Mitä sanoisit ihmiselle, jonka mielipide on mielestäsi väärä?

Olen jo aiemmin purkanut turhautumistani keskusteluun mediassa, ja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Tuntuu siltä, että uutisoinin ja varsinkin kommentoinnin pohjavire on valtavan negatiivinen ja syytökset lentelevät viiltävinä tikareina puolelta toiselle. Toisaalta tekisi mieleni lähteä siihen taistoon mukaan. Toisaalta olen itseäni liian monesti loppuun kuluttanut sellaisten asioiden parissa, jotka olen kokenut tärkeiksi, etten tiedä jaksanko lukea sitä määrää pahaa mieltä tuottavaa materiaalia, mitä some-soturin tehtävä vaatisi.  Ja ei, en osaa aina itsekään hillitä itseäni ja kommentoinnissani olisi varmasti parantamisen varaa mutta parhaani yritän. Oikeastaan tekisi mieleni vain muuttaa kommentit kissa-generaattorilla harmittomiksi kissakuviksi tai jättäytyä uutispaitsioon. Mutta mitä jos muutkin tekevät niin? Silloin jäljelle jäävät vain ne, jotka lietsovat vihaa, ala-arvoisia heittoja ja kaatavat oman pahan olonsa muiden niskaan ja syyksi. Maailmassa on pahaa ja pahoja tekoja mutta viha luo vain lisää vihaa, ongelmia ja koston kierteen. On päiviä, jolloin haluaisin istuttaa vaikka väkipakolla jokaisen ihmisen tällä maapallolla ihmisoikeuskasvatustunnille, iskostaa päähän, että ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia ja luovuttamattomia, ne kuuluvat ihan jokaikiselle samalla tavalla, ja mitä oikeastaan tarkoitetaan syrjinnällä tai rasismilla. Pakkosyöttö harvoin vain tuottaa tulosta. Ehkä kuitenkin surullisinta on se, että mietin melko pitkään, uskallanko julkaista tämän bloggauksen. En näet ole varma, kestänkö, jos jostain syystä kommenttiosioon loksahtaa ala-arvoinen kommentti. Aion nimittäin sivuta maahanmuuttoa kansainvälistymisen osana.

Viime aikoina erityisesti maahanmuuttoon tai maahanmuuttajiin liittyvä keskustelu on ollut pinnalla ja tämä keskustelu on ollut varsin usein tunteisiin pohjautuvaa mutuilua kovalla sanastolla maustettuna. Oma kantani on selvä: en näe kansainvälistymisessä ylitsepääsemättömiä uhkia. Kanta on muodostunut vuosien varrella ja seitsemän ulkomaille muuton seurauksena. Kohteena ovat olleet varsin monikulttuuriset USA, Britannia ja Nepal (jep, Nepalissa on 90 kastia omine kulttuureineen, 71 kieltä, tusinan verran uskontoja sekä liuta maahanmuuttajia). Haluan uskoa, että muutoksen pelko (Suomi kansainvälistyy) johtuu omakohtaisen kokemuksen puutteesta. Ainakin jossain määrin uusi sukupolvi näkee maailman toisella tavalla. Joka neljännes korkeakouluopiskelija lähtee opintojensa aikana vaihtoon toiseen maahan. Joka vuosi noin 5000 suomalaista lähtee suorittamaan kokonaista tutkintoa ulkomaille. Matkustaminen on mahdollista entistä useammalle. On kuitenkin muistettava, että kansainvälistymismahdollisuuksia ei pidä jättää korkeakouluopiskelijoiden onneksi, vaan mahdollisuus liikkuvuuteen on tuotava jokaisen ulottuville, maantieteellisestä sijainnista, varallisuudesta ja koulutusasteesta riippumatta.

Kaikilla pitkille vaihdoille tai matkoille ei ole mahdollisuutta ja silloin lyhyemmän intensiivikurssit tai muut kulttuurivaihtoon tähtäävät pätkät tulevat apuun. Itse näen ulkomailla suoritettavat lyhytkurssit ja vastaavat lähinnä ensimmäisenä askeleena, joka madaltaa kynnystä lähteä uudelleen, en niinkään pitkien periodien vaihtoehtona. Kotikansainvälistyminen on toki myös olennaisessa osassa: jokaikinen kansainvälinen opiskelija tuo maailmaa ja erilaisuutta lähemmäksi ja tekee sen vähemmän pelottavaksi. Ensisijaisesti pidempi aika ulkomailla, eli kolme kuukautta kestävä ulkomaan periodi, vaati aivan erilaista asennoitumista ja henkilökohtaista kasvua. Lyhyt vaihto tai matka ulkomaille kuluu usein turistihurmoksessa. Pidemmän päälle nimittäin tulee päiviä, jolloin kaikki uudessa kulttuurissa ottaa päähän. Ne on pakko vain selvittää itselleen, antaa korveta olan takaa ja huomata lopulta, että ei se toinen tapa ole väärä, se on vain erilainen ja omassa kontekstissaan usein varsin ymmärrettävä. Oppii näkemään maailmaa myös sieltä toiselta puolelta, jos siihen vain antaa mahdollisuuden.

Usein ulkomaankeikat avaavat silmät myös sille, mikä omassa maassa tai kulttuurissa on hyvää - se että löytää uudesta maasta puolia, jotka ihastuttavat, ei vähennä kotimaan arvostusta eikä se myöskään tarkoita sitä, että hyväksyy kritiikittä uuden maan käytännöt tai tavat. Suomessa rakastan sitä, että asiat toimivat, byrokratia on globaalilla mittapuulla varsin siedettävissä rajoissa, ilma on puhdasta, olen ja saan sanoa, kutsun kylään voi ottaa tosissaan, ja sitä, että kyllä on kyllä ja ei ei. Pinnallisemmalla tasolla ikävöin tuoreita vihanneksia, hanaveden puhtautta, ruisleipää, kotimaista kirjallisuutta ja musiikkia, jotka iskevät sydämeen minun omalla, rakkaalla kielelläni.

Palatakseni otsikkoni kysymykseen: Mitä sinä (tai minä) sanoisit ihmiselle, joka mielipiden on mielestäsi väärä?  Kävin omassa Facebook-profiilissani viikko takaoerin sitten keskustelua siitä, kuinka suomalainen media ja ilmapiiri tuntuu täältä katsoen masentavalle. Postausta seurasi pitkä ja polveileva keskustelu median roolista, rasismista, oman kulttuurin merkityksestä ja sen arvostamisesta tai väheksymisestä. Oli kuitenkin mahtavaa huomata, että keskustelu säilyi - huolimatta siitä, että siihen ottivat osaa ihmiset mielipidenkentän monelta laidalta - todella rakentavana ja siistinä. Johtuneeko se, siitä, että kanssani keskustelleet tuntevat minut lähempää tai kauempaa - tutulle ihmiselle tulee harvoin annettua täyslaidallista ajattelematonta ajatuksenvirtaa - vai siitä, että olen onnistunut haalimaan tuttavapiiriini rakentavan keskusteluun pystyviä yksilöitä, sitä en tiedä. Hyvän mielen se kuitenkin jätti.

Onnistunut keskustelu sai miettimään, että voi kun jaksaisimme muistaa sen, että kommentin toisessa päässä on aina joku toinen ihminen, vaikkei häntä henkilökohtaisesti tunnekaan. Kaikesta tulee voida keskustella, ennakkoluuloista, maahanmuutosta, rasismista, feminismistä, mistä tahansa, mutta keskustelua on käytävä tavalla, joka on kunnioittavaa ja välttelee halpamaisia heittoja suuntaan tai toiseen. Jos kyseessä on aihe, joka on lähellä sydäntä, se on vaikeaa, tunnustan sen itsekin. Mutta juuri silloin olisi otettava pieni hengähdystauko ja mietittävä, miten muotoilisin tuon saman argumentin jollekin arvostamalleni ja läheiselle ihmiselle, jonka kanssa olen eri mieltä. Sillä jokainen meistä ansaitsee inhimillisen kohtelun ja puhuttelun. Helppoa se ei ole, ja ylilyöntejä sattuu varmasti siitä huolimatta, mutta luulen, että pientä parannusta sillä voitaisiin saada aikaan. (Suosittelen muuten lukemaan YLEn vaalien alla toteutettavassa juttusarjassa julkaistun analyysin kristillis-demokraateista. En ole KD:n kannattaja ja olen Räsäsen ja KD:n kanssa lähes kaikesta noin 180 astetta eri mieltä, mutta arvostan toimittajan tapaa tehdä usein julkisuudessa kohtuuttomastikin riepotellusta, jopa demonisoidusta, poliitikosta ihminen ja käsitellä asioita asioina, kiihokottomasti. Näitä lisää, kiitos.)