Kun bussi kohtasi onnettomuuden - kielestä ja kulttuurista

Töihin on alkanut pikkuhiljaa muodostua rutiini. Näin talviajan ulkopuolella työt toimistolla alkavat aamuisin 9.30. Ja työpäivä loppuu 17.30. Talvisin, marraskuusta helmikuuhun, noudatetaan talviaikaa. Tuolloin päivä alkaa klo 10 ja loppuu klo 17. Loo Niva on poikkeuksellisesti kiinni koko viikonlopun, sekä lauantaina ja sunnuntaina. Normaalisti ainoa viikkovapaa Nepalissa on lauantai, joskin monet pienyrittäjät pitävät ovensa auki joka ikinen päivä, myös juhlapyhinä.

Olen yrittänyt opetella täällä Nepalissa uuteen vuorokausirytmiin. Nykyään herätyskello pirahtaa klo 6.30 ja nukkumatti vie unten maille 22.30. Se, että herätyskello pirahtaa tuohon aikaan ei suinkaan tarkoita sitä, että nousisin tuolloin sängystä. Mutta ylipäätään se, että edes yritän herätä tuohon aikaan aamulla on kaltaiselleni aamutorkulle melkoinen saavutus. SAMOKin sählykerhon osanottajat todennäköisesti muistavat edelleen, että aamukahdeksan sählyvuoro tarkoittaa murhanhimoista Pauliinaa. Alakertaan suuntaan aamupalalle (maitoteetä ja masalalla maustettuja kikherneitä, joka ikinen päivä) yhdeksän pintaan ja saavun puolentoista minuutin työmatkan jälkeen toimistolle kello 9.15. Aamulla luen päivän sanomalehdet, The Himalayan Timesin sekä The Kathmandu Postin. On kiinnostavaa vertailla, miten lehtien uutisointi poikkeavat toisistaan, mitkä uutiset nousevat etusivulle, ja miten niistä raportoidaan.

Paikallisten sanomalehtien lukeminen on erinomainen tapa päästä sisälle uuden maan tapahtumiin. Siksi minua edelleen suruttaa se, että ainoa englanninkielinen päivälehti Suomessa, The Helsinki Times, lakkautettiin viime syksynä. Netissä uutisointi jossain määrin toki jatkuu, joten täysin lohduton tilanne ei ole. Sanomalehtien tärkeyden olen kuitenkin täällä huomannut. Olisin varmasti todella pihalla aivan kaikesta täällä, mikäli en viettäisi tuota 30-45 minuuttia aamulla lukien päivän lehtiä Loo Nivan toimiston alakerrassa.

Uutisten seuraamisesta on muutakin hyötyä. Vaikken vielä nepalin kieltä vielä juuri ymmärrä, mitä nyt muutamia sanoja sieltä täältä, olen mielestäni bongannut englanninkielisistä lehdistä omintakeisia sanoja ja sananparsia, jotka ovat todennäköisemmin joko intianismeja tai nepalismeja. Tarkoitan em. jargonilla sitä, että sanat eivät kuulu standardienglantiin vaan ovat intian englannin tai nepalin kielen konstruktioita, sanastoa, syntaksia tai kielioppia, jotka eivät ole kieliopillisesti oikeaa englanninkieltä . Kiinnostavia ne ovat siksi, että kieli, sen metaforat, idiomit ja sananlaskut tarjoavat kielellisen ikkunan tietteyihin ajatusrakenteisiin. Eräs täällä usein sanomalehdissä toistuva (käsitykseni mukaan) intianismi (indianism) on "met with an accident" -fraasi. Se ei suoranaisesti ole kai kieliopillisesti väärin, mutta nykybritti- ja amerikanenglannissa varsin vanhahtava muotoilu ja sen konnotaatio ainakin osan lähteiden mukaan on, että syyllistä onnettomuuteen ei voida osoittaa. Standardienglannissa kieliopillisesti oikea rakenne olisi "had an accident".

Vaikka olenkin koulutukseltani kielitieteilijä, en voi väittää tuntevani intian englannin kielihistoriaa tai etymologiaa. Enkä voi myöskään uskontotieteen opinnoistani huolimatta voi väittää olevani kovin hyvin perillä sen enempä buddhalaisuudesta kuin hindulaisuudestakaan ja niihin liittyvästä karman käsitteestä. Silti kyseisessä fraasissa on mielestäni jotain hyvin nepalilaista. Voi hyvin olla, että menen spekulaatioissani liian pitkälle, mutta tämä onnettomuuksien kohtaaminen kertoo mielestäni jotain varsin olennaista nepalilaisesta ajatusmaailmasta. Lehdissä uutisoidaan harva se päivä bussionnettomuuksista. Hyvin usein tapahtuma ilmaistaan "the bus met with an accident" -fraasilla. Kiinnostava tässä muotoilussa on se, että bussi ei kolaroinut tai suistunut tieltä vaan se kohtasi onnettomuuden. Ihan kuin onnettomuus olisi vain odottanut siinä tiellä tätä karmista tapaamista, minkäs teet, ke garne. Sen oli määrä tapahtua, kyse oli vain siitä, milloin tämä tapahtuu. Karma ei muuten tarkoita sitä, etteikö onnettomuuksia voisi välttää, vaan se sitä, että payback is a bitch, itse ansaittua.

Minulle nimittäin monet asiat nepalissa näyttäytyvät kohtalon ikeeseen alistumiselle eikä varovaisuuteen ja ennaltaehkäisyyn tottunut ja siihen pyrkivä pääni meinaa sitä ymmärtää. Täällä bussit kaahailevat huonokuntoisilla ja kapeilla vuoristoteillä ohitellen torvet soiden kohdissa, joissa näkyvyys eteenpäin on metrin tai kaksi. Katastrofivalmius, kuten muutaman viikon takainen Tribhuvanin lentokentän sulkeminen Turkish Airlinesin hätälaskun jälkeen mielestäni varsin hyvin osoitti, on olematonta. Siitä huolimatta, että vuorten keskellä sijaitsevan, yhden ainoan kiitoradan kanssa pelaava maan ainoa kansainvälinen lentokenttä on varoivaisestikin arvioiden "an accident just waiting to happen".  Moottoripyörän kyydissä istuvat matkustavat säännönmukaisesti ilman kypärää ja pikkulapset istutetaan äidin ja isän väliin moottoripyörän selkään. Minä näen sen varomattomuutena ja turhana onnetomuuksien kerjäämisenä, nepalilainen pistää silmät kiinni ja painaa menemään. Silmien sulkeminen ikäviltä asioilta tuntuu myös olevan paikalliseen mentaliteettiin kuuluva piirre: kurjista asioista ei puhuta, negatiivisia vastauksia pyritään välttämään ja ikävät asiat pyritään unohtamaan niin pian kuin mahdollista. Nepalin kuninkaallisen perheen murha vuonna 2006 on mielestäni kuvaava esimerkki. Kuningasperhe polttohaudattiin alle vuorokausi veritekojen jälkeen ja ilmaan jäi roikkumaan monia kysymyksiä kun pikahautauksella viitattiin kintaalla ruumiinavauksille ja perinpohjaiselle rikospaikkatutkinnalle.

***

Toinen asia, mihin täällä on kiinnittänyt huomiota, on uutisointi kuolemantapauksista ja muista vakavista rikoksista. Esimerkiksi jokunen päivä takaperin The Kathmandu Post, englanninkielinen päivälehti, raportoi 65-vuotiaan amerikkalaisnaisen pudonneen parvekkeelta Radisson SAS-hotellissa. Lehdessä mainittiin henkilön koko nimi, ikä, kotipaikka sekä passin numero! Olin suorastaan hieman järkyttynyt, vaikka olen huomannut saman ilmiön aiemminkin. Rikoksesta epäillyn henkilötiedot julkaistaan lehdessä, raiskauksen uhreista kirjoitetaan tunnistettavalla tavalla, bussionnettomuudessa mainitaan paitsi nimet myös henkilön kotipaikka melkoisella tarkkuudella. Suomessa tämä ei tulisi kuuloonkaan. Suru tai rikoksen kohteeksi joutuminen on henkilökohtainen asia ja siitä tiedottaa vain perhe tai henkilö itse, miksi ihmeessä täällä jaetaan henkilökohtainen suru julkisuuden alttarilla?

Kuin tilauksesta seuraavan päivän The Himalayan Times kirjoitti katastrofiuutisoinnin etiikasta ja valotti asiaa:

“Mentioning names, age and address of the survivors, injured and deceased will intensify the identification among the victims’ relatives. Disclosing identification can accelerate the support from family members, relatives, friends and agencies acquainted with the disaster victims,” she urged." 

Minä tulkitsen tämän eron siten, että täällä suru ja onnettomuudet jaetaan. Ehkä se on helpompi kantaa niin. En tiedä onko meidän tapamme fiksumpi, se jättää raskaan taakan omaisille ja henkilölle itselleen. Raiskauksen uhrien identifiointia en silti pysty itselleni perustelemaan.

***

Uudessa maassa omaa sopeutumista huomattavasti helpottaa pyrkimys päästä paikalliseen ajatusmaailmaan sisälle. Vaikka englanninkielisen uutisoinninkin kautta pääsee perille siitä, mistä täällä keskustellaan, on kohdemaan kielenhallinta olennainen osa kulttuurista oppimista. Paikallisen kielen oppiminen avaa ovia uuteen maailmaan, tapaan ajatella. Käännös, hyväkin, vie aina jotain oleellista ilmaisusta. Siksipä, huolimatta siitä, että viivyn täällä suhteellisen lyhyen aikaa, aloitin kuukausi takaperin nepalin kielen opiskelun yksityisopettajalla. Käymme toisen suomalaisen vapaaehtoisen Katjan kanssa kerran viikossa kerrassaan valloittavan kuusikymppisen nepalinaisen Deepan tunneilla Jhamshikelissa sijaitsevassa Cafe Somassa. Välillä mietin, mikä on ollut opiskelemani englantilaisen filologian suurin anti, jos unohdamme itsestäänselvyydet (hyvä kielitaito). Olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että se on ollut kielen ja kulttuurin muodostaman ajatusmaailman tärkeyden ymmärtäminen. Mietin välillä, miten paljon vaikkapa Suomen vientiteollisuus voisi hyötyä kunnon tujauksesta tämän yhtälön hallitsevaa humanistia! Mutta se päivä saanee vielä odottaa. Siihen asti pitää vain kissan itse nostaa häntäänsä.

Mitä sanoisit ihmiselle, jonka mielipide on mielestäsi väärä?

Olen jo aiemmin purkanut turhautumistani keskusteluun mediassa, ja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Tuntuu siltä, että uutisoinin ja varsinkin kommentoinnin pohjavire on valtavan negatiivinen ja syytökset lentelevät viiltävinä tikareina puolelta toiselle. Toisaalta tekisi mieleni lähteä siihen taistoon mukaan. Toisaalta olen itseäni liian monesti loppuun kuluttanut sellaisten asioiden parissa, jotka olen kokenut tärkeiksi, etten tiedä jaksanko lukea sitä määrää pahaa mieltä tuottavaa materiaalia, mitä some-soturin tehtävä vaatisi.  Ja ei, en osaa aina itsekään hillitä itseäni ja kommentoinnissani olisi varmasti parantamisen varaa mutta parhaani yritän. Oikeastaan tekisi mieleni vain muuttaa kommentit kissa-generaattorilla harmittomiksi kissakuviksi tai jättäytyä uutispaitsioon. Mutta mitä jos muutkin tekevät niin? Silloin jäljelle jäävät vain ne, jotka lietsovat vihaa, ala-arvoisia heittoja ja kaatavat oman pahan olonsa muiden niskaan ja syyksi. Maailmassa on pahaa ja pahoja tekoja mutta viha luo vain lisää vihaa, ongelmia ja koston kierteen. On päiviä, jolloin haluaisin istuttaa vaikka väkipakolla jokaisen ihmisen tällä maapallolla ihmisoikeuskasvatustunnille, iskostaa päähän, että ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia ja luovuttamattomia, ne kuuluvat ihan jokaikiselle samalla tavalla, ja mitä oikeastaan tarkoitetaan syrjinnällä tai rasismilla. Pakkosyöttö harvoin vain tuottaa tulosta. Ehkä kuitenkin surullisinta on se, että mietin melko pitkään, uskallanko julkaista tämän bloggauksen. En näet ole varma, kestänkö, jos jostain syystä kommenttiosioon loksahtaa ala-arvoinen kommentti. Aion nimittäin sivuta maahanmuuttoa kansainvälistymisen osana.

Viime aikoina erityisesti maahanmuuttoon tai maahanmuuttajiin liittyvä keskustelu on ollut pinnalla ja tämä keskustelu on ollut varsin usein tunteisiin pohjautuvaa mutuilua kovalla sanastolla maustettuna. Oma kantani on selvä: en näe kansainvälistymisessä ylitsepääsemättömiä uhkia. Kanta on muodostunut vuosien varrella ja seitsemän ulkomaille muuton seurauksena. Kohteena ovat olleet varsin monikulttuuriset USA, Britannia ja Nepal (jep, Nepalissa on 90 kastia omine kulttuureineen, 71 kieltä, tusinan verran uskontoja sekä liuta maahanmuuttajia). Haluan uskoa, että muutoksen pelko (Suomi kansainvälistyy) johtuu omakohtaisen kokemuksen puutteesta. Ainakin jossain määrin uusi sukupolvi näkee maailman toisella tavalla. Joka neljännes korkeakouluopiskelija lähtee opintojensa aikana vaihtoon toiseen maahan. Joka vuosi noin 5000 suomalaista lähtee suorittamaan kokonaista tutkintoa ulkomaille. Matkustaminen on mahdollista entistä useammalle. On kuitenkin muistettava, että kansainvälistymismahdollisuuksia ei pidä jättää korkeakouluopiskelijoiden onneksi, vaan mahdollisuus liikkuvuuteen on tuotava jokaisen ulottuville, maantieteellisestä sijainnista, varallisuudesta ja koulutusasteesta riippumatta.

Kaikilla pitkille vaihdoille tai matkoille ei ole mahdollisuutta ja silloin lyhyemmän intensiivikurssit tai muut kulttuurivaihtoon tähtäävät pätkät tulevat apuun. Itse näen ulkomailla suoritettavat lyhytkurssit ja vastaavat lähinnä ensimmäisenä askeleena, joka madaltaa kynnystä lähteä uudelleen, en niinkään pitkien periodien vaihtoehtona. Kotikansainvälistyminen on toki myös olennaisessa osassa: jokaikinen kansainvälinen opiskelija tuo maailmaa ja erilaisuutta lähemmäksi ja tekee sen vähemmän pelottavaksi. Ensisijaisesti pidempi aika ulkomailla, eli kolme kuukautta kestävä ulkomaan periodi, vaati aivan erilaista asennoitumista ja henkilökohtaista kasvua. Lyhyt vaihto tai matka ulkomaille kuluu usein turistihurmoksessa. Pidemmän päälle nimittäin tulee päiviä, jolloin kaikki uudessa kulttuurissa ottaa päähän. Ne on pakko vain selvittää itselleen, antaa korveta olan takaa ja huomata lopulta, että ei se toinen tapa ole väärä, se on vain erilainen ja omassa kontekstissaan usein varsin ymmärrettävä. Oppii näkemään maailmaa myös sieltä toiselta puolelta, jos siihen vain antaa mahdollisuuden.

Usein ulkomaankeikat avaavat silmät myös sille, mikä omassa maassa tai kulttuurissa on hyvää - se että löytää uudesta maasta puolia, jotka ihastuttavat, ei vähennä kotimaan arvostusta eikä se myöskään tarkoita sitä, että hyväksyy kritiikittä uuden maan käytännöt tai tavat. Suomessa rakastan sitä, että asiat toimivat, byrokratia on globaalilla mittapuulla varsin siedettävissä rajoissa, ilma on puhdasta, olen ja saan sanoa, kutsun kylään voi ottaa tosissaan, ja sitä, että kyllä on kyllä ja ei ei. Pinnallisemmalla tasolla ikävöin tuoreita vihanneksia, hanaveden puhtautta, ruisleipää, kotimaista kirjallisuutta ja musiikkia, jotka iskevät sydämeen minun omalla, rakkaalla kielelläni.

Palatakseni otsikkoni kysymykseen: Mitä sinä (tai minä) sanoisit ihmiselle, joka mielipiden on mielestäsi väärä?  Kävin omassa Facebook-profiilissani viikko takaoerin sitten keskustelua siitä, kuinka suomalainen media ja ilmapiiri tuntuu täältä katsoen masentavalle. Postausta seurasi pitkä ja polveileva keskustelu median roolista, rasismista, oman kulttuurin merkityksestä ja sen arvostamisesta tai väheksymisestä. Oli kuitenkin mahtavaa huomata, että keskustelu säilyi - huolimatta siitä, että siihen ottivat osaa ihmiset mielipidenkentän monelta laidalta - todella rakentavana ja siistinä. Johtuneeko se, siitä, että kanssani keskustelleet tuntevat minut lähempää tai kauempaa - tutulle ihmiselle tulee harvoin annettua täyslaidallista ajattelematonta ajatuksenvirtaa - vai siitä, että olen onnistunut haalimaan tuttavapiiriini rakentavan keskusteluun pystyviä yksilöitä, sitä en tiedä. Hyvän mielen se kuitenkin jätti.

Onnistunut keskustelu sai miettimään, että voi kun jaksaisimme muistaa sen, että kommentin toisessa päässä on aina joku toinen ihminen, vaikkei häntä henkilökohtaisesti tunnekaan. Kaikesta tulee voida keskustella, ennakkoluuloista, maahanmuutosta, rasismista, feminismistä, mistä tahansa, mutta keskustelua on käytävä tavalla, joka on kunnioittavaa ja välttelee halpamaisia heittoja suuntaan tai toiseen. Jos kyseessä on aihe, joka on lähellä sydäntä, se on vaikeaa, tunnustan sen itsekin. Mutta juuri silloin olisi otettava pieni hengähdystauko ja mietittävä, miten muotoilisin tuon saman argumentin jollekin arvostamalleni ja läheiselle ihmiselle, jonka kanssa olen eri mieltä. Sillä jokainen meistä ansaitsee inhimillisen kohtelun ja puhuttelun. Helppoa se ei ole, ja ylilyöntejä sattuu varmasti siitä huolimatta, mutta luulen, että pientä parannusta sillä voitaisiin saada aikaan. (Suosittelen muuten lukemaan YLEn vaalien alla toteutettavassa juttusarjassa julkaistun analyysin kristillis-demokraateista. En ole KD:n kannattaja ja olen Räsäsen ja KD:n kanssa lähes kaikesta noin 180 astetta eri mieltä, mutta arvostan toimittajan tapaa tehdä usein julkisuudessa kohtuuttomastikin riepotellusta, jopa demonisoidusta, poliitikosta ihminen ja käsitellä asioita asioina, kiihokottomasti. Näitä lisää, kiitos.)

Lennä laulu sinne missä siintää Satumaa

Hääpäivitys saa vielä odottaa, sillä tulin siihen tulokseen, että kirjoittaminen ja kuvien lataaminen (niin h i d a s t a) tuskin onnistuu vielä kokonaisuudessaan viikonloppuun mennessä. Kirjoitetaanpa  sitten toisesta aiheesta, joka on ollut täällä(kin) viime aikoina lehdissä. Juttuja voi lukea vaikkapa täältä, täältä ja täältä.

Lopullinen kimmoke tähän kirjoitukseen lähti illasta, johon kuuluu olennaisena osana Unto Monosen ikivihreä tango nimeltä Satumaa.

Viime perjantaina ystävieni bändi, The Immigrants, esiintyi paikallisessa The Base Camp -nimisessä baarissa. The Immigrants koostuu kolmesta valtavan taitavasta maahanmuuttajasta: suomalaisesta Hennistä (viulu), britti Hannahista (klarinetti) ja italialisesta Giacomosta (haitari). Musiikki vaihtelee suomalaisista ja argentiinalaisista tangoista juutalaiseen klezmeriin, crooners-klassikoihin ja elokuvamusiikkiin. Olen Hennin luona kuunnellut kokoonpanon treenejä, ja välillä lurauttanut solistina tangon tai kaksi sekaan.

Viime perjantaina seikkailin häiden jälkeen keikalle ja sovimme, että setin loppuun sopii hieman koti-ikäväisen vetää Satumaa kahdella kielellä. Ensi-ilta Nepalissa tälle laulajalle! Hengissä selvittiin, vaikka jännitys oli katossa kun Base Campin seinät venyivät ja paukkuivat ihmistungoksesta. Seuraava keikka odottaa perjantaina.

Sitä tulevaa perjantaita varten treenaillessani etsin hieman modernimpaa versiota kyseisestä kipaleesta YouTubesta. En ole aiemmin törmännyt tähän Paula Vesalan ja Jori Sjörosin versioon Satumaasta, mutta se lienee nyt poltettu sarveiskalvoilleni. En muista milloin olen voinut fyysisesti näin huonosti musiikkivideon takia. Aihe on raju ja tärkeä, ja todella suosittelen, että katsotte videon loppuun saakka. 

Katsoithan? Hyvä.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa 

missä onnen kaukorantaan laine liplattaa

missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan

siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan

Mitä tarkoitetaan ihmiskaupalla? Ihmiskaupassa naisia, lapsia ja miehiä painostetaan, ryöstetään ja houkutellaan perusteettomin lupauksin työhön, yleensä varakkaisiin länsimaihin. YK arvioi ihmiskaupan ja ihmisten salakuljetuksen olevan maailman kolmanneksi tuottoisin rahan ansaitsemiskeino laittoman ase- ja huumekaupan jälkeen. Erinäisten arvioiden mukaan se tuottaa järjestäytyneelle rikollisuudelle yli seitsemän miljardia euroa vuodessa. Arviot vaihtelevat valtavasti, sillä kysymys on hämärän suojassa tehtävästä toiminnasta. Esimerkiksi Itävallan arvion mukaan ihmiskaupan arvo pelkästään Euroopassa on viisi miljardia euroa vuodessa, mikä on enemmän kuin huumekaupan arvo alueella. Valtaosa, noin 80 prosenttia, ihmiskaupasta tähtää naisten ja tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön prostituutiossa. Noin puolet uhreista on lapsia. 

Ihmiskauppa voidaan rinnastaa orjuuteen. Vaikka orjuus on kielletty kaikkialla maailmassa, on arvioitu, että orjia on tällä ympäri maailmaa noin 27 miljoonaa. Rajat ylittävän ihmiskaupan uhriksi joutuu Yhdistyneiden Kansakuntien arvion mukaan joutuu vuosittain 800 000 - 900 000 ihmistä. Kansainvälisen työjärjestö ILO:n varsin varovaisen arvion mukaan maailmassa on noin 2,4 miljoonaa orjamaisissa olosuhteissa työskenteleviä henkilöä, heistä suurin osa naisia ja tyttöjä. 

Suomenkin vuonna 2006 ratifioiman kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen YK:n yleissopimuksen (UNTOC) lisäpöytäkirja määrittelee ihmiskaupan seuraavasti:

1. hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa henkilöiden värväystä, kuljettamista, siirtämistä, kätkemistä tai vastaanottamista voimankäytöllä uhkaamisen tai voimankäytön tai muun pakottamisen, sieppauksen, petoksen, harhaanjohtamisen, vallan väärinkäytön tai haavoittuvan aseman hyödyntämisen avulla, taikka toista henkilöä vallassaan pitävän henkilön suostumuksen saamiseksi annetun tai vastaanotetun maksun tai edun avulla.
2. Hyväksikäytöksi katsotaan vähintään toisen hyväksikäyttö prostituutiotarkoituksessa tai muut seksuaalisen hyväksikäytön muodot, pakkotyö tai pakollinen palvelu, orjuus tai muu orjuuden kaltainen käytäntö, orjuuden kaltaiset olot tai elinten poistaminen ihmiskaupan uhrin suostumuksella edellä tarkoitettuun hyväksikäyttöön ei ole merkitystä, jos sen saamiseksi on käytetty jotakin edellä mainituista keinoista
3. alle 18-vuotiaan (eli lapsen) värväys, kuljetus, siirtäminen, kätkeminen tai vastaanottaminen hyväksikäyttötarkoituksessa katsotaan "ihmiskaupaksi" myös silloin, kun siihen ei liity mitään edellä mainutuista keinoista

Ihmiskauppa loukkaa perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia kuten oikeutta vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen, mutta varsin usein se loukkaa myös useita muita kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa vahvistettuja oikeuksia (esim. KP- ja TSS-oikeudet).

Noin puoli miljoonaa nepalilaista muuttaa vuosittain työn perässä ulkomaille joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä - jostain se leipä on revittävä. Osa näistä lähtijöistä joutuu ihmiskaupan uhriksi. Erinäiset kansalaisjärjestöt arvioivat, että jopa 15 000 nepalinaista ja -tyttöä kaupataan vuosittain pelkästään Intiaan rajan yli. Sen lisäksi arviolta 7 500 joutuu kaupallisen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi kotimaassaan Nepalissa. Näiden lukujen päälle noin 20 000 - 25 000 nepalinaista joutuu kotiapulaiseksi orjamaisiin olosuhteisiin vasten tahtoaan. Vaikka suurin osa ihmiskaupan uhreista on naisia, myös miesten osuus on kasvanut viime vuosina. 

On selvää, että Nepalin luvut ovat Suomen näkökulmasta hurjia - ihmiskaupan uhriksi kun päädytään usein köyhistä maista ja siinä luulossa, että uudessa paikassa on tarjolla vähintäänkin kohtuupalkkaista työtä.  Suomessa ihmiskauppatapauksia arvioidaan vuosittain olevan kymmenistä satoihin. Suomen ihmiskaupparaportin mukaan yksi suurimmista ongelmista on, että uhreja ei edelleenkään tunnisteta kovin hyvin eivätkä he päädy auttamisjärjestelmään. Viranomaiset saattavat nähdä herkemmin laitonta siirtolaisuutta tai tavallista prostituutiota ihmiskaupan uhrien sijasta. Eurostatin mukaan Suomessa rekisteröitiin yhteensä 231 ihmiskaupan uhria vuosien 2010-2012 välillä.  

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois

niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois

Kuinka ihmiskauppaa sitten voi kitkeä? Siihen tuskin auttavat rajavalvonnan tiukentaminen tai rangaistusten koventaminen, sillä suurin osa tapauksista jää pinnan alle. Ennemmin on kysyttävä, mikä mahdollistaa ihmiskaupan? Ihmiskauppaa ruokkivat mm. globaali eriarvoisuus ja työttömyys. Köyhyyden naisistuminen ajaa pakon edessä tarttumaan riskialttiisiin tarjouksiin tai tarjouksiin, jotka kuulostavat liian hyviltä ollakseen totta. Samoin ihmiskauppaa ruokkivat halvan työvoiman vaatimus ja prostituutioon kohdistuva kysyntä. Lapsia ja naisia kaupataan turistialueille seksiturismin kasvaessa. Köyhyyden lisäksi riskiä lisäävät aseelliset konfliktit, luonnonkatastrofit ja muu yhteiskunnallinen epävakaus ja niiden seurauksena luodaan otollista maaperää myös ihmiskaupalle. Surullinen esimerkki löytyy myös vaikkapa vuosituhannenvaihteen rauhanturvaoperaatiosta Balkanin alueella, jossa häiritseväksi lieveilmiöksi muodostui kansainvälisten rauhanturvaajien luoma prostituutiopalveluiden "tarve", joka johti tuhansien itäeurooppalaisten ja euraasialaisten  naisten ihmiskauppaan ja pakkotyöhön. 

vaan siivetönnä en voi lentää

vanki olen maan

vain aatoksin mi kauas entää

sinne käydä saan

Ihmiskauppaa voidaan jossain määrin estää tiedottamalla sen riskeistä, mutta ennen kaikkea ilmiön ehkäisyssä auttaa eriarvoisuuden vähentäminen. YK:n vuosituhattavoitteiden tavoite numero yksi liittyy köyhyyden vähentämiseen. Toimintaa rahoitetaan kehitysyhteistyövaroista. Kun taustalla on taloudellisen selviämisen pakko ja hengissä säilyminen, ainoa vaihtoehto on luoda sellaiset olosuhteet, jossa yksikään ihminen ei joudu henkensä uhalla lähtemään kotoaan leivän perässä. 

Ja ei, tasa-arvoisempi maailma ei tarkoita sitä, etteikö ihmiskauppaa enää ikinäkoskaanmilloinkaan tapahtuisi - pahoja ihmisiä, jotka pyrkivät hyötymään toisista on aina - mutta merkittävää parannusta sillä saataisiin aikaan.  

It's a Holi Day!

The day before we celebrated Holi, the festival of colors.

Water and colors, a field day for kiddos

There are several stories to the origins of Holi, from Lord Krishna coloring his fair wife's skin with colors to seem less dark skinned himself; the death of Holika; celebration of love between Krishna and Draupadi. (Disclaimer: I am not very familiar with Hinduism, my "facts" here are a result of google so I can claim no authority on the authenticity of my claims. But, as with everything, it seems there is never one truth in Nepal, so this fits with the theme :) )

Rainbow hair on Nina

Dance floor of Restaurant 1905 in Kathmandu

Holi welcomes the spring and the summer and it is celebrated in most South Asian countries. It is official holiday in Nepal. Holi in Nepal starts one week before the main day of Holi. There is a tradition of erecting a long bamboo stick (lingo) covered with pieces of different color cloths (Chir) in Bashantapur Durbar square, Kathmandu. In the eve of Holi the lingo is taken down and the Chir is burnt. The event is called Chir Haran or Holika Dahan. Holi then starts. Now, in Nepal there are only two days celebrations. It is an old celebration, dating at least to the 16th century, but most likely much, much older.

License to sprinkle (& touch)

Holi is permission to act in a way you normally wouldn't be allowed do, starting from throwing water and colors on people, drinking bhaang (or just plain old alcohol; we stuck with Royal Stag, an Indian whisky) and I guess, touching the opposite sex, otherwise a big no-no.  In Nepal, there have been attempts to curb the excessive unruliness (e.g. play with colors & water only with those who are willing to play) and based on what I read from the newspapers it has been more or less successful. At least the party I went to was relatively mild and the streets were orderly.

Moments before the madness begun at 1905

Anyway, I went to an event organized at a Restaurant called 1905. It has a big, beautiful yard that holds a Farmer's Market on Saturdays - a haven for a European craving for instance Camembert or some flavors from home. Anyway, we enter the area, the music is pounding to the extent I think I might go deaf in just a few minutes. The water sprinkler makes rainbows in the air and the sun is shining. It's still very quiet, we are among the first - of course, Finnish people always are. There's a counter where you can buy drinks so we start the day with a 12 o'clock drink. Why not, it's Holi after all! We buy a couple of bags of bright red and yellow powders and I invest in a small pouch of silver that I am sure cannot be healthy. But it's very pretty and I am soon a favorite go-to by all the children because is the anything cooler than looking like a silver alien when you are a 10 year-old? Traditionally you use natural colors for the powders (neem, turmeric, dhak etc) but commercial colors have become more and more popular. I'm pretty sure ours weren't natural but very much artificial. The problem with artificial colors is that they can cause allergies and even worse. But, no harm came our way and I am usually pretty sensitive to chemicals. All good.

Sprinkle away

You're supposed to wear white but I forgot to buy a t-shirt for the occasion. In my wardrobe there really aren't any white clothes. Even with my orange stripy shirt, a few hours later we are covered in a smashed rainbow of perfumed powders: blue, green, silver, pink, red, yellow, you name it. I am not sure if my pink Converse sneakers will ever be presentable and the red scrubbed on my forehead seems to resist all attempts to be cleaned off despite several washing attempts including, among others, face wash, facial scrub, Nivea Creme (that always removes everything), even oil. Oh well. What's a little discoloration when you're having a blast.

Danish get colored

Oh and I'd love to bring this festival to Finland as well. Not sure though how throwing water with temperatures close to zero even in the south of Finland would fit...Anyway, this has been my favorite festival so far. If you ever get a chance join for one, you really should. It's like being a kid again.

Two very colored Nordics at the end of the day

Päivä, jona juustopallojen sihinä sai aikaan koti-ikävän

En pidä sanasta kulttuurishokki, se on liioittelua suurimmassa osassa tapauksia. Lähempänä toteuutta olisi kulttuuristressi. Se hiipii pikkuhiljaa ja salakavalasti mutta yhtä todellisesti. Shokki on äkillinen, lamauttava tunne. Tämä ei ole sitä, tämä on hiljaa saapunut tunne siitä, että kaikki ei ole kohdallaan eikä ymmärrä miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Olen asunut sen verran ulkomailla, että tiesin hetken koittavan. Ja kun kyseessä on kulttuuri, joka poikkeaa varsin selkeästi omasta lähtökulttuurista, olen osannut aavistaa, että ennemmin tai myöhemmin (anteeksi kielenkäyttöni) vituttaa kuin pientä apinaa. On tosiasia, että lähes jokaiselle ulkomailla asuvalle tulee se hetki kun uusi kulttuuri kahnaa vastaan. Ihan vietävästi. Minulla se hetki on nyt, kuukausi tänne saapumisen jälkeen.

Mieti pitkään haluanko kirjoittaa tästä aiheesta ollenkaan. Kun asioita laittaa paperille, ne ovat ikäänkuin enemmän olemassa. Myönnettäköön, että olisin myös mielelläni se harvinaisuus, joka vain sujahtaa sisään kulttuuriin kuin kulttuuriin, kuin kala veteen. Olen valitettavasti ihan tavallinen ihminen, jolle uudet asiat ovat välillä vaikeita. Ja ajattelin myös, että ehkäpä tästä kirjoituksesta on vertaistukea niille tuleville vapaaehtoisille tai muille maahanmuuttaville - on ok, että kenkuttaa mutta siitä selviää.

Tavallaan kulttuurishokki on helpompi käsitellä paikassa, jossa tietää, että asiat tehdään eri tavalla. Samalla tavalla minua on ärsyttänyt Jenkeissä ja Briteissä mutta siellä se tapahtui salakavalammin, sillä kulttuuri on paljon lähempänä sitä mihin olen tottunut ja kuvittelee, että kyllähän tämä tästä, on niillä muutamia hassuja tapoja mutta mitä sitten. Ja sitten ne eivät ajattelekaan samalla tavalla, mitä ihmettä! Tänne tullessani tiesin, että asiat nyt vaan ovat toisin. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö olisi oman kulttuurini muovaama ja tapojeni orja siitä huolimtta - ja kummatkin ominaisuudet osaltaan vaikeutavat sopeutumista.

Tilanteeseen varmasti vaikuttaa se, että olen työpaikkani ainoa ei-nepali. Asun nepalilaisessa perheessä. Työskentelen ja elän yhteisössä, jossa olen lähes ainoita ulkomaalaisia. Kulttuurikylpy on melko totaalinen.

Entisestä elämästä on hyvin vähän jäljellä. Kaikki on uutta: kieli, kulttuuri, tavat, ruoka, ystävät, koti, työtehtävät, työkaverit, työpaikka, harrastukset (joita ei ole), taloudellinen tilanne, aikakäsitys, asema yhteiskunnassa. Muutokset, vaikka osin mielekkäitäkin, ovat stressaavia.

Thomas Holmesin ja Richard Rahen elämänmuutoksia pisteyttävän stressiasteikon mukaan ainakin seuraavat asiat koskettavat: muutos taloudellisessa asemassa (38), työnkuvan selkeä muutos (36) , työvelvotteiden muuttuminen (29), muutos asuinoloissa (25,) henkilökohtaisten tapojen muuttaminen (24), asunnon muutos (20), vapaa-ajan muutos (19), muutos sosiaalisessa toimeliaisuudessa (18), muutos nukkumistottumuksissa (16) ja muutos ruokailutavoissa (13). Yhteensä 204 pistettä.

Holmesin ja Rahen indeksissa ei huomioida uuden kulttuurin aiheuttamaa stressiä, joka lienee vähintääkin yhtä suuri muutos kuin muutos taloudellisessa asemassa. Holmesin ja Rahen mukaan ihminen on vakavassa vaarassa sairastua, jos stressipisteitä kasautuu nopeasti yli 300. Tarkkailua ei tarvita, jos pistemäärä on alle 150. Nyttemmin on kuitenkin huomattu, että täsmälleen sama kokemus stressaa eri ihmisiä aivan eriasteisesti, joten pisterajoja ei kannata tuijottaa kovin sokeasti - meillä kaikilla on eri resurssit. Jotain viitettä ne kuitenkin voivat antaa. Tarkotukseni ei ole pisteyttämällä elämääni surkutella tai hakea sympatiaa, muuta kuin ehkä perustella itselleni, että minulla on oikeus olla väsynyt, ärtynyt ja sopeutumisongelmainen, muutokset ovat olleet isoja.

Yksi tapahtuma viime viikolta joka kuvastanee tämän hetkisiä fiiliksiä. Istuin ulkona läppärillä tekemässä töitä auringonpaisteessa. Vaikka auringossa työskentely pitää siristellä ärsyttävästi, jotta näkee tietokoneen näytöltä yhtään mitään, ovat aurinkoiset päivät ovat olleet viimeaikoina vähässä, että niistä täytyy siis nauttia aina kun vaan voi. Olen keskittymisen mestari, maailma yleensä häviää kun keskityn kirjaan tai johonkin työtehtävään, ympärillä voidaan viettää vaikka sambakarnevaalia, se ei minua juuri hetkauta. Yht'äkkiä kuitenkin hätkähdän. Jossain sihahtaa niin, että sydämessä sykähtää: ihan kun joku heittäisi löylyä kiukaalle! Katselen ympärilleni - viereisessä talossa uppopaistetaan lal-mohaneja ja tulikuumaan palmuöljyyn sukeltavat juusopallot kuulostavat saunan kivien sihinältä.

Minulla taitaa olla hieman koti-ikävä.

Mikä täällä sitten on erilaista? Olen varsin tietoinen, että osa näistä on kärpäsiä josta tekee härkäsen, mutta niinhän se usein menee: kun on jo valmiiksi pinna kireällä, niin pienet kivet hiertävät kengässä ikävimmin. Ja kaikillä näillä on myös positiivinen kääntöpuolensa. Here we go, jokunen esimerkki männä viikolta:

1. Eletään hetkessä. Pariin kertaan perhe on ollut hieman pettynyt kun en olekaan voinut osallistua johonkin tiettyyn juhlaan tai tapahtumaan, johon heidät on kutsuttu. Näitä on vaikea ennakoida, koska ilmoitus tulee yleensä samana päivänä tai sinä hetkenä kun olen reppu selässä oven raossa valmiina lähtemään. Esimerkiksi kutsu häihin tulee vain ehkä viikkoa kahta ennen. Kerroin työkaverilleni, että jos minä menisin naimisiin kahden viikon varoitusajalla, on melko varmaa, että sinne pääsisi osallistumaan vain kourallinen ihmisiä - hyvä jos oma perheeni pystyisi ajoittamaan aikataulunsa yhtäkkiseen juhlaan. Ei, meillä kutsut lähtevät kuukausia etukäteen ja niille tärkeimmille ehkä ilmoitetaan jo vuotta ennen, jotta kalenteriin saadaan juhlallisuudet varattua. On selvää, että käsityksemme ajasta ja ajan suunnittelusta on erilainen. Töissä mikään aikataulu ei pidä ja palaverit siirtyvät jatkuvasti. Olen kalenterin ja suunnitelmallisuuden orja, ei siitä mihinkään pääse. Toisaalta: harvoin on töissä kiire, kukaan ei hengitä niskaan. Ihmisillä on yleensä aikaa sinulle, vaikka kesken muiden tehtävien tai työpäivän. Keskeytys otetaan positiivisena. Ja onhan se ihan hauska yhtäkkiä huomata, että seuraavalle viikolle on kahdet kivat juhlat arkea värittämässä.

2. Oman tilan puute, niin fyysinen kuin henkinenkin. Kaikki tietävät kaiken kaikista. Jos sanon tai teen jotain kotona, se tiedetään töissä. Tavarat on ostettava tutun tutulta tai loukkaat jotakuta. Bussit ovat varsinkin ruuhka-aikaan sardiinipurkkejä, joista ulos tunkeminen pitää aloittaa jo kolmea pysäkkiä ennen jos aikoo edes kuvitellä pääsevänsä ulos ennen kuin oma pysäkki on kilometrien päässä. Perjantairuuhka Helsingistä kohti Turkua on naurettavan kevyttä kamaa. Tervetuloa vain tänne, jossa viiteen kilometriin menee ruuhka-aikaan lähemmäs 45 minuttia. Ja sen ajan marinoidun siinä sardiinipurkissa vierustoverin kyynärpää suussa ja toisen polvi alaselän notkossa. Kääntöpuoli: jos joku on hätänä, auttajia löytyy. Tutuissa putiikeissa ei tarvitse tingata kun tiedetään kuka olen ja mistä tulen.

3. Vapaa-ajan harrastusten puute. Harrastuksiin ei siellä missä asun ole juuri mahdollisuuksia. Lähin kuntosali on 3 kilometrin päässä. Juoksisin, jos ulkoilma ei olisi täynnä töhnää. Kuntosalin juoksumatto toimii klo 6-7 aamulla. Fat chance, että tämä aamukiukkuinen nainen nousee viideltä kävelläkseen kuntosalille tunniksi juoksemaan. Kuntosalin aikataulussa ilmoitettu jooga ei ole alkanut, enkä tiedä milloin se alkaa. Ajattelivat nyt kuitenkin laittaa sen jo tulevaisuutta varten kalenteriin :) Kääntöpuoli: Harrastusten puute kyllä edelleen hiertää, mutta olen yrittänyt opetella joogaamaan itsekseni. Silti vietän hävyttömän suuren osan ajasta koneella, ensin töissä ja sitten paremman puutteessa kotona. Tähän tarvitsen kyllä ratkaisun pian, sillä toinen korvava toiminto, kirjojen hamstraaminen, ei ole matkalaukun tilavuuden ja painon kannalta kovin fiksu idea.

4. Tinkauskulttuuri ja turistin nahka. Tinkauskulttuuri kuuluu täällä asiaan, sitä tekevät paikallisetkin, mutten silti jaksa sitä. En pääse pakoon ihonväriäni enkä siihen assosioituvaa rikkauden leimaa, olkootkin, että tulotasoni täällä ei poikkea nepalilaisesta perusvirkamiehestä. Tiedän, että se on silti monelle järkyttävän suuri summa rahaa. En pidä siitä, että minua puhutellaan sanalla ma'am. Se kuullostaa niin herraskaiselta. Erityisesti vihaan taksien kanssa tappelua. Lain mukaan taksin kuuluu ajaa mittarilla. Se kuitenkin onnistuu harvoin muuten kuin nepalille - muut saavat maksaa summan joka on jotain välillä 1,5-3 kertainen. Olen siirtynyt täällä pyöräilyyn niin pitkälti kuin se vain on mahdollista, sen verran taksikuskien kanssa tappelu saa hiiltymään. Kääntöpuoli: Ei, tästä en ole vielä löytänyt hyviä puolia. Ehkä senkin aika tulee. Edit: keksin hyvän puolen! Joudun pyöräilemään, se korvaa edes hieman sitä liikunnan puutetta, joka täällä vaivaa :)

Millä siitä sitten selviää? En tiedä pätevätkö vanhat niksini täällä, mutta vanhojen kokemusten perusteella seuraavat asiat auttavat:

1. Omaa aikaa. Kun oikein potuttaa, on parempi olla omissa oloissaan kun syyttä ruveta äksyilemään asioista joille en mitään voi ja jotka eivät siitä miksikään muutu. Kirja käteen. Jos ilma ei olisi niin huono (siis täynnä pölyä ja pakokaasuja ynnä muuta sellaista mitä en halua keuhkoihini lenkin yhteydessä vetää), lähtisin juoksemaan. Juoksu parantaa kaiken.

2. Itsensä muistuttaminen siitä ettei se kotimaakaan ole mikään Onnela ja tarinoiden Shangri-La. Onneksi siihen ei tarvita kuin Hesarin kommenttiosion lukeminen. Sellaista määrää vihaa, pahaa oloa, aivokuonaa ja suoranaista vihapuhetta ei löydy mistään muualta.

3. Kirjoittaminen. Se on minulle terapiaa, omien ajatusten läpikäyntiä, jäsentämistä. Kun ajatukset saa paperille (tai koneen näytölle), kaikki näyttää jo kirkkaammalle. Joskus olen harrastanut sitä, että kirjoitan kaikki ikävimmät asiat paperille, oikein marinoidun siinä itsesäälissä ja ärsytyksessä, sitten poltan paperin. Sanottu ja tuhottu, huolet maailman tuulissa ja savuna ilmassa, ja olo kevyempi.

Holi, värien juhla. Tämän toisin mielelläni Suomeenkin. 

4. Keskittyminen siihen mikä täällä on hyvää: ruoka, rennompi elämänrytmi, juhlien merkitys, mahdollisuus oppia uutta paitsi itsestään myös ammatillisesti, mahdollisuudet karata siihen omaan vanhaan kuplaan vaikkakin väliaikaisesti. Siitä mukavuuskuplasta karkaaminen on erittäin hyvä idea aina sopivin väliajoin. Kuplatematiikkaan liittyen suosittelen lukemaan muuten Maaret Kallion blogin samasta aiheesta. Mutta kuplaan on myös mukava ajoittain palata, vaikka sitten väliaikaisesti: edellispäivän visiitti ravintolaan, yksi kylmä olut ja sitä seuraava jazz-ilta, sen tallennan muistoihin ja nautin vielä pitkään! Samoin tämänpäiväinen Holi-juhla pohjoismaisessa seurassa: ihanaa kun ei tarvitse selittää juurikaan mitään vaan toinen vaan tajuaa. Blogin kuvat ovat juurikin Holista, kirjoitan siitä vielä täällä blogissa hieman enemmän jahka ehdin.

Kauniiksi ei voi kutsua, mutta hauskaa oli!

Ehkäpä ensi viikko valkenee jo valoisampana. Tänään näin pitkästä aikaa lumihuippuiset vuoret taivaanrannassa. Se saa aina hymyn huulille.