Patanista, Bhaisepatin ja Khokanan kylän välissä, kiiveten Kathmandun laaksoa ylöspäin vuorille. 

 Loo Nivan toimisto

Näkymä kohti Kathmandua Loo Nivan katolta

Toimistolla työskentelee yhdeksän henkilöä -- kahden päivän jälkeen en vieläkään muista kaikkia nimiä. Nolottaa, mutta yritän parhaani. Nimimuisti ei vaan koskaan ole ollut vahvuuteni. Minut on otettu varsin lämpimästi vastaan. Työkaverit toimistolla kantavat huolta onko kaikki hyvin, onko työpisteeni mukava, mitä pidän ruuasta, pääsitkö kotiin hyvin bussilla. Didi valmistaa meille ruuan päivittäin 50 rupian (n. 40 cent) hinnalla. Sekin on järkyttävän hyvää. 

Vapaaehtoisten perehdyttämisestä Loo Nivassa vastaava Nabin valittelee, ettei vapaaehtoisaikanani ole kovin paljon juhlapyhiä. Siitä huolimatta kalenterissani seisoo vähintään yksi arkivapaa joka ikinen kuukausi. Yleensä niitä on kaksi. Ehkä selviän tästä koettelemuksesta.

Tänään istuin kolme tuntia suunnittelukokouksessa, joka pidettiin nepaliksi. Käytin aikani bongatakseni sanoja, jotka tunnistaisin puheenvirrasta. Sain kiinni kahdesta: argoo (seuraava) ja kuraa (asia). Narendra opetttaa kolmannen sanan 'sika' (miten ikinä se sitten translitteroidaankaan). Sana on newaria/nepal-bhasaa, ei nepalia, ja tarkoittaa 'hyvin' (very). Jos opin kolme sanaa päivässä, vapaaehtoisperiodin lopussa osaan 450 sanaa, eli saman verran kuin etevä kaksivuotias. Hiphurraa.

Lähdön haikeutta, jet lagia ja uusia seikkailuja

Muumilaakson marraskuussa on lause, joka kuuluu seuraavasti: “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” 

Laskimme isän kanssa autossa matkalla lentokentälle, että pakkaan tavarani ulkomaille muuttaakseni jo seitsemättä kertaa. Aika hurjaa, enhän kun olen vielä näin siloposkinenkin (''En minä ole vielä vanha!'', pieni ääni sisälläni huutaa). Silti, aikuistuessa/kypsyessä/vuosien myötä lähtö on aina vain hankalampaa. Sitä tulee mukavuudenhaluiseksi. Opettelee juurtumaan. Laiskistuukin tavallaan. Rutiineissa on puolensa.

Toisaalta tiedän, että asuessaan maailmalla, päivittäinen elämä on vähän kuin jännää seikkailua. Se on sitä enemmän alkuun, eikä suinkaan päivittäin, mutta erityisesti kun tietää maassa vietettävän ajan olevan rajallinen, on paljon hanakampi venymään silloinkin kun väsyttää ja sohva tuntuu mukavalle vaihtoehdolle.

***

Alkuviikosta kävin paikallislehden toimituksessa sopimassa kolumnista. En tiedä, miten vahvasti minulla ylipäätään on kotikaupunkia, mutta jos sellainen on valittava, on se kai sitten Nokian varjossa kasvanut ja kolhunsa kärsinyt Salo. Helsinkiläinen en ole, eikä minusta sellaista tule – pikkukaupungin tytön "kauppaan villasukat korkokengissä" -identiteetti on selvästi kotoisampi kuin pääkaupunkilaisen lattehifistelijän, vaikken oikein siihen pikkukaupungin muottiinkaan koskaan täysin mahtunut. 

No, se nyt ei ole relevanttia. Tarina lähti kuitenkin tästä: miettiessäni pieniä lisätuloja säästöjen ohjeen reissun ajaksi, kirjoitin paikallislehden toimittajalle sähköpostin, jossa kyselin heidän kiinnostustaan kolumniin tai juttusarjaan Nepalista. Hieman yllätyksekseni lehdessä idea otettiin todella innolla vastaan. Kirjoittelen siis jatkossa kolumnillisen verran tunnelmia kolmen viikon välein paikallislehden Viikonloppu-palstalla. Olen joskus hieman vitsillä heitellyt, kuinka hienoa olisi olla kolumnisti – mielikuvissani kolumnisti on Carrie Bradshaw, Sinkkuelämän ikityylikäs kynäilijä, joka kirjoittaa Macillaan New Yorkin kahviloissa, joissa vaahtokukkasin koristeltu kofeiiniton luomulatte virtaa ikuisesti, ja jossa viidentoista sentin korkokengissä on aivan mahdollista juosta viileän tyylikkäästi taksi kiinni designer-mekko hulmuten. Minun kolumnistielämäni tuskin on yhtä glamoröösiä – yhtäläisyydet loppuvat Maciin - mutta yhtä kaikki, olen ihan älyttömän innoissani!

*** 

Iltana ennen lähtöä kävin nuuskuttelemassa flunssaiset siskontytöt Turussa, leffassa isän ja veljen kanssa, ja illalla äidin, isän ja veljen kanssa vedettiin sushia valkkarin kyydittämänä niin että napa ritisi. Pieniä rituaaleja. Yritin painaa pikkutyttöjen ilmeet ja vatsanpohjasta kumpuavan naurun helinän mahdollisimman tarkkaan mieleeni, etten unohtaisi. Muistaa miltä tuntuu hyvän ystävän halaus ja poski poskea vasten. Kuinka jouluvalot pilkottavat pieninä tähtinä hangen alta vanhempien pihalla. Joskus on hyvä lähteä, jotta muistaa mikä on tärkeää: ne pienet arkiset hetket, joihin ei yleensä kiinnitä huomiota.

Ja vaikka edessä Suuri Seikkailu, on myönnettävä, että nieleskelin kyyneleitä matkalla kahvilasta turvatarkastukseen.  Kun sydän on haikea, on matka turvatarkastuksen läpi pitkä ja sumea.

Lentokoneessa muistin, että olin ajatellut soittaa vielä Karille, Pekalle ja Ullalle, joita en ehtinyt ennen lähtöä nähdä. No, tiedoksenne blogin kautta, että ajattelin teitä kyllä! Laho pääni ei vain onnistu pitämään kaikkia tärkeitä asioita mielessä.

***

17 tunnin matkustamisen jälkeen täällä ollaan! Sekaisin aikaerosta ja väsymyksestä ja katujen liikenteen, varageneraattorien huminan ja katukoirien haukunnan kakofoniasta, mutta täällä ollaan. Autot risteilevät kaduilla sattumanvaraisen näköisesti, ilmassa leijuu tiesminkä katku, osa teistä on kuin kynnettyä perunapeltoa ja kulkukoirien ihoon asti puhkikulunut turkki saa surulliseksi. Siitä huolimatta tunnen oloni yllättävän mukavaksi. Osansa on varmasti sillä, että hämmennyksen keskellä on ystävä, joka otti heti lentokentältä siipiensa suojaan ja ahtoi päähän koko eilisen paikallistietoutta. Muistan siitä murusen, mutta kaikki aikanaan. Mahafiilis Nepalista on kuitenkin hyvä. Tästä tulee vielä hieno kevät.

Paikka, jota kutsun tällä hetkellä kodikseni. 

Näkymä kodin parvekkeelta. Kuva ei tee oikeutta sille, kuinka huikeilta lumen peittämät huiput näyttävät taivaanrannassa. 

Asun tällä hetkellä Patanin alueella Lalitpurissa. Patan sijaitsee heti Kathmandun jatkeena Bagmati-joen eteläpuolella. Kovin paljon muuta en osaa teille vielä kertoa, vasta 36 tuntia maassaoloa takana :) Huomenna ajattelin lähteä tutustumaan alueeseen tarkemmin ja erityisesti Patanin Durbar Squareen, joka on UNESCO:n maailmanperintökohde. Kathmandun laaksossa on muuten yhteensä seitsemän maailmanperintokohdetta. Siinäpä tavoitetta seuraavalle viidelle kuukaudelle! 

Henni on roudannut tyhjää kolisevaa päätäni ulos jo eilen, tutustun kouralliseen eri YK:n toimielimissä työskenteleviin expateihin Thamelin hämärässä. Tänään suuntana on bhutanilainen ravintola ja lisää uusia ihmisiä. Vaihde silmässä siis kohti uusia seikkailuja. 

Ensi viikolla alkavat työt. Kathmandu kuittaa tältä erää.  

Vahingossa juuri oikeaan aikaan

(Prologi: sitä on kuulkaas ihminen varsin kirjallisesti tuottava kun on maannut sängyn pohjalla muutaman päivän ja sillä välin tutustunut päivätelevision masentavaan tarjontaan. Nytkin voisin katsoa ostoskanavaa, laihduttamista, laiduttamista, sisustamista, sisustamista ja ruuan laittoa. En halua edes tietää mikä on Nelosen deittikamera. Tilanne on vakava kun kirjoitan ihan asiaa.)

Vuosi 2015 on kehitysyhteistyön kannalta tärkeä vuosi. Se on vuosi, jonka Euroopan Unioni on nimennyt kehitysyhteistön teemavuodeksi vuodelle 2015. Ja se on vuosi, jolloin Yhdistyneiden kansakuntien vuosituhattavoitteiden määräaika päättyy. Syksyllä päätetään uusista globaaleista kestävän kehityksen tavoitteista (ns. post-2015 keskustelut).

 
Siksipä on jotenkin ironista, että niin EU kuin Suomikin ovat leikanneet vuoden 2014 aikana kehitysyhteistyöbudjettejaan. Vaikka EU:n teemavuosi on sinänsä hieno asia, eivät teemavuodet korvaa tekoja.

No, kortensa voi kantaa kekoon monella tavalla. Kuten SYLin kehitysyhteistyöblogissa kehotetaan: "Tulevaisuus on meidän kaikkien, ja myös sinä voit toimia paremman maailman puolesta. Jokaisella äänellä on merkitystä. Teemavuosi tarjoaa vaikuttamiseen yksinkertaisen reseptin: 1. Ota osaa kansallisesti ja kansainvälisesti käytävään keskusteluun kehitysyhteistyöstä. 2. Osallistu kehitysyhteistyötä tekevän organisaation toimintaan. 3. Ilmoittaudu vapaaehtoiseksi kehitysyhteistyöhankkeeseen."

Niin että check vaan! Reheellisyyden nimissä ihan vahingossa sen kunniaksi minäkin laukkuni pakkasin juuri tänä vuonna, vaikka olinkin tietoinen ko. merkkipaaluista :)

(kertauksen uhallakin) Vuosituhannen alussa asetettuja YK:n tavoitteita on kahdeksan:

1. Äärimmäisen nälän ja köyhyyden poistaminen 
• alle dollarilla päivässä elävien ihmisten määrän puolittaminen vuosina 1990-2015
• työllisyyden parantaminen, mukaan lukien naiset ja nuoret
• nälkäänäkevien ihmisten määrän puolittaminen vuosien 1990-2015 aikana
2. Peruskoulutusmahdollisuuksien takaaminen kaikille 
• peruskoulutusmahdollisuuksien takaaminen kaikille maailman lapsille sukupuolesta riippumatta vuoteen 2015 mennessä
3. Sukupuolten tasa-arvon edistäminen ja naisten aseman parantaminen
• sukupuolten eriarvoisuuden poistaminen perus- ja toisen asteenkoulutuksessa mieluiten vuoteen 2005 mennessä, ja kaikilla tasoillavuoteen 2015 mennessä
4. Lapsikuolleisuuden vähentäminen
• alle viisivuotiaiden kuolleisuuden vähentäminen kolmannekseen vuoden 1990 tasosta
5. Odottavien äitien terveydentilan parantaminen
• odottavien äitien kuolleisuuden vähentäminen neljännekseen vuoden 1990 tasosta
• maailmanlaajuiset mahdollisuudet perhesuunnitteluun (esimerkiksi ehkäisy)
6. Hiv/aids:in, malarian sekä muiden tautien vastainen taistelu
• HIV:n, malarian ja muiden tartuntatautien leviämisen pysäyttäminen ja tartuntojen kääntäminen laskuun vuoteen 2015 mennessä
• maailmanlaajuinen mahdollisuus hoidon saamiseen HIV/AIDS -potilaille vuoteen 2010 mennessä
7. Ympäristön kestävän kehityksen varmistaminen
8. Luoda globaali kumppanuus kehitykselle

Ulkoministeriö julkaisi eilen tiedotteen teettämästään kyselystä suomalaisten käsityksestä maailman köhyydestä. Se on paljon synkempi kuin todellisuus. Esimerkiksi 3/4 uskoo, että köyhyys on lisääntynyt maailmassa vuoden 1990 jälkeen. Todellisuudessa köyhien osuus maailman väestöstä on puolittunut ja lukumäärä laskenut 700 miljoonalla viimeisten 25 vuoden aikana. Mietin, missäköhän määrin todellisuutta selkeästi negatiivisemmat käsitykset vaikuttavat esimerkiksi kehitysyhteistyön koetuun oikeutukseen?

Vuosituhattavoitteita ei tulla kokonaisuudessaan saavuttamaan, mutta se ei tarkoita, etteikö edistystä olisi tapahtunut, ja ihan merkittävääkin sellaista. Itseasiassa, tavoitteet köyhyyden puolittamisesta, puhtaan veden saatavuuden parantamisesta on saavutettu ja slummeissa asuvien elinolosuhteiden parantamisesta on jo saavutettu. Sukupuolten välinen epätasa-arvo peruskoulun aloittamisessa on kaventunut: nykyään yhtä monet tytöt kuin pojat aloittavat peruskoulun. Vuosituhattavoitteiden vuoden 2014 seurantaraportin mukaan monet vielä saavuttamattomista tavoitteista on mahdollista saavuttaa vuoteen 2015 mennessä. Mikäli hyvä kehityssuunta jatkuu, voivat esimerkiksi malariaan, tuberkuloosin ja HIV:n hoitamiseen sekä nälkään liittyvät tavoitteet olla saavutettavissa. Myös lapsikuolleisuus on puolittunut, samoin äitiyskuolemat. 90 prosenttia kehittyvien maiden lapsista aloittaa peruskoulun. Edistystä nämäkin, vaikkei asetettuun tavoitteeseen täysin päästäkään.

Innokkaimmat voivat tutustua vuoden 2014 vuosituhattavoitteiden seurantaraportiin täältä.

Kehitysyhteistyön kysymykset ovat olleet pitkään lähellä sydäntäni, vaikka kädet mullassa konkretia siitä onkin puuttunut. Muistan ensimmäisen viikon New Yorkissa YK-edustustossa lueskelemassa vanhoja kehitysyhteistyön alalle liittyviä raportteja yömyöhään, ei siksi että olisi pitänyt vaan siksi etten malttanut lopettaa. Muistan ruokaturvakriisiin keskittyvät kokoukset, kestävän kehityksen toimikunnan kokoukset, vuoden 2008 Sichuanin maanjäristyksen ja Myanmarin sykloni Nargiksen aiheuttamat tuhot siltä kesältä. Vaikka erityisesti humanitaarisia kriisejä koskevat tapahtumat olivat surullisia, prosessi tuskastuttavan hidasta, tilassa liian paljon kauniita sanoja ja liian vähän tekoja on silti myönnettävä, että pitkällä tähtäimellä paljon on myös saatu aikaan. Ja se ei missään nimessä ole merkityksetöntä. Iso laiva etenee hitaasti mutta varmasti. Kvartaaliyhteiskunnassa se vain helposti unohtuu. 

First world problem alert: Spotify won't work. Will the world, as I know it, come to an end?

I had my last day at work last Friday. Last days are always a little bit peculiar. The day started with my colleague clearing his desk after a Christmas prank we did on him. It included a lot of yellow ribbon and post-its. It was followed by a long lunch, Monty Python videos, being unable to do anything sensible, trying to give too much advice to my successor, when she really doesn't need it. (She's an intelligent young woman, after all. I think I'm having a hard time letting go). At four p.m., I hugged my colleagues, returned the company credit card, keys, phone and closed the door behind me. And felt a little bit wistful. After all, I closed the door on my silly little close-knit community, full of talented, funny and absolutely lovable colleagues - many of whom I call my friends.

***

So Monday morning I made a list of all of the things I need to do. Still there are dozens even though I thought that I've been pretty good at kicking my usually-on-the-lazy-side-of-things-butt. Fix insurances, bills to be paid, amend phone contract, clear out savings account, buy an arsenal of medicine, vaccinations, fix phone, renew passport, exchange dollars, spend hours on figuring out how to pack your entire life into one suitcase and thirty kilos and make it though three seasons of Kathmandu. And so on and so forth.

By the way, if you are planning to leave to a country where a different arsenal vaccinations (compared to your own) are needed, I highly recommend being born into a family where one of the family members is a doctor. It really helps. If you're not as lucky, please note that these things take time. A lot of time. And you may have to do research if the doctor you are visiting is not familiar with the region you are heading to. Luckily Nepal isn't one of those places where you will have to be vaccinated up to the ears. I've got the usual stuff from childhood vaccination programs, made sure that they were in order, was previously vaccinated for Hep A & B so really the only shots I need to consider are typhoid and possibly rabies. The latter isn't really mandatory as it can be given afterward as well.

I've also had the flu for about 2 weeks now and I am getting very, very sick and tired of it. How much phlegm can one's head hold? I have filled probably two trash cans with used tissue. Ick. And as icing on top, Monday night I managed to get even sicker with 39 degree fever. So, now I'm on antibiotics and the course will last until the day I leave. But, hopefully, at least I won't have to fly ill. And, since I'm living with my parents at the moment, having rented out my apartment from the beginning of January, I have the opportunity to whine and be pampered. (Muuuum, can you bring my medicine, I'm too sick to moooove? Daaaaaad, can you bring soda from the stooore?). I know I'm reverting to a bloody ten-year-old but I kinda feel so shitty that I don't feel very ashamed, even though I probably should.

***
But, to the real burning issue here:

As a result of my to-do-list, I have come to the realization that no, I will not have access to Spotify for 5 months. I have very, very little (new) music outside of Spotify and I left my CD collection in the apartment that I put up for rent, and my homesick cure is having music in Finnish for those days that nothing seems to go right. What the heck am I supposed to do now!? I really cannot afford to buy my computer full of music when I am facing 5 months of absolutely zero income. (And you betcha I will be feeling pretty stupid reading this in about 6 months and wondering what was this whining all about).  I've also depended on Spotify for running. I _need_ music for running. Having handed back my fancy workphone, the whole Spotify won't be an issue anyway because my own very basic phone cannot hold more than 2 applications, so I wouldn't have have room for Spotify as it is. I choose Whatsapp and Instagram (had to give up Snapchat too, sniff).

I am slowly gaining an understanding on why people buy fancy phones. I will have to bring a camera (my huge digital SLR Canon), iPod & phone where as with one of those fancy-schmancy ones you get by with this single electronic device. Okay fine, the camera doesn't of course stack up to a proper one, but in most cases it really is enough. I'm not that good of a photographer. So, note to self: next time around, consider investing in a proper, fancy phone even though it costs an arm and a leg.

***

First world problems. God, I'm so happy I'm dragging my hiney to Nepal for some good kick in the butt perspective on life.

Työpöytä pakettiin ja saloutuminen

Kai sitä on uskottava, että on ihan oikesti lähdössä. Tällä viikolla nimittäin perehdytin sijaistani kevään haasteisiin: eduskuntavaalit ja hallitusohjelmavaikuttaminen, ministerikokous ja kattojärjestön liittokokous Armeniassa, muiden muassa.

Perjantaina sitten luovutin avaimet, työpaikan luottokortin, puhelimen. Unohdin ilmoittaa numeron vaihtumisesta omille kontakteilleni. Noh, kaipa sekin korjaantuu ajan myötä. Tyhjensin läppärin työpöydän tiedostoista, yritin listata kaikki keskenjääneet tehtävät tiedoksi seuraajalle (onneksi niitä ei ollut kovin montaa) ja heitin kaikki ylimääräiset paperit kierrätykseen. Kahlasin joululomalta lukemattomat sähköpostit läpi. Unohdin todennäköisesti paljon asioita. Yritin päällepäsmäröidä sijaisrukkaa mutta onneksi hoksasin sen itsekin. Varsin fiksu ja osaava nainen, pärjää kyllä ihan itsekin. Luopumisen tuskaa, ehkä?

Viimeiset työpäivät ovat aina vähän erikoisia. Istuimme pitkään lounaalla, testailimme uusien työpuhelimien dinosaurusmoodia (ks. alla), keskustelimme kookospähkinähevosista ja ranskalaisista solvauksista, mikä luonnollisesti johti siihen, että toimistolla katsoimme Monty Pythonia kännykän näytöltä ja tutustuimme hämmentävään ruotsalaiseen lastenvideoon. Kerrassaan opiskelijajärjestömäinen perjantai. (Disclaimer: Kyllä töitäkin tehtiin, minäkin. Niistä ei ole vain yhtä viihdyttävää kertoa. Raportointia kansalaisjärjestöjen Eurooppa-tiedotuksen valtionavusta, uuu.)

Neljän maissa halasin työkaverit ja painoin oven kiinni takanani. Tunsin oloni haikeaksi. Sinne se jäi, minun pieni, vinksahtanut työyhteisöni, täynnä lahjakkaita, hassuja ja hellyyttäviä tyyppejä.

***

Asunnon mentyä vuokralle olen ollut työviikon ajan huutolaislapsena ja olen  asunut evakossa vähän siellä ja täällä. Pakannut lähtiessä evakkolaukun täyteen hameita, lyhythihaisia paitoja ja sukkahousuja ja syksytakin, joissa oli aivan liian kylmä olla ulkona pakkasessa. Raahannut Helsinkiin kahdet juoksuvaatteet ja lenkkarit, enkä käynyt lenkillä kertaakaan. Tallustellut ulkona Converseissa (nyt on talvi, hyvä ihminen, talvi!) ja palelluttanut varpaani kolmesta vilasukkakerroksesta huolimatta. Lienen mielessäni jo Nepalin reilussa kymmenessä asteessa, en miinusasteisessa Helsingissä.

Olen luuhannut kyläluutana, sopinut kävelyitä, oluita, kahveja, teehetkiä, hengailuja ja brunsseja koko viikon täyteen. Lähteminen on kuulkaas kovaa työtä.

***

Nyt Salossa, vanhempien nurkissa ja täällä kunnes lentokone nousee taivaalle Helsinki-Vantaalta tammikuun 22. päivä. Ensi viikolla pitäisi vielä perehtyä puutuviin rokotuksiin (ottaako rabies, lavantauti, japanilainen aivokuume?), matka-apteekkiin (maitohappobakteereita, lääkevarasto, vedenpuhdistustableteja, just in case), hoitaa matka- ja kotivakuutus kuntoon, noutaa passi (paitsi että hävitin jo koodin, jolla se pitää noutaa R-kioskilta...no, ehkä sen saa jostain), hankkia puhelimeen uusi SIM-kortti, vaihtaa liittymää, maksaa laskut, pyykätä, etsiä nepalin kielen kurssi, tilata e-laskut, soittaa isännöintiyhtiöön. Mitä vielä? Unohdan puolet, varmasti.

Äh. Haluan assistentin.

Liput, check. Lonely Planet plarattu. Matkajännitys kehittymässä.

Ostin lentoliput Katmanduun eilen. Lähto tammikuussa 22. päivä, paluu juhannuksen jälkeen.

Miten tuntuukaan, että  paluuseen on ihan kamalan pitkä aika ja että lähtö on jo huomenna?

***

Vaikka reissu on vain viisi kuukautta, on sellainen olo, että pitäisi nähsä kaikkia niitä, joita ei ole tarpeeksi nähnyt viime aikoina, viettää aikaa varastoon siskontyttöjen kanssa, höpttää turhanpäiväisyyksiä niiden kanssa, joita tulee pahin ikävä. Vaikka skype on keksitty, ei se korvaa sitä räkäistä 1-vuotiasta, joka pesiytyy syliin kirjan kanssa, antaa suukon ja leikkii varista. Ei niitä perjantaisia saunotteluja ja höpöttelyjä sellaisten vanhojen ystävien kanssa, joille ei tarvitse selittää mitään, kun tietää jo puolesta sanasta mitä toinen ajaa takaa. Ei jokapäiväiseen iltarutiiniin kuuluvaa whatsapp-viestittelyä katastrofisiskojen kanssa.

Ja silti, tiedän että viisi kuukautta lentää ohitse ennenkuin huomaakaan.

***

Toisaalta olen antanut vihdoin itselleni luvan innostua. Olen selaillut Lonely Planetin Nepal-opasta, tanssinut pienen iloisen tanssin sen johdosta, että pääsen kokemaan värien juhlan Holin, haaveillut koskenlaskusta, trekkauksesta Annapurnalla, kaikesta uudesta ja jännästä mikä vielä odottaa kulman takana. Kuka tietää, ehkä Katmandu on mun uusi Lontoo ja New York, paikka jonne kaipaa uudelleen ja uudelleen.

***

Lähtööni on suhtauduttu pääsääntöisesti kahdella tavalla: joko sitä pidetään ihan päättömänä tai hulluna ("sinne kauas, ja vielä maksat itsesi kipeäksi siitä, ihan hulllua!") tai hullun rohkeana ("ah, voikun minäkin, mutten ikinä uskaltasi!"). En koe olevani kumpaakaan. Edessä häämöttävää, kuuleman mukaan väistämätöntä, mahatautia en näe rohkeuden tai hulluuden merkkinä.

Sen sijaan, jos jotain matkaan on tarttunut aiemmilta reissuilta niin se, että enimmäkseen ihmiset haluavat hyvää toisilleen. New Yorkin metroon tiputtamani lompakko luottokortteineen ja rahoineen palasi takaisin alta aika yksiön, kaikki sisältö tallessa. Aina on joku, joka käy huomauttamassa, että sulle on hei laukku ihan apposen ammollaan bussissa/ratikassa/metrossa, laitahan se kiinni. Kasseja ei yksin tarvitse raahata portaita ylös hiki niskassa (muualla kuin Suomessa). Viimeisen metron mennessä ja matti kukkarossa, nielee kyyneleitä metroasemalla ja miettii miten pääsee kotiin ikinä, ja ohikulkija antaa pyytämättä 30 puntaa taksiin, että pääsee kotiin turvallisesti. Random acts of kindness, eivät ole niin kovin random ainakaan minun kokemukseni mukaan. Maailma on hyvä ja kaunis. Sen kohtaaminen ei kovin suurta rohkeutta vaadi vaan avointa sydäntä ja uskoa ihmisyyteen.