Liput, check. Lonely Planet plarattu. Matkajännitys kehittymässä.

Ostin lentoliput Katmanduun eilen. Lähto tammikuussa 22. päivä, paluu juhannuksen jälkeen.

Miten tuntuukaan, että  paluuseen on ihan kamalan pitkä aika ja että lähtö on jo huomenna?

***

Vaikka reissu on vain viisi kuukautta, on sellainen olo, että pitäisi nähsä kaikkia niitä, joita ei ole tarpeeksi nähnyt viime aikoina, viettää aikaa varastoon siskontyttöjen kanssa, höpttää turhanpäiväisyyksiä niiden kanssa, joita tulee pahin ikävä. Vaikka skype on keksitty, ei se korvaa sitä räkäistä 1-vuotiasta, joka pesiytyy syliin kirjan kanssa, antaa suukon ja leikkii varista. Ei niitä perjantaisia saunotteluja ja höpöttelyjä sellaisten vanhojen ystävien kanssa, joille ei tarvitse selittää mitään, kun tietää jo puolesta sanasta mitä toinen ajaa takaa. Ei jokapäiväiseen iltarutiiniin kuuluvaa whatsapp-viestittelyä katastrofisiskojen kanssa.

Ja silti, tiedän että viisi kuukautta lentää ohitse ennenkuin huomaakaan.

***

Toisaalta olen antanut vihdoin itselleni luvan innostua. Olen selaillut Lonely Planetin Nepal-opasta, tanssinut pienen iloisen tanssin sen johdosta, että pääsen kokemaan värien juhlan Holin, haaveillut koskenlaskusta, trekkauksesta Annapurnalla, kaikesta uudesta ja jännästä mikä vielä odottaa kulman takana. Kuka tietää, ehkä Katmandu on mun uusi Lontoo ja New York, paikka jonne kaipaa uudelleen ja uudelleen.

***

Lähtööni on suhtauduttu pääsääntöisesti kahdella tavalla: joko sitä pidetään ihan päättömänä tai hulluna ("sinne kauas, ja vielä maksat itsesi kipeäksi siitä, ihan hulllua!") tai hullun rohkeana ("ah, voikun minäkin, mutten ikinä uskaltasi!"). En koe olevani kumpaakaan. Edessä häämöttävää, kuuleman mukaan väistämätöntä, mahatautia en näe rohkeuden tai hulluuden merkkinä.

Sen sijaan, jos jotain matkaan on tarttunut aiemmilta reissuilta niin se, että enimmäkseen ihmiset haluavat hyvää toisilleen. New Yorkin metroon tiputtamani lompakko luottokortteineen ja rahoineen palasi takaisin alta aika yksiön, kaikki sisältö tallessa. Aina on joku, joka käy huomauttamassa, että sulle on hei laukku ihan apposen ammollaan bussissa/ratikassa/metrossa, laitahan se kiinni. Kasseja ei yksin tarvitse raahata portaita ylös hiki niskassa (muualla kuin Suomessa). Viimeisen metron mennessä ja matti kukkarossa, nielee kyyneleitä metroasemalla ja miettii miten pääsee kotiin ikinä, ja ohikulkija antaa pyytämättä 30 puntaa taksiin, että pääsee kotiin turvallisesti. Random acts of kindness, eivät ole niin kovin random ainakaan minun kokemukseni mukaan. Maailma on hyvä ja kaunis. Sen kohtaaminen ei kovin suurta rohkeutta vaadi vaan avointa sydäntä ja uskoa ihmisyyteen.