j.s.m eli mitä kuuluu kuukausi järistyksen jälkeen

Edellispäivänä tuli täyteen tasan kuukausi takana uutta ajanlaskua j.s.m., jälkeen suuren maanjäristyksen (englanninkieliset nepalilehdet ovat nimittäin nimenneet huhtikuun lopun Suureksi Maanjäristykseksi, The Great Earthquake). Kuolleiden määrä on noussut lähemmäs yhdeksää tuhatta, loukkaantuneita on melkein 22 000.  Miljoonat ovat kodittomia, miljoonan lapsen kouluun paluu vaakalaudalla. Sanomalehdet ovat edelleen puolillaan maanjäristystä, mutta tilaa alkaa olla jo täälläkin muullekin kuin maanjäristysraportoinnile. Silti suorastaan hätkähdin kun tuossa muutama päivä sitten lehden etusivulla patsasteli mikäliejulkkis Met-Gaalassa keltaisessa designer-iltapuvusaan. Ja vieressä juttu, jossa on kuvassa tuhoutunutta kotiaan itkevä nepalinainen. Hämmentävää.

Vaikka Kathmandussakin on alueita, jotka ovat kärsineet pahoin, on pikkuhiljaa ruuhkautuvilla kaduilla ja pakokaasunkatkun palatessa ilmaan välillä vaikea muistaa, että miten paljon Kathmandun laakso onkaan kärsinyt, se on koettu sata- tai tuhatkertaisena muualla maassa. Sain siitä hyvän muistutuksen kenttämatkalla Gimdiin kun tien vierustaa reunustivat aaltopellillä kuorrutetut kivikasat puisine puomeineen - kokonaisia kyliä maantasalla, eikä yksikään koti pystyssä. Siksikin tuntuu kummallisella, että kansainvälisesssä mediassa (myös suomalaisessa), Nepal on enää ohimenevä maininta, pieni juttu paperin reunassa, jos sielläkään. Tiedän toki, että näin uutismaailma toimii mutta kun on itse ns. myrskynsilmässä, on vaikea käsittää, että sen ulkopuolella elämä jatkuu entisellään ja muutaman viikon takainen tuho on alaviite uutisvirrassa. Se on tavallaan surullista myös siksi, että juuri nyt kuitenkin kirjoitetaan ne kauneimmat tarinat: tarinat selviytymisestä, yhteisöllisyydestä, inhimillisyydestä.

Luonnonkatastrofit saattavat tuoda esiin ihmiset pimeimmät puolet tai ne kauneimmat. Mellakoiden ja ryöstöaaltojen sijasta tavalliset nepalit ovat puhaltaneet yhteen hiileen ja rakentavat maata uudestaan, kivi kiveltä. En väitä, että kaikkialla tilanne olisi sama, ja olen varsin tietoinen siitä, etää korruptiomörkö ja nepotismi vaanivat nurkan takana. Mutta yhdessä tekemisen henki on voimakkaana ilmassa.

Henkisten arpien määrää on vaikea ajatella. Suurin osa ihmisistä toki palaa jaloilleen ennemmin tai myöhemmin: stressireaktiot, suru ja aloitekyvyttömyys eivät ole vielä merkki traumatisoitumisesta, jolleivät ne jatku luvattoman pitkään. Oma kokemukseni on ollut, että melkeinpä parasta terapiaa on yksinkertaisesti ollut puhua muiden saman kokeneiden kanssa. Niille, jotka menettivät monia perheenjäseniä maallisen omaisuutensa lisäksi, taakka voi olla liian raskas kantaa ja jakaa. Lähtökohdat mielenterveyden tukemiselle eivät ole loistavat: Nepal ei juuri loista psykologi- tai psykiatripalveluillaan.  Masennuksesta tai muista mielenterveyden haasteista ei puhuta ja kynnys etsiä apua on suuri. On karmivaa, että ns. parhaassa iässä olevien naisten (15-45 vuotiaiden) yleisin kuolinsyy on itsemurha. Siitä huolimatta parissakin lehdessä on vähätelty psykososiaalisen tuen tarvetta ja todettu nepalien olevan sitkeitä ja pärjäävän ilman psykologien tukea. Ei, jokainen maanjäristyksen kokenut ei tule kärsimään esimerkiksi post-traumaattisesta stressireaktiosta (PTSD), mutta tuen tarvetta ei pidä myöskään vähätellä, se tekee avun hakemisesta entistä vaikeampaa.

Olen loputtoman kyllästynyt jälkijäristyksiin. 4.0 Richterin ylittäviä jälkijäristyksiä on ollut yli 270. Vaikka suurin osa niistä menee huomaamatta, monena yönä herään sätkähtäen sekunnin tai kaksi kestävään vavahteluun. Vahvuudeltaan järistykset ovat olleen neljän ja viiden välillä. Eilen nytkähti taas vitosen edestä illalla yhdentoista maissa. Adrenaliinipiikin jälkeen unen päästä on vaikea saada uudestaan kiinni ja uni jää kevyeksi, vaikka järki kuinka sanoo, että jälkijäristykset ovat normaaleja ja ne ovat laantumaan päin.

Turkish Airlines lienee vähentänyt viikottaisten lentojensa määrää ja lentoni on siirretty päivää aikaisemmaksi - lennän kotiin jo sunnuntaina 21.6. Siskoni on luvannut ajaa Turusta Helsinkiin asti tyttäriensä kanssa minua hakemaan. Pääsen siis heti ensimmäiseksi rutistamaan rakkaita ihmisiä lentokentällä. Voiko parempaa ollakaan?

Lasken päiviä kahteen suuntaan: odotan ja suren kotiinpaluuta. Järistyksistä huolimatta olen viihtynyt Nepalissa varsin hyvin. Elämänrytmi on letkeä (välillä ärsyttävyyteen asti), aurinko hellii, taivaanrannassa seisovat lumihuippuiset vuoret saavat hymyn huulille. Olen tutustunut liutaan uskomattoman hienoja tyyppejä. Työtehtävät ovat olleet tarpeeksi haastavia ja koti tuntuu kodilta. Silti ajatus siitä, että pääsen rutistamaan kaikki rakkaat läpi, ahmimaan fetasalaattia ja vihanneksia ja marjoja, jotka pursuavat makua, ja juomaan vettä suoraan hanasta, on takaraivossa harva se päivä. Katkeransuloista siis.

Blogin luonnoksissa odottavat kirjaukset kenttämatkalta Gimdistä ja visiiteistä Bungamatin lapsiystävällisiin tiloihin. Yritän saada ne eetteriin tämän viikon aikana.

Päätetään tämä kirjaus kuitenkin johonkin kevyempään. En malta olla kertomatta, että sain parisen viikkoa sitten paketin Suomesta. Loo Nivan työkaverini Prem toi paketin yläkerran toimistooni hymyillen. Paketti oli lähetetty pääsiäisen aikoihin, reilu kuukausi sitten. Paketissä oli litteiksi ja lämpimiksi matkustaneita Mignonin pääsiäismunia (söin ne silti!), pari Dacapo-suklaapatukkaa ja korkeakouluopiskelijoiden eduskuntavaalikampanjan #koulutuslupaus-materiaaleja.

Valittelin näet ennen pääsiäistä Facebookissa, että koti-ikäväinen kaipaa Fazerin klassikoksi muodostunutta pääsiäisherkkua. Laitoin jopa äidilleni viestiä, että pelastaa pari pääsiäismunaa kaupasta, jotta voin natustaa ne sitten kesällä. Työkaverit SAMOKissa olivat napanneet tuohon kiinni ja laittaneet paketin matkaan kuvaterveisin. Pyyhin vaivihkaa ensimmäisen kyyneleen poskelta sitten maanjäristyksen, kun nypin kananmunankuoria littaantuneista suklaamunista. Onni on mahtavat työkaverit ja ystävät.

Onni on ihana työyhteisö.

PS: Ai niin: se pyöreäkasvoinen, hymyilevä kahvilanomistaja Cafe Somassa, josta mainitsin aiemmassa blogikirjoituksessani? Hän on ruumiin ja sielun voimissaan, ja pistää meidät puhumaan ontuvaa nepalia jokaisen vierailun yhteydessä, ihan niin kuin ennenkin. Maailmassa on pieni pala jälleen kohdallaan.

A change of mind

What I am about to tell you, I do not tell for reasons of asking for sympathy but to share what life in Nepal is at the moment. The behavioral change is most likely not permanent, it takes too much energy in the long term, but it will take a while. I read this article on the Guardian on the mental health disaster that is potentially brewing in Nepal. Having lost their homes, family, income and livelihood, it is no wonder. I will not even try to compare my situation with them. But considering that even those who have suffered little will know what I am about to write about should only show that truly, mental recovery of the quake that shook the earth in April and again in May will take time. For many much, much longer than it will take me.

What has changed then? For instance, I have formed new habits. My habit now is that when I enter a room, I check the walls, the pillars and try to figure out the safest spot in any given space (away from windows, outer walls, heavy objects, next to an interior wall, near a pillar if there is one, preferably under a table etc, door entrances are pretty okay too). I do the same routine outdoors. My eyes keep scanning for open spaces as I walk. Sometimes I will feel a little uneasy when I am on the streets and there does not seem to be a secure place to run into, just in case it does shake again: too many tall buildings, too many trees, too many electric lines.  In busses I relax, they're pretty safe places to be in that situation.

Another example: Yesterday I went to my Nepali class, we sit down with my friend Katja and do a little small talk. I sit down and I knock the top of the table, it's sturdy. Katja shares my exact thoughts and voices them out loud: "This is a good table, in case it starts shaking again, we can crawl underneath it since the door is a little bit too far away, we might not make it outside in time and then it is better to stay put." Before the quake, the sturdiness of the table would not have been a topic. Leaving the cafe, we laugh at the fact that we make a mental note to pay a visit to the bathroom because looking for a toilet after a quake is no fun. Better take it on with an empty bladder.

Aside from constant escape routing, other feelings that have emerged.  I go to dinner with my friend Sally who has decided to go home earlier than planned. We talk about guilt, about feeling guilty of the fact that we have a place to escape to, have a chance of feeling normal, as soon as (hopefully) our feet touch the Nordic ground. Earthquakes will not be an issue for us, possibly never again. This is not the situation for those who stay behind. This kind of security is a luxury and what a luxury it is!

Guilt comes in other forms as well. I give you an example. People have started to greet me on the streets. I am used to little kids shrieking out Hellooo! when I pass them by, but now it's grown-ups too. A middle aged woman joins here hands in a Namaste when I pass her by in the street and young men shout out hellos and thankyous on the street. Random people come up to you to talk and ask what you are doing in Nepal. I tell my story and at the end of the conversation, they thank you for your kindness and volunteering efforts. I don't feel like I deserve it: I am a mere NGO volunteer, just as shaken as they are, just as paralyzed.

I did have nightmares in the beginning, but they stopped rather fast which is nice. I sleep my nights mostly without waking up, but I am very tired. It is normal, I am told, even if it lasts for more than a month. The constant small tremors serve as a reminder and make moving on somewhat slower.

It is very hard to do anything sensible. I am very happy that when I go back, I only have a couple of days at work and then I leave for holidays. I definitely need that time to settle in. And, I will go see a psychologist, just in case, to make sure that I am on the right track to recovery.

At the office, we "work". After the initial burst of energy, everyone working on adrenalin, I think we are now tired. We are the office, sit at the computer but I doubt we get half of what we'd get done on a normal day. I know I don't for sure. People are falling asleep in front of their laptops. To be fair, no one should expect much at this point. The state of the building adds to the abnormal mood: the cracks in the toilet of the office look pretty scary, they go around the whole room; I am banned from upstairs and my colleague from his room. Most of my colleagues are, if not sleeping outside, then at least removed from their respective homes. Recovery takes time, like it or not.

Many of my migrant friends living in Nepal have left, albeit many of them temporarily. They have gone home to calm the nerves of their families, and to some extent, I guess, recover. In a way, I do want to leave early. I talked with my sister on chat a few days ago and she will drive all the way from Turku to Helsinki to come and pick me up from the airport with my 1,5-year-old nieces (twins) that I miss horribly. The idea of the three of them at the airport waiting to pick me up, seeing my family and friends, and spending time with them does make me want to go pack my bags immediately at times. But I won't do that unless I really do not feel like I can stay. I have five weeks left. I have people I care for here and about whom I would worry about if I left now. I want to see them get back to normal as much as I can before waving goodbye and heading for the airport, not knowing if or when I will return.

I do have another, selfish reason for staying. It will be hard to explain how I feel or felt or will feel to a person who has not gone through the same. How do you explain the feeling of something you take granted, like having a ground that does not betray you under you feet be taken away? How can you explain the intense tiredness that is the result of being on your toes for three weeks? For the time being, my best therapy has been here, taking it through with those who do understand and know what it's like. That we never leave the house with a full bladder, that we appreciate the meaning of sturdy tables in a restaurant, it needs no explanation. We understand spaghetti legs. (A week after the earthquake I just felt that my legs cannot hold me up anymore, I could not stand fo the entire night, we call them spaghetti legs.) We understand the faint nausea that is caused by the constant tremors and aftershocks, now up to 240-ish since the first one shook us on April 25. And we know the feeling of guilt that will come when our flight home takes off. And the guilt of survival, of little suffering. Of feeling absolutely helpless and useless in the relief and reconstruction of this country. And those are the reasons for me still staying here. Despite the fact that I know returning would give a peace of mind to my family and friends.

But little by little we move forward. And loved ones, friends, colleagues, when we do see you back home, please be patient with us. Disaster mode is, I presume, not a switch you can just turn off and on. And while here, understand that my messages to you will be short and I may not answer immediately. It does not mean that your well-wishing is not appreciated, it is just a mixture of being very tired, having too many messages to write and not knowing what to say. But know that I am, by and large, fine. Bit by bit, life will go on and get back to normal. I will make stupid jokes, lose things that shouldn't be lost, forget to call you back and be impossibly late everywhere, all the time. I will, probably, be a little bit of a different person though, it has been a humbling experience.  But I think it will be for the better.

Mediapeliä?

Meistä jokainen tekee minkä pystyy. Tämä mies halusi luoda uskoa tulevaisuuteen ja nostattaa yhteishenkeä pukeutuneena perinteisiin nepalivaatteisiin, heiluttaen Nepalin lippua pahoin vaurioituneen Basantapur Durbar Squaren ulkopuolella. 

Tiistaina järisi taas 7,4 Richterin edestä. Sitten ensimmäisen järistyksen täällä on ollut jälkijäristyksiä ja pienempiä vavahteluita satoja. Suurinta osaa niistä ei enää edes huomannut. Elämä on ontunut pikkuhiljaa eteenpäin, en heräillyt yöllä lentokoneiden ääniin, en pieniin jälkijäristyksiin, en sätkähtänyt enää ohikulkevia rekkoja.

Tiistaina istun töissä, toimistomme toisessa kerroksessa. Rakennus nytkähtää, ja kuittaan sen ohimenevänä värähtelynä kunnes kuulen lintujen lentävän kirkuen ohi ja rakennus tärisee taas. Olen taas rappukäytävän erottama, joten juoksen ulos patiolle, painaudun maahan ja pidän kiinni keskellä rakennuksta olevasta rautapylväästä. Rakennus heiluu ja mietin itsekseni: "Älä anna tämän olla suurempi kuin sen edellisen". Kun heiluna lakkaa, juoksen ulos rakennuksesta toimiston ulkopuolelle, jonne kollegani ovat kokoontuneet. Ihmiset ovat peloissaan, osa itkee. Kaikilla on puhelin korvalla, omaiset on tavoitettava, varmistettava, että kaikki ovat kunnossa. Talojen ulkopuolelle syntyy ryhmittymiä, alumiiniset vedettävät kauppojen ovet laskeutuvat kirskuen, moottoripyörät suuntaavat koteihin minuutteja järistyksen jälkeen. Päivämme loppuu ennen kahta.

Tämä ei ollut enää niin pelottava kuin ensimmäinen tai toinen, tiedän jo mitä odottaa. Kun hengityksemme hieman tasaantuu ja jalat ovat taas suhteellisen kantavat, työkaverini haluaa, että ostamme panipuria katumyyjältä. En ole syönyt niitä aiemmin ja hän toteaa, että hyvä näin, et ikinä tule unohtamaan ensimmäisiä maanjäristyspanipuriasi. Hekotamme kummatkin vatsamme pohjasta kun survomme liian suuria nestettä ja perunamössöä sisältävää taikinakuoria suuhumme. Maanjäristyshuumoria, luulisin.

Toimistolla näkyy entistä enemmän halkeamia. Pomoni haluaisi etsiä uuden toimiston meille, jotta voimme olla rauhassa. Minua ei enää keskiviikkona päästetä yläkertaan, teen töitä vastaanottotilassa, josta pääsee sekunneissa ulos. Kukaan ei tosin keskiviikkona, uusinta järistystä seuraavana päivänä, pysty keskittymään töihin. Tulemme kaikki myöhässä ja lähdemme normaalia aikaisemmin.

Toimiston vessa kahden maanjäristyksen jälkeen.

Halkeamat ovat syventyneet edelleen.

Viime viikkoina olen puhunut puhelimessa ja vaihtanut sähköpostiviestejä varmasti tusinan toimittajan kanssa. Olen ollut tuttavani kautta intialaisen dokumenttiryhmän kuvattavana ja haastateltavana, sillä he halusivat puhua paikalta kirjoittavan bloggaajan kanssa. Vaikka olenkin tehnyt aiemminkin median kanssa töitä (olen kirjoittanut kymmeniä kannareita ja kommentteja, antanut haastatteluja medialle, kirjoittanut kolumneja sanomalehteen, asiantuntija-artikkeleita erinäisiin julkaisuihin, opiskellut mediatutkimusta) jo aiemmin, tuntuu tämä uusi rooli hieman hämmentävälle. Taustastani lienee kuitenkin hyötyä, olen mielestäni pystynyt vastaamaan kysymyksiin kohtuullisen rationaalisesti vain tunteja järistysten jälkeen. 

Telttakylät ovat edelleen pystyssä.

Paikan päällä oleva on ristiriitaisessa asemassa. Tiedän, että perheeni ja ystäväni seuraavat silmä tarkkana päivityksiäni. Nepalissa on kaksi todellisuutta. On se toinen surullinen todellisuus, joka tarkoittaa tuhansia kuolleita ihmisiä, koko maallisen omaisuuden menettämistä, maan tasalle sortuneita kyliä, avustusten saavuttamattomia ihmisiä, perheettömiä lapsia, rakkaitaan menettäneitä, pysyvästi vammautuneita, nälkäisiä, janoisia ja kylmissään olevia. Sitten on kaltaisiani, joiden todellisuutta ovat kosmeettiset halkeamat seinissä, täyden ruoka- ja juomavarastot, järistysksestä selvinneet kodit, ystävät, perhe ja työkaverit. Ja siinä välissä on tuhat tarinaa. Kumman tarinan kertoo media, kumman valitsen minä?

Basantapur Durbar Square ensimmäisen maanjäristyksen jälkeen.

Median kannalta on selvää, että tarinat tuhoista ovat tärkeitä ja ne ylittävät uutiskynnyksen. Entäpä minä sitten? Toivon, että voin osaltani kertoa täältä asioita, jotka saavat ihmiset ymmärtämään hädän ja avun tarpeen. Haluan tuoda sen todellisuuden lähemmäksi. Valitsenko siis tarinat, joissa on tuho ja kärsimys? Sillä se on ihan yhtä totta kuin minun todellisuuteni. Toisaalta alunperinkin aloitin tämän blogin kirjoittamisen paitsi siksi, että sitä toivottiin Etvo-ohjelman taholta, myös siksi, että bloggaaminen on helpoin tapa kertoa suurelle joukolle perhettä, ystäviä ja tuttavia mitä minulle kuuluu. Miksi lisäisin läheisteni tuskaa ja huolta kertomalla siitä, kuinka pahassa jamassa osassa maata ollaan kun oman alueeni kahvilat croisantteineen ja latteineen ovat avautuneet? Minun Nepalini on, mitä suurimmassa määrin, noussut jo jaloilleen. Se tuntuu kuitenkin vähättelevän niiden tuskaa, jotka ovat menettäneet kaiken. Teit niin tai näin, jompaan kumpaan suuntaan pyllistät kuitenkin.

Viestinnän vaikeudesta kertoo myös täällä sosiaalisen median #GoHomeIndianMedia myrsky Twitterissä ja Facebookissa. Intia käynnisti massiivisen Operation Matrin vain minutteja ensimmäisen järistyksen jälkeen. Intiasta lennätettiin Nepaliin niin materiaalista avustusta kuin lääkintähenkilökuntaa ja raivausjoukkoja. Maanjäristyksen mukana tuli media. Viikko ensimmäisen järistyksen jälkeen, tavallisesti hillityt nepalit olivat saaneet tarpeeksensa intilaisen median raportoinnista. Nepalit syyttivät toimittajia sensaatiojournalismista ja ihmisten kärsimyksellä mässäilystä. Twitterissä esimerkiksi nostettiin toimittaja, joka haastatteli selvästi järkyttynyttä naista, joka oli menettänyt ainoan lapsensa rakennuksen sortuessa. Toimittaja työnsi mikrofoninsa naisen lähelle ja kysyi: miltä nyt tuntuu? Ei ihme, että ihmiset olivat raivoissaan. Ihmisiä raivostutti myös se, että toimittajat pyrkivät helikoptereilla kilvan raportoimaan ns. Ground Zerosta, päästäkseen sanomaan, että me olimme täällä ensin. Ajatelkaapa miltä tuntuu, kun maanjäristyksen jälkeen kyläsi yllä näkyy helikopteri. Ruuan, telttojen ja veden sijasta helikopterista hyppää kasa toimittajia kertomaan tuhoista paikan päällä. Osa mediasta tuntui tekevän täällä Intian valtion julkisuusdiplomatiaa. Ei ihme, että hihat paloivat. Sensaatiojournalismiin tuntuivat olevan kyllästyneet myös intilaiset itse, sillä trendiksi nousi myös #DontComeBackIndianMedia.


Syyttävän sormen tulisi todennäköisesti osua myös muualle kuin intialaisiin toimittajiin. Esimerkiksi CNN pyöritti jatkuvalla syötöllä raporttia Mount Everestillä menehtyneistä 18 turistista - heidän mukanaan Googlen johtokuntaan kuulunut henkilö - samalla kun tuhansia ihmisiä kuoli sortuneiden rakennusten alle. Täältä katsoen moien tuntuu suorastaan hävyttömältä väliinpitämättömyydeltä paikallisia kohtaan. Miksi 18 länsimaalaista turistia saavat suuremman tilan kuin tuhannet paikalliset?

Syytön ei liene nepalimediakaan, samanlaisia kuvia tuskasta, kärsimyksestä ja ihmisistä sairaalapedeillä olen nähnyt myös paikallisessa mediassa. Kritiikki kohdistuu osin myös kansainvälisiin avustusjärjestöihin, jotka käyttävät samaa kärsimyskuvastoa kuin mediakin.  Kaikilla lienee syytä katsoa peiliin, myös meillä median kuluttajilla ja avunantajilla.



Nepalit ovat ylpeä kansa. Nepalien journalistiyhdistsys tviittaa: äläkää mässäilkö köyhyydellämme. Kuitenkin se on, valitettavasti, olennainen osa kansainvälisen avun mobilioinnissa. Mutta voisimmeko me tuntea myötätuntoa ja halua auttaa ilman kuvia lohduttomasti itkevistä ihmisistä, nälkäisistä ja pelokkaista lapsista, ilman tarinoita ihmisten henkilökohtaisista tragedioista? Luottaa siihen, että ihmisyys, se mikä meitä yhdistää on tarpeeksi kertomaan kärsimyksestä. Ei tarvita niitä kuvia sairaalapedeistä ja itkevistä kyläläisistä, eihän. Suru ja menetys ovat universaaleja tunteita.

Mitä yritän näillä esimerkeilläni sanoa on, että katastrofiraportointi on haastavaa, niin toimittajille kuin meille tavallisille jantusille paikan päällä. Minun on pitänyt mennä lähelläni sijaisevaan Khokanaan jo monta päivää ottamaan kuvia. Jokin sisälläni kuitenkin estää sen. En minä halua ottaa kuvia ihmisten kärsimyksestä, surusta, eikä voi edes mennä sen taakse, että raportoin maailmalle. Yksi pieni blogi ei sitä oikeuta. Katastrofiraportointi on tanssia nuoralla eikä minulla ole siihen ratkaisuja. Selvää on se, kun kuljetaan näihin herkällä alueella, on meistä jokaisen syytä miettiä mitä tarinoita kerromme ja erityisesti sitä, mitä kuvia jaamme.

Kolumni paikallisesssa englanninkielisessä päivälehdessä pyytää "Stay with us", älkää jättäkö meitä. Katastrofiuutisointi kestää hetken. Globaali muisti on lyhyt. Maan jälleenrakennus tulee kestämään vuosia. Siitä huolimatta, että menetykset eivät ole katastrofaalisia kaikilla alueilla. Silti tuhansia ihmisiä on menettänyt henkensä, tuhansia enemmän loukkaantunut, osa vammautunut pysyvästi. Satojen tuhansien kotien tuho tarkoittaa miljoonien kodittomutta - keskimääräisessä talossa kun asuu viisihenkinen perhe. Meillä ei saisi olla varaa unohtaa, mutta Nepal ei voi unohtaa.

Joten eihän unohdeta, eihän? Mutta pidetään sitä globaalimuistia yllä mahdollisimman eettisesti.

Normipäivä Nepalissa? Kyllä ja ei // Back to normal? Yes and no

(For English, scroll below)

Nepalin maanjäristyksestä on nyt kulunut reilu viikko. Kuolleita on yli 7000, loukkaantuneita 15 000, puolisen miljoonaa kotia tuhoutunut tai asuinkelvottomia tämän hetkisen tietojen mukaan. Vanhaa rakennuskantaa edustavissa kylissä osassa 70-90 % asnnoista on maan tasalla. Kathmandun 2,5 miljoonasta ihmisestä on paennut lehtien mukaan lähes puoli miljoonaa ihmistä. Olen itsekin todistanut ääriään myöten pullistelevien bussien ja rekkojen virtaa pois kaupungista: ihmiset istuvat bussien katoilla ja roikkuvat sen ulkopuolella mistä kiinni saavat. Moni Nepalin upeista ja kulttuurihistoriallisesti tärkeistä rakennuksista on tuhoutunut - Dharaharan torni; Kathmandun, Patanin ja Bhaktapurin Durbar aukiot temppeleineen; buddhalaiset Swyambunathin ja Boudhanathin Stupat sekä Pashupatinatihin ja Changu Narayan hindutemppelialueet. Niiden rammat rungot muistuttavat maanjäristyksen perinnöstä vielä pitkään.

Lienee onni onnettomuudessa, että järistys sattui Nepalin ainoana viikkovapaana, lauantaina. Lauantaisin liikenneruuhkat ovat pienempiä, ihmiset kotonaan. En halua edes ajatella, millaisen tuhon järistys olisi aiheuttanut arkipäivänä, kun tiet ovat pullollaan autoja ja skoottereita, työpaikat ja koulut täynnä ihmisiä. Millaisen pakokauhun järistys olisikaan saanut aikaan, kun ihmiset olisivat yrittäneet päästä kaikki yht'aikaa pakoon kouluista, tehtaista ja työpaikoistaan? Ja lienee myös onnenkantamoinen, että järistys tapahtui keskipäivällä, kun suurin osa maaseudun maanviljelijöistä oli työssään pelloilla avoimen taivaan alla.

Viikossa on saatu paljon aikaan. Aukioita on raivattu, pahiten kärsineitä rakennuksia purettu. Materiaalinen apu on lähtenyt matkaan, vaikkakin hitaammin kuin sen pitäisi. Henkinen toipuminen maanjäristyksestä sen sijaan kestää pitkään, eikä se varmasti ole kaikilla päässyt vielä alkuunkaan. Ei edes täällä Kathmandussa, joka selvisi järistyksestä loppuviimein suhteellisen pienin vaurioin. Vuoristokylissä odotetaan silti edelleen apua saapuvaksi.

Helping handsin varastolla // Distribution center of Helping Hands

Jälkijäristyksiä yli pitkälti yli sata - en enää huomaa niistä suurinta osaa. Jokainen ohiajava auto ei enää saa aikaan kauhureaktiota. Isommat jälkijäristykset, lähinnä sekunnin kahden nytkähdyksiä, kyllä nostavat edelleen sydämen kurkkuun. Jälkijäristykset voivat jatkua kuukauden ajan. Tuhon laajuus alkaa olla selvillä, joskin on selvää, että kuolleiden määrä nousee mitä pidemmälle hankalakulkuisiin kyliin päästään. Huolta aiheuttaa myös lähestyvä monsuunikausi. Monsuunikauden sateet tekevät elämän teltoissa hankalaksi, ne nostavat sairastumisriskiä erityisesti lapsilla ja vanhuksilla ja saattavat aiheuttaa maanvyörymiä järistysalueilla. Jo ennen monsuunikautta jälkijäristykset ovat saaneet aikaan vyörymiä kylissä, varmasti osin pääjäristystä seuranneiden sateiden aiheuttamina. Monsuunikauden vuoksi on äärimmäisen tärkeää, että jälkihoito saadaan hyvään vauhtiin ennen kuin sateet alkavat kesäkuun alussa.

Suomen suurlähetystö Kathmandussa järjesti perjantaina saunaillan Kathmandussa oleville suomalaisille, siitä äärettömän suuri kiitos. Eräs lähetetyn henkilökunnan tytär oli leiponut juustosarvia ja tehnyt lohitäytteisiä väinämöisen nappeja. Usean päivän likojen valuttaminen pesutilan viemäriin, iholla lempeästi polttava saunan lämpö, hento palavan puun tuoksu ilmassa, kuin olisin ollut jossain muualla. Puhe sorisi lähetystön pihalla, jossa vain kirkkaan keltaiset teltat muistuttivat maanjäristyksesestä: "Missä olit kun järisi?", "Miltä sinusta tuntui?", "Ovatko kaikki läheisesti kunnossa?", "Miltä asunnossasi näyttää, voitteko mennä kotiin?". Tilanteen purku omalla äidinkielellä on tärkeää. Siksi kai bloggaankin.

Kaiken tämän keskellä olen vihdoin käsittelemässä viime viikkoa, joskaan en kovin tietoisesti. Olen hirvittävän väsynyt, enkä saa oikein mitään aikaiseksi. Tänään nukuin kolmen tunnin päiväunet. Kaikki kestää kaksi kertaa pidempään kuin normaalisti. Jos minulla ei ole tekemistä, hermostun ja tulen levottomaksi. Riittämättömyyden tunne on valtava. Näen väkivaltaisia unia. En maanjäristyksestä, mutta uneni ovat täynnä kuolemaa. Se lienee normaalia ja kertoo myös siitä, että kroppani ja pääni on vihdoin tajunnut, ettemme ole enää hengenvaarassa ja se voi alkaa käsitellä tapahtunutta. Käyttäytymistäni normaaliksi en voi kutsua, en esimerkiksi halua viettää yhtään enempää aikaa yksin kuin on pakko. Ihmiselle, joka nauttii viikonlopuista, jolloin ei tarvitse puhua kenellekään tai nähdä yhtään ketään, jolle istuminen kahvilassa kirjaan uppoutuneena on luksusta, on tilapäinen läheisriippuvuus outo tila.

Eilen kävin ensimmäisen kerran nepalin tunnilla. Opettajamme, neljän- ja viidenkymmenen välillä oleva nepalinainen Deepa, on edelleen selvästi maanjäristystilassa. Hän sekoilee, lähettää useita viestejä, siirtää nepalituntia kolme kertaa. Mutta hänellekin on tärkeää päästä normaalirytmiin, luulen. Sitä se on meillekin. Tilanteen poikkeuksellisuudesta muistuttaa vain se, että emme ole vakiopaikassamme Cafe Somassa vaan muualla. Toivon Soman avaavan ovensa pian, sillä haluan nähdä paikan omistajan, aina hymyilevän pyöreäkasvoisen nepalimiehen, joka vaihtaa kanssamme aina muutaman sanan nepaliksi ja yritämme vastata hänelle ontuvalla nepalinkielellä.

Tunnin jälkeen menemme Katjan kanssa Vienna Bakery kahvilaan Jhamsikelissa. Juon americanon ja syön tonnikalavoileivän. Ne maistuvat taivaalliselle. Samalla tunnen hirvittävää syyllisyyttä siitä, että minun elämäni voi palata enemmän tai vähemmän raiteilleen, kun maa on täynnä niitä, joiden elämältä on lähtenyt pohja. Toisaalta tiedän myös, ettei se, että istuisin kotona riisiä syöden paranna kenenkään tilannetta: se ei tuo yhtään menehtynyttä takaisin, eikä jälleenrakenna ainuttakaan kotia.

Rehydraatioliuos ja vedenpuhdistustableteille on kysyntää. // Oral rehydration salts and water purification tablets are in high demand

Teen minkä voin: lahjoitan toimistoni keräykseen, kierrän apteekkeja ja ostan vedenpuhdistustabletteja, rehydraatioliuoksia, särkylääkkeitä ja saippuaa. Vien työkaverilleni kaksi isoa kassillista ruokaa ja hengityssuojaimia jaettavaksi järistyksessä pahoin kärsineessä Khokanan kylässä. Jaan kokemuksiani ja tietoa sosiaalisessa mediassa: ehkä sillä on merkitystä jollekulle. Ehkä se kannustaa jotakuta lahjoittamaan. Kun käytän kahviloiden palveluita, tuon elannon jollekulle. Turismi työllistää nepalissa monta ihmistä. Nähtäväksi jää, miten järistykset vaikuttavat turistivirtoihin. Ainakin nyt se tarkoittaa sitä, että monelta loppuvat työt määrittelemättömäksi ajaksi.

Tuntuu kummalliselle, ettei Nepal ole enää ykkösuutisaihe vaikka tiedän, että niin media toimii. Ilokseni huomaan kuinka paljon ihmiset ovat valmiita tekemään toisella puolella maapalloa sijaitsevan lähimmäisen puolesta - erinäiset keräykset saavat tipan linssiin. Nepalit ja täällä asuvat maahanmuuttajat, matkailijatkin tekevät kellon ympäri töitä auttaakseen niitä, jotka eivät voi auttaa itseään. He lahjoittavat aikaa, rahaa ja tarvikkeita, toimivat kuskeina, purkavat sortuneita rakennuksia paljain käsin.

Ja vaikka elämä on normalisoitumassa, liikenne ruuhkautumassa ja pikkukaupat auki kuten ennenkin, on selvää, että viime viikon pelko on edelleen läsnä. Huhut leviävät villinä. Kuulemme säännöllisin väliajoin, että seuraavan kahden tunnin aikana on odotettavissa valtava, yli 9 Richterin järistys. Ihmiselle, joka pelkää henkensä edestä, on turha vakuutella, ettei kukaan pysty ennustamaan järistyksiä etukäteen vaan että kyseessä ovat ihmiset, jotka haluavat hyötyä tilanteesta, haluavat saada ihmiset jättämään kotinsa, jotta he voivat varastaa, kaiken mikä irti lähtee. Näitäkin ihmisiä on, valitetavasti.

En ole nähnyt edelleenkään valtionhallinnon edustajia. Tilanne on sama muuaallakin.  Tai no, eilen yksi poliisiauto ajoi ohi. Neljä päivää sitten takapihallasijaitsevann Community Earthquake Learning Centerin (CELC) työntekijät kiersivät lähialueen taloja.  Kolme päivää järistyksen jälkeen. Näen CELCin ikkunastani. Vaikka tämän alueen tilanne on hyvä, on viranomaisten näkyvyydellä valtava merkitys ihmisten henkiselle hyvinvoinnille. Että joku välittää.

Pyrin seuraamaan mediaa ja sen raportointia maanjäristyksestä. Suuri osa uutisista saa minut raivon valtaan. Hallituksen kriisiviestintä on ala-arvoista. Ensimmäinen virallinen osaanotto tilanteesta tuli neljä päivää järistyksen jälkeen kun pääministeri Koirala kommentoi tilannetta medialle. Neljä päivää! Katastrofitilanteessa sympatian osoittaminen tuntuu pieneltä, mutta symbolisesti sillä on valtava merkitys. Tiedonkulku ontuu. Hallitus haluaa epätoivoisesti johtaa katastrofikoordinointia, vaikka sillä ei ole siihen valmiuksia. Se ohjaa kaikkien 25.4. jälkeen avattujen katastrofiapua keräävien tilien tulot omaan Prime Minister Disaster Relief Fundiin. Perustelut toimelle tulevat vasta kaksi päivää päätöksen jälkeen: hallitus haluaa ehkäistä korruptiota ja tilanteesta hyötyä hakevien huijarien toimintaa. Se on ihan validi peruste, joskin Nepalin hallituksen omakaan korruptiohistoria ei herätä luottamusta. (Jos pohditte lahjoittamista, suosittelen isoja (kansainvälisiä) järjestöjä, ne joutuvat raportoimaan käyttämänsä varat tarkasti.) Vasta kolme päivää sitten Nepal päätti, ettei peri tullimaksuja ja arvonlisäveroa (yhteensä 48%) maahan saapuvista teltoista ja pressuista. YK katsoo, että tämä ei ole vielä riittävä toimenpide, kriisiaikana ei tule noudattaa normaaleja tullikäytäntöjä.  Hallituksen yhden oven politiikka on viivästänyt avun perille vientiä.

Vaikka tiedän, että kriisitilanteessa toimitaan välillä hölmösti ja vaikka tiedän, että olen maassa, jonka infrastruktuuri ja valtionhallinto ei ole verrattavissa läntiseen pallonpuoliskon vastaaviin, ja jossa asiat hoidetaan jos kulttuurisistakin syistä toisella tavalla, tuntuu siltä, että olen repimässä hiuksia päästäni vähintään kerran päivässä.

Huomenna otan uuden askeleen kohtmaanjäristyksenen jälkeistä normaalia: sain tänään tekstiviestin, että huomenna alkavat työt. Se tuntuu oudolta, mutta työkavereideni näkemistä odotan innolla. Tänään lienee syytä siis ryhtyä pyykinpesuun, jotta pääsee puhtaissa vaatteissa töihin. Kyllä tämä tästä.

***

It has now been a week after the 7,9 Richer quake that shook Nepal. The death toll has climbed up to more than 7000, there are almost 15 000 injured and almost 150 000 homes have collapsed completely and another 150 000 have been partially damaged.  The figures are sure the rise as only now the more remote villages have been reached. The dooms dayers are raising their head, blaming the quake on the corrupt politicians or scantily clad tourists. In some villages 70-90 % of houses have been destroyed. Almost half a million people have fled Kathmandu. I myself have witnessed the busses and trucks filled to extreme, carrying away people sitting on top of the busses or hanging on to whatever they can hold on to on the outside. Many of the spectacular and historically important buildings have been demolished or suffered notable damages: the Dharahara Tower, the Durbar Squares of Kathmandu, Patan and Bhaktapur, the buddhist Swayambunath and Boudhanath Stupas, and the Hindu temple areas of Pahupatinath and Changu Narayan. Their sad skeletons will remind the people of the horrors of the quake for a significant time to come.

It is sheer luck that the quake took place on the only day off of the week, Saturday. On Saturday the infamous traffic jams of Kathmandu are a mild version of those during the week. I dare not think the scale of the destruction had the quake occurred on any other day of the week when the streets swarm with people, cars and motorcycles. What kind of panic would the quake caused had the people been forced to flee buildings like workplaces, factories and schools? It is fairly certain that the occurrence at noon saved the lives of many farmers out on their fields at noon, above them only sky.

In a week, a lot has been achieved. Squares have been cleared and badly damaged buildings have been taken down. Material relief has been dispatched, although much slower than it should have. Psychological recovery will take longer than the material but neither will be fast. Many have not yet started psychological recovery as they are still fighting for their life, trying to build their life from scratch. In remote villages, aid is still elusive.

Afterquake count was more than hundred a while ago already. I do not notice most of them anymore. Not every car that drives by causes a panic reaction anymore. Bigger after quakes, jolts lasting a second or two, still bring my heart up to my throat. The after quakes may continue for a month after the main quake. That is a long time to be on your toes. The extent of the damage is beginning to be mapped although the death count will most likely rise as the more remote villages are reached. Adding to the worries and troubles is the monsoon season which brings continuous rains to Nepal in a month or so. The rainy season will make living in tents even more uncomfortable, the increase the risk of disease and compromise hygiene and may cause landslides. Even before the start of the monsoon season, rain has caused landslides in the villages. the monsoon season makes it even more crucial that the relief and reconstruction are well on their way before the rain starts.

The Finnish Embassy in Kathmandu organized a sauna night for the Finnish staying in Kathmandu just three days ago - I cannot tell you how much that was appreciated. The daughter of one of the diplomatic staff had made cheese croissants and other snacks. Dirt gathered over several days, the warmth of the sauna on your skin, the deep cleansing effect of it, the faint smell of burning wood - if I closed my eyes and ignored the bright yellow tents on the grounds of the embassy, I could have been somewhere else entirely. And going over the events of the past few days in your own language is therapy at its best: where were you when it happened, how is your house, are all your friends and family unharmed?

Amidst all of this I am trying to recover, albeit not consciously.  For the past two days, I have been tired, very tired. Lethargic. Everything takes a lot of time.  It is to be expected I guess, as I have been running on adrenalin up until now. The body needs to start recovering. I have nightmares, not of the earthquake, but the dreams are violent, they are of death. I think it's my brain organizing things and dealing with whatever fears I am not able to handle consciously yet. I feel unaccomplished and useless. I do not want to spend more time alone than I have to which is not normal behavior for me. I love my "me-time" - I can very well spend a weekend just hanging out by myself, not talking to anybody. It is strange to be so dependent on the company of others.

I have been trying to do my best to contribute to the relief efforts, but it feels like I am doing nothing. I have been donating food, oral rehydration salts, face masks, and water purification tablets. I am on social media, partly in hopes of making sure that at least my network will not forget in the coming weeks. Nepal will need help, lots of it, in the upcoming weeks. The monsoon season is just around the corner and with that, come fears of diseases such as cholera and typhoid. I am trying to get back to the normal rhythm: my office is closed and will be for some time suppose, since most of my colleagues of the small 9 person office live in Khokana, one of the areas that have had a lot of damage. I know psychologically I need to try and settle into the normal rhythm. At the same time, I feel incredibly guilty: why am I having a cup of coffee or going to my Nepali class when people are suffering. And yet I know that staying at home feeling horrible will do nothing to help the situation. Survivor's guilt is a very real concept still.

I had my first Nepali class two days ago. Our teacher, Deepa, a woman in here forties or fifties is still in earthquake more. She calls me a few times, cancels and reschedules out class and sends messages to wrong numbers. But I guess getting back to normal is her recovery. It is mine too. The only thing that reminds us of the exceptional circumstances is a new coffee shop. Out regular spot, Cafe Soma is still closed.  I sincerely hope that Soma opens soon, I want to see the staff of the cafe, the always jolly owner with his round face smiling and trying to chat us up in Nepali to which we answer in very sorry mix of Nepali and English.

Kämppikseni avustushommissa // My room mates going off to aid distribution

After the Nepali class, Katja and I go to Vienna Bakery Cafe in Jhamsikel. I have an americano and eat a tuna sandwich. They taste like little pieces of heaven. At the same time, I feel the guilt at the bottom of my stomach. My life is slowly coming around to its normal state, but the country is full of people who have lost everything. At the same time I know that me sitting at home will not bring back any lost loved one, it will not transform a broken home back to its original state. I do what I can: I donate foods, clothes, water purification tablets, oral rehydration salts, medicines, and soap. I take a big bag of food and face masks to my colleague who will distribute them in Khokana that has suffered a otl in the earthquake. I share my experiences in the (social) media: maybe it will make a difference. Maybe it will encourage someone to donate.

There are thousands of regular Nepali working with relief efforts, working 24/7 to help their country men and women. Many foreigners are staying back in the country, doing what they can to help: we donate hygienic products, food, whatever we can get out hands on. Other's organize collections, have given their vehicles to be used for delivering relief supplies. It is strange that the quake is no longer the news number one in international magazines even though I know that is how the media works. I have been humbled and wiping tears of happiness from my eyes reading about the contributions of both the locals and the international community. 

The life in Kathmandu seems to be getting back on track. Many shops are already open, there was even a bit of traffic in the streets of Patan today. But people are jumpy. Rumors spread like wildfire and it is very hard to reason with people who fear for their life. For the past two days there have been rumors of an enormous earthquake hitting Nepal. And even though you try to convince people that no one can predict when or if the next quake will shake the Nepali grounds, that it is just scaremongering, the fear and superstition takes over.

I have not seen a single government official in my area. Neither have others.  Or well, yesterday I saw a police car parked outside. Four days ago officials from the Community Earthquake Learning Center (CELC) staff went around the neighborhood. The center is located just 50 meters from my friends house where I'd stayed during the earthquake and its aftermath. One may claim that since the area has not suffered that much, the officials should be elsewhere. But the visibility of government officials has a huge effect when it comes to mental wellbeing and recovery. That someone cares about us.

Helping Hands kansalaisliike paketoimassa avustuspaketteja // Helping Hands citizen initiative gathering relief materials to be sent out 

I try to read the newspapers to keep up with what is going on. Most of the news infuriate me. Nepali government directing earthquake relief funds to the Prime Minister's relief fund and absolutely failing to distribute them (like people feared they would).  Nepali government is in shambles. If there is something to be said, at least the communications from the government has been an utter disaster. People are angry. I am angry beyond words, even though my world, for the most part, remains intact. My friends and colleagues are fine, my home unscathed, I have food, water and emotional support of my friends. It took four days for Prime Minister Koirala to offer his condolences to the people of Nepal. Four days! Offering condolences may seem trivial, but it has a great effect on the morale of the people. Communications have been scarce. The government is desperate to take charge of the rescue and relief operations, but it does not have the capacity to do so. The government has decided to direct all relief funds of recently opened earthquake relief accounts to its own Prime Ministers Disaster Relief Fund. The justifications come only two days after the decision: the government wants to prevent corruption and increase the transparency of the used funds. which is a fair justification however the government's track record is far from being clear and Nepal is one of the most corrupt countries in the world: Transparency International ranks it at 126 globally.  (If you are considering donating, big international organizations are your best bet right now: they need to be accountable for the money received). Just three days ago, the government decided that it will not collect customs or VAT (totaling 48 %) on tents and tarpaulins that have been pouring into the country. The United Nations says this is not enough, the normal customs regulations should not stand in a time of crisis. The one door policy of the government has slowed down rescue and relief efforts.

Even though I know that crisis situation mean sometimes stupid mistakes, unwise decisions and even though I do realize that the infrastructure and the governance of this country cannot be compared to the rich west, and I am aware that different where cultural practises come to play, I am pulling the hair out of my head at least once a day. The Nepali people, the people with the biggest hearts I have ever come across, deserve better.

Tomorrow I will take another step on my personal road to recovery: I received a text message from my boss today that said work starts tomorrow. It feels strange, but I am very happy to see my colleagues. Today's chore shall then be laundry, just to have clean clothes for tomorrow. We take baby steps, baby steps one day after another to get back on track.

Kun maa tärisi

Nepalissa tärisi maa neljä päivää sitten. Maanjäristyksen voimakkuudeksi mitattiin 7,9 Richteriä. Se tarkoittaa samaa kuin 10-15 megatonnin dynamiittipaukku. Kathmandun laakso on säästynyt lopulta melko vähällä. 2,5 miljoonan kaupungissa on tällä hetkellä 1100 kuolonuhria mikä on paljon, mutta se on vähemmän kuin ehkä pelättiin. Yhteensä kuolleita on vahvistettu reilu 5000 ja loukkaantuneita yli 10 000. Nepalin pääministeri Koirala arvioi, että kuolleiden lukumäärä tulee nousemaan yli 10 000:n. Maanjäristys vaikuttaa arviolta 8 miljoonan ihmisen elämään. Se vastaa lähes neljäsosaa Nepalin väestöstä.

Olen yrittänyt jäsentää ajatuksiani sitten lauantain aamupäivän, jolloin Nepalissa aloitettiin uusi ajanlaskenta - maanjäristyksen jälkeen.

Lauantaina olin ystäväni luona kylässä, ja istuimme sohvalla. Kello on muutamaa minuuttia vaille kahdentoista ja keskustelemme siitä, mihin menisimme illalla syömään. Olen himoinnut sushia varmaan kuukauden päivät ja ehdotan, että etsisimme hyvän japanilaisen ravintolan, niitä on Kathmandussa useita. Ystäväni ehdottaa Durbar Margin Kotoa Kathmandussa. Ah, sushia!

Yhtäkkiä tulee hiljaista ja sitten talo alkaa huojua kuin palmu myrskyssä. Menee tovi ennen kuin tajuan mitä on tapahtumassa: tämä on se hetki, jota olen pelännyt. Rakennus kirskuu. Kuulen ystäväni huutavan, että meidän pitää juosta ulos. Silmäilen ympärileni, tuntuu kuin katsoisin elokuvaa. Ajatukseni juoksee yllättävän kirkkaasti: tämä on se iso maanjäristys, josta on varoiteltu. Olemme toisessa kerroksessa, joten meidän pitäisi pysyä paikoillamme. Muistan lukeneeni, että vaarallisin paikka on rappukäytävä - se sortuu ensin. Tartun ystävääni vyötäröltä, pidän hänet väkipakolla sohvalla, halaan ja huudan "emme saa mennä, suojaa pää ja niska, rapuissa on vaarallista, täällä olemme turvassa." Ystäväni hokee puolestaan, että meidän on päästävä ulos. En usko, että pääsisimme ulos vaikka yrittäisimme, kävely on näin voimakkaassa järistyksessä lähes mahdotonta, se iskee maahan. Talo vaappuu minuutin, kaksi, kolme, mutta se tuntuu ikuisuudelta. Yritän katsoa, ettei katosta ole tulossa mitään alas, tai ettei seinillä ole tavaroita, jotka voisivat pudota päällemme. Kun huojuna loppuu, juoksemme ulos, talosta ulos, portista ulos, pois sähkölinjojen ulottuvilta, läheiselle tyhjälle tontille. Ulkona jalat pettävät. "Mitä helvettiä juuri tapahtui?"

Aloitan saarnauksen siitä, mitä olen lukenut: tätä maanjäristystä on odotettu, kyse ei ollut siitä tuleeko iso maanjäristys vaan siitä, milloin se tulee. Tietenkin toivoin, ettei minun tarvitsisi sitä kokea. Minulla on kotona "Go Bag", laukku maanjäristyksen varalle. Siellä on vettä, ensiapulaukku, lääkkeitä, kuivamuonaa, käteistä, passi, passin kopiot, luottokortti, lämpimiä vaatteita. Olen pakannut ja purkanut laukkua monta kertaa täällä ollessani. Lompakossani olen kantanut vihreää pilliä. Sitä pitää käyttää, jos jää sortuvan rakennuksen alle ja kuulee apujen olevan lähellä. Pilliin puhaltaminen vie vähemmän energiaa kuin huutaminen. Olen kävellyt pitkin katuja, ja miettinyt, että nuo sähkölinjat ovat varmasti maanjäristyksessä ikäviä, miten niiltä voisin välttyä, jos maanjäristys tulisi nyt. Olen kävellyt huoneisiin, ja tarkistanut missä menevät kantavat rakenteet. Ja olen toivonut, ettei minun tarvitsisi oikesti ottaa näitä tietoja käyttöön. Ripustan pillin kaulaan, missä roikkuu edelleen tätä kirjoittaessani.

Vaahdotuani loppuun kaiken sen tiedon, minkä olen itseeni ennen järistystä imenyt, tajuan, että on syytä laittaa viestiä kotiin, että olen kunnossa. Olen ilmeisesti juossut ulos puhelin kädessä. Se on hyvä. Puhelinyhteydet kaatuivat kai samantien, mutta lähetän silti saman tien viestit puhelimella äidille, isälle, siskolle ja veljelle. Asunnon wi-fi toimii yllättäen edelleen, myös aukealta jossa olemme, noin 50 metrin päässä talon pihasta.  Etsin tiedon järistyksestä, päivitän Facebookiin olevani kunnossa. Luen myöhemmin, että seuraava 6,6 Richerin järistys sattui puoli tuntia ensimmäisestä, mutta minulla ei ole siitä mitään mielikuvaa. Lalitpurissa ei arvaisi, että täällä on järissyt ja lujaa, asunnot ovat pystyssä vain muutama muuri on romahtanut.

7,9 Richteriä myöhemmin, ei näkyviä vaurioita. Tämä on tilanne monessa paikkaa Lalitpuria.

Tunti järistyksen jälkeen uskaltaudumme sisään hakemaan sisälle jääneet tavarat.  Kun jalat kantavat, haluan kotiin, haluan laukkuni. Ystäväni vie minut kotiin. Tarkistamme asunnon tilanteen, näkyviä vaurioita ei ole, mutta kaikki ovat lähteneet. Kotini on aavetalo. Pakkaan laukkuun lisää alusvaatteita, hammasharjan, vaihtovaatteita, meikkipussin (sillä kyllähän nainen evakossa ripsivärinsä tarvitsee?! En tiedä mikä järkeilyni oli), aurinkopanelilla varustetun laturin, läppärin, kameran, kaiken arvokkaan. Täytän kaksi vesipulloa keittiön kanisterista. Keittiössä vain kasvisten pesuun tarkoitettu Fru-Veg Wash on tullut alas hyllyltä, muuten ei ikinä arvaisi, että täällä on järissyt. Pesen hampaat. Ihminen toimii hassusti kriisitilanteessa, mutta tuntuu tärkeältä, että saan harjata hampaani puhtaaksi.

Kaivan toisen puhelimen esille, ulkoministeriöstä on tullut viesti, jossa varmistetaan että olen kunnossa. Se ilahduttaa kovasti. Vastaan viestiin ja lähden kävelemään toisen ystävän luo Ekantakunasta Pulwchowkiin. Lienen jokseenkin sekavan oloinen, sillä parikin nepalia pysäyttää minut matkalla ja varmistaa, että olen kunnossa, tarvitsenko jotain. Ihmisten huolenpito on liikuttavaa, minulla on päälisin puoli kaikki hyvin, reppu täynnä ruokaa ja vettä; minun pitäisi olla se, joka kyselee muilta, ovatko he kunnossa. Tapaan ystäväni kadulla hänen asuntonsa ulkopuolella. Katselemme ympärillemme, ja toteamme, että jalkakäytävän puolella on liikaa sähköjohtoja. Istumme liikenteenjakajalle keskelle katua. Ystäväni kaivaa laukusta termarin, antaa minulle korkillisen kokista. "Katso mitä löytyi go bagistä", hän nauraa. Se on melkoisen äkäistä kossukokista. Tilanne on niin absurdi ja pelottava, että kumpaakin alkaa naurattaa. Kadut ovat autiot, kaksi kalpeaa suomalaisnaista suurine reppuineen istuu liikenteenjakajalla harvojen autojen ja skoottereiden ajaessa ohi ja ryystää termospullosta kossulla terästettyä kokista kikattaen hermostuneesti.

Puhelin toimii pätkittäin, jokainen "Olen kunnossa!" viesti ilahduttaa. Facebookiin on ilmestynyt mahdollisuus merkata itsensä turvassa olevaksi. Mahtava keksintö. Sitä kautta saan tietää muutaman tuttavan olevan kunnossa.

Telttakylät alkavat muotoitua aukeille paikoille, kukaan ei uskalla palata sisätiloihin. Ensimmäinen yö vietetään ulkona. Se menee ihan kivasti alkuun. Ilma on mukavan viileä, peiton alla lämmin, ja tähdet ja kuu loistavat taivaalla. Mietin, että tähtitaivas näyttää täältä kovin erilaiselle, en tunnista tähtikuvioita. Jälkijäristyksistä huolimatta nukun melko hyvin puoleenyöhön asti - yllä ei ole mitään, mikä voisi sortua päälle. Puoliltaöin alkaa sade ja pakottaa meidät sisälle. Nukumme lähellä ovea, ovi auki, valmiina juoksemaan ulos jos on pakko. En nuku silmäystäkään sen jälkeen.

Lalitpur. Telttakyliä alkoi koostua aukeille paikoille.

Sunnuntaina käyn jälleen kotona, rakennusfirmassa työskentelevä ystäväni tarkastaa asunnon rakenteet. Ne eivät ole kärsineet. Seuraavaksi poikkean ystäväni Hennin luona. Henni kertoo, missä on asunnon turvallisin paikka. Onneksi, sillä suurinpiirtein vartti sen jälkeen huojuu taas. Juoksemme lähelle ovea, missä asunnon kantavat rakenteet ovat. Asunto tuntuu heijaavan enemmän kuin viime kerralla, mutta tiedän jo mitä odottaa ja tiedän, ettei tämä järistys ole yhtä massiivinen. Henni huutaa, että hänen naapurinsa, jolla on mittavaa maanjäristyskokemusta, sanoi, että "this building shakes well". Keskellä järistystä se ei kuitenkaan hirveästi lohduta. Jälkijäristyksen jälkeen jalat ovat taas spaghettia.

Jälkijäristyksiä seuraa pitkin päivää, toisen päivän iltana lienemme yli 50:n. Suurin osa niistä on niin pieniä, että niitä hädin tuskin tuntee.

Pahinta on perusturvallisuudentunteen menettäminen. Käyn sisävessassa niin nopeasti kuin voin, jätän oven lukitsematta, jos pitääkin juosta. Vatsani on sekaisin, mutta epäilen sen olevan psykosomaattista, enkä viime viikolla alkaneen vatsataudin jatkoa. Tarkkailen kadulla olevia koiria. Jos ne käyttäytyvät omituisesti, hermostun. Laulavako linnut vielä, vai tuliko taas hiljaista niinkuin ennen ensimmäistä järistystä? Olen lukenut, että eläimet aavistavat luonnonkatastrofit ennen kuin ihmiset. Jokainen ohiajava rekka tai auto, koliseva portti ja yli lentävä avustuslentokone saavat sydämen nousemaan kurkkuun - joko taas? En tiedä onko minulla enää adrenaliinivarastoja kehossa. Tunneko olevani turvassa seuraavan kerran vasta kun lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle? Entäpä ne, jotka asuvat täällä pysyvästi? Milloin he uskaltavat hengähtää?

Toiseksi yöksi saamme jo katon pään päälle, eikä kaatosade haittaa enää kuten eilen.

Hätämajoituksemme ja yösija

Tiedän toimivani edelleen autopilotilla. Edellisiltana juoksin jälleen kerran talosta ulos jälkijäristyksen vuoksi. Se kesti ehkä kaksi sekuntia, hädin tuskin mainittavasti. Ystäväni halaa minua ja pyytää rauhoittumaan, mitään ei tapahtunut, minä pidän sinusta huolen. Mieleni tekisi itkeä hänen olkapäätään vasten, mutten uskalla, sillä pelkään, että jos aloitan nyt, ei itkusta tule loppua. Olen jaksanut hyvin tähän saakka, vaikka tiedän, että pelko ja järkytys pitää käsitellä jossain vaiheessa. Sen aika ei vain ole vielä. Toisaalta olen yllättynyt omasta henkisestä vahvuudestani. Vakavasta univajeesta huolimatta lohdutan muita, vien vesipulloja, halaan leirillä yöpyviä lapsia, pelaamme krikettiä, juttelemme alkeellisella englannilla. Nepalilaislapsista muuten moni puhuu todella hyvää englantia.

Kathmandun Thapatalissa sijaitseva Hanuman temppeli tuhoitui maantasalle

Sortunut talo lähellä Kathmandun New Roadia

Samalla tunnen hirvittävää syyllisyyttä. Minulla on kaikki hyvin: tietääkseni joka ikinen ystävä ja tuttava täällä on kunnossa. He ovat menettäneet kotinsa, omaisuutensa ja osa sukulaisiaan, mutta he ovat hengissä. Oma majapaikkani on kunnossa. Lalitpur on selvinnyt vähällä, täällä rakennuskanta on melko uutta. Talot ovat pystyssä, pinnoissa näkyy muutamia kosmeettisia halkeamia ja muutama muuri on sortunut, mutta ei muuta. Lehdessä ja netissä näkemäni kuvat ovat kuin toisesta maailmasta kokonaan - ei täältä.  Tiedän, että jos haluan, pääsen kotiin. Minulla on perhe ja ystäviä, joilla on mahdollisuus auttaa. Olen saanut kymmeniä teksti- ja facebook-viestejä, satoja tsemppauksen sanoja. Vastaan soitteleville suomalaisille toimittajille, puhun SkyNewsille. Tuntuu tärkeältä kertoa siitä, mitä täällä tapahtuu. Twiittaan jatkuvalla syötöllä, osaksi siksi, että se on samalla viesti myös läheisilleni, että kaikki on kunnossa, osin siksi, että toivon sillä olevan merkitystä myös muille.

Sähköt palaavat vihdoin 55 tunnin päästä. Se keventää tunnelmaa merkittävästi.

Kolmantena päivänä pikkukaupat avaavat oviaan. Ihmiset hamstraavat vettä ja ruokaa, puhelimeen krediittiä.  Oloni on kädetön. Tiedän, ettei minun kannata mennä pahiten kärsineille alueille, sillä en ole ammattitaitoinen ja kulkutautien riski kasvaa koko ajan. Kuskaamme ystäväni kanssa pienet paketit peittoja ja ruokaa keräyspisteeseen. Se tuntuu vähän surkuhupaisalta, mutta on kai parempi kuin ei mitään. Yksi teltta-alueen tytöistä askartelee minulle paperiruusun ilahduttaakseen minua. Hän on tuskin kymmentä, ja hymyilee ujosti ojentaessaan ruusun.

Toinen puhelimeni hajoaa maanantai-illalla. Se on saanut ilmeisesti tarpeeksi järinöistä ja ulkona yöpymisestä eikä mene enää päälle. Käytössä olevassa varapuhelimessa on surkea akku mutta se on parempi kuin ei mitään.

Seitsemän vuotta sitten raportoin ulkoministeriön harjoittelijana Suomen pysyvästä edustustosta YK:ssä New Yorkissa mm. Kiinan maanjäristyksestä ja Myanmarin syklonista ja niihin liittyvistä humanitaarisen avun toimenpiteistä. Nyt olen itse avustuksen kohteena. Se tuntuu omituiselta.

En ole nähnyt avustustyöntekijöitä, toisaalta täällä tarve ei ole yhtä suuri kuin muualla. Nepalin hallituksen näkymättömyys raivoistuttaa. Kuulen avustuslentoje, valtavien intialaiskoneiden lentävän jatkuvalla syötöllä kaupungin yli - missä ihmeessä apu viipyy? Intia käynnisti massiivisen operaation vain minuutteja järistyksen jälkeen. Olemme ajelleet ympäri kaupunkia parin viime päivän aikana, en nähnyt poliiseja enkä muita viranomaisia missään ensimmäiseen pariin päivään. Lentokentältä ei uutisten mukaan saada avustuksia liikenteeseen, kaluston puutteen ja henkilökunnan puutteen vuoksi. Ihmiset kaivavat paljan käsin ihmisiä sortuneista rakennuksista. Luottamus hallintoon on ollut minimaalista jo ennen tätä "they're all clowns!", tilanne ei varmasti parannu näkymättömyydellä. Vaikka toiminta olisi sekavaa, olisi muutamalla rauhoittavalla sanalla varmasti valtava merkitys tässä tilanteessa. Niitä ei juuri kuulu, vaikka pääministeri Koirala antoi vihdoin lausunnon julkisuuteen tiistaina, jossa arvioi kuolonuhrien määrän nousevan yli 10 000:n. Tiedonkulku on ala-arvoista enkä tiedä miten ne, joilla ei ole internet-yhteyttä saavat tietoa yhtään mistään. Tietämättömyys lisää pelkoa entisestään.

En tiedä mitä minun kannattaa tehdä jatkossa. Haluaisin jäädä ja aluaisin auttaa mutten tiedä miten. En tiedä milloin työpaikkani pääsee toimintaan. Puolen henkilökunnan asunnot ovat joko täysin romahtaneet tai ovat asuinkelvottomia. Minun pitäisi lentää kotiin kesäkuun 22. päivä. Jos minusta ei ole täällä apua, olen vain yksi suu lisää vaikeassa tilanteessa. Kulkutautiepidemioden riski kasvaa jatkuvasti, sillä aukeat paikat toimivat käymälöinä. Riittääkö vettä, ruokaa? Työkavereilleni en halua työasioissa vielä soittaa, heillä on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä tässä tilanteessa. Lentoja pois tuskin saa ihan lähiaikoina, joskin intilaiset avustuslennot evakuoivat ihmisiä Delhiin palatessaan vain passia näyttämällä ja Intia myöntää 30 päivän viisumin ilmaiseksi. Pitää vain odottaa ja katsoa miten tilanne kehittyy.

Sillä aikaa rakas lukija, apusi tärkeä, se pienikin. Minä olen kunnossa, mutta tämä maa tarvitsee apua. Olen lukenut, että keräykset ovat lähtenee käyntiin hyvin Suomessa, se lämmittää sydäntä. Parasta apua on raha-apu, tavaran kuljettaminen perille on kallista. Järjestöni Loo Nivan yhteistyökumppani Interpedia tekee pitkäaikaista työtä nepalilasten parissa - avun tarve tulee olemaan pitkä.
https://interpedia.fi/kehitysyhteistyo/tue-tyotamme/ 

Allla Hesarin sivuilta kerätty kokoelma järjestöjä, jotka tekevät avustustyötä Valitse painotuksesi mukaan, anna jos voit, summa voi olla pienikin. Minä kiitän.

• Punainen Risti
• Unicef
• Pelastakaa lapset
• Kirkon ulkomaanapu
• Plan Suomi
• Fida
• SOS-lapsikylä
• Suomen lähetysseura
• World Vision Suomi

Kulttuurishokki ja koti-ikävä – jokaisen maahanmuuttajan repussa // Culture shock and feeling homesick - the burdens of immigrants

Melko varmasti jokainen, joka on joskus asunut ulkomailla, tietää mitä tarkoitetaan kulttuurishokilla. Kulttuurishokki hiipii pikkuhiljaa. Se on tunne siitä, että muut toimivat ja käyttäytyvät väärin. Pienet asiat saavat ärsyyntymään, välillä suhteettomasti. Vaikkapa se, että Nepalissa kaikki tapahtuu hitaasti, jos ollenkaan. En käsitä, mikä kastijärjestelmän purkamisessa on hankalaa, miksi naimisiin mennessään nainen muuttuu kotitalouskoneeksi tai miten yhden perustuslain sorvaamisessa voi mennä 10 vuotta. Kielteistä vastausta ei anneta, ei edes tilanteessa, jossa kysyt tietä, eikä kysyttävä tiedä missä kohde on. Hän vastaa silti täydellä varmuudella: ”200 metriä tuonne, sisko!”. Ja seuraava vastaantulija ohjaa täysin vastakkaiseen suuntaan. Pyhän vihani saavat taksikuskit, sillä näyttäydyn heille kävelevänä lompakkona, jolta on hyvä huijata kolminkertainen taksa.

Yhtenä iltansa tappelen jälleen taksin hinnasta. Olimme sopineet lähtiessä hinnaksi 300 rupiaa, mutta taksikuski ei aio antaa 500 rupian setelistäni takaisin. Normaalitilanteessa istuisin taksissa, kunnes vaihtoraha on kädessäni ­­­­­­­— ei tämä ensimmäinen kerta ole. Tuona päivänä kattila vain kiehuu yli. Kerään tavarani ja huudan kuskille: ”Vihaan Nepalia, painu &#%&%#, veli” ja lyön mielenosoituksellisesti oven kiinni niin lujaa kun voin kyynelten kirveltäessä alas poskia. En jaksa edes hävetä, vaikka tiedän olevani maassa, jossa pahaa mieltä ei näytetä, ei näin. Onneksi kulttuurishokki on luonteeltaan aaltoilevaa, se ei ole pysyvä tila. ­­­

Koti-ikävä on toinen asia, jonka kanssa on vain opittava elämään. 

On pääsiäinen. Istun rehtoreille ja opettajille järjestämämme koulutuksen illanvietossa. Olen juuri päättänyt Skype-puhelun Saloon. Ruudun takana olivat vanhempani, siskoni perheineen ja mamma, vain veljeni puuttuu joukosta. Puolitoistavuotiaat siskontytöt suukottivat ruutua ja kiljuivat riemuissaan sanaa, jonka tulkitsin tarkoittavan Pauliinaa. Ehdimme jutella kymmenisen minuuttia, sillä netti pätkii — aivan liian lyhyesti. Suljen koneen vastahakoisesti ja palaan muiden joukkoon. Tila on täynnä hyvätuulisia seminaarilaisia, mutta sillä hetkellä haluaisin olla missä tahansa muualla.

Mutta juuri kun olen korviani myöten täynnä Nepalia, musiikkia, joka kuulostaa mielestäni epävireiseltä ulinalta, onnetonta kahvia ja käsittämättömiä käyttäytymissääntöjä, hyppäävät piirikunnan koulutuspäällikkö ja joukko rehtoreita tanssilattialle. Keski-ikäiset miehet heiluttavat lantioitaan kuin Bollywood-tähdet, hakkaavat käsiään yhteen, laulavat kukin omassa nuotissaan, halailevat toisiaan ja nauravat kippurassa Coca-Colan voimalla. Jokainen tarttuu vuorollaan mikkiin ja laulaa, tanssii tai kertoo vitsejä. Vaikka koitan pitää kiinni ärsytykseni rippeistä, en voi sille mitään, että känkkäränkkä sulaa hyväntuulisuuteen. Koti-ikäväkin laimenee siedettäväksi. 

Illalla höpöttelen hotellihuoneessani Mayan (nimi muutettu) kanssa, jonka olen tavannut vain muutama tunti aiemmin, ja hän kertoo kuin ohimennen elämänhistoriansa minulle. Hän kertoo, kuinka hankalia avioliitot eri kastin edustajien välillä ovat, millaista on olla eronnut nainen Nepalissa, ja kuinka ex-miehen rakastajattaresta ja väkivaltaisuudesta huolimatta hän on se, joka kantaa epäonnistujan ja eronneen stigmaa, joka voi myös olla esteenä avioliitolle tulevaisuudessa.

Maya vaatii saada tietää, miksi näytän alakuloiselle. Sanon, että minulla on hieman koti-ikävä. Hän kaappaa minut halaukseen sanoen: ”Sinun pitää olla rohkea kun olet yksin kaukana kotoa, mutta minä olen sinulle perhe täällä, kaikki on hyvin.” Mietin itsekseni: niin nepalilaista, kolmessa tunnissa me olemme sydänystäviä.

Ja sillä hetkellä tiedän, että vaikka odotan kotiinpaluuta nähden unia mansikoista ja herneistä, tiedän myös, että kesäkuussa kuljen Kathmandun lentokentän turvatarkastuksen läpi silmät siinä samassa sumussa kuin tänne lähtiessänikin.

Teksti on muokattu versio 12.4.2015 Salon Seudun Sanomissa julkaistusta kolumnista 

****

Everyone who's lived abroad I most likely very familiar with the term culture shock. It develops slowly and manifests itself in a feeling that the others are acting and behaving in a way that is not rational. Small things will become big things, and sometimes your reactions are completely out of proportion. The things that bug me here are for instance that everything happens in its own time, if at all. I cannot understand why the caste system, illegal for decades, is still in place and upheld; or why women become more or less domestic workers when they marry; or how it can be possible that the damn constitution is still not in place, after almost 10 years. A negative answer will not be given even in the most bizarre situations. Like when you are looking for a specific place and ask a local for directions. They will answer with absolute certainty: 200 meters that way, sister!" even if they have absolutely no idea where the place is. And the next person will guide you in the complete opposite direction. Taxi drivers are my pet-peeve and the object of my holy wrath. For a great majority of them I am the equivalent of that talking and walking fat wallet that justifies ripping me off my charging a fee three-times the actual one.

One night I am fighting over the price of the taxi again. We had negotiated the price to be 300 rupees, which is still extra but bearable, but when I give the driver a 500 rupee note, he refuses to give me change for sorry excuses. In a normal situation I would sit in the taxi until he hands me the change - this is not the first time. But that day, it is all just too much. I gather my bags and yell at the driver: "I hate Nepal, you can go #€&(%/ off, brother!" and slam the door as hard as I can as the tears of anger run down my face. I do not feel even shame even as I know that in this country, you do not act this way, I am too angry and too frustrated with the situation that keeps on repeating over and over again. Fortunately, a culture shock waxes and wanes, it is not a state of permanence. 

Homesickness is another thing you just have to learn to live with. It's Easter. I am sitting in the evening program of a training we've organized for head teachers and contact teachers. I've just finished a Skype call to Salo, where my parents live. Behind the pixelated screen I've seen my parents, my grandma and my sister with her family - only my brother is missing. My 18-month-old nieces run around in excitement, kiss the tablet and shriek joyously a word that I interpret must be "Pauliina". We manage to talk only for 10 minutes because the internet connection at the hotel is bad and it keeps cutting me off- 10 minutes is not nearly enough time. I know that my family has just had a big festive lunch that has been prepared with love and I am not there. I close my laptop reluctantly and join the others in the hall. The room is full of happy people from the training but at that point, I would love to be anywhere but there.

But just as I am up to my ears with Nepal, music that sounds out-of-tune squealing, bad coffee and rules of behavior that I fail to understand or follow, the district education office representative and a group of head teachers take over the dance floor. Middle-aged men shake their hips like Bollywood movie stars, clap  their hands, each one singing in their own key, hug one another and laugh from the bottom of their stomach, fuelled up by a glass or two of Coca Cola. Each take turns at the mic, they sing, dance, tell stories or jokes. My bad mood melts away and even the homesickness seems to sink to a tolerable level.

At night, Maya (name changed to protect identity), that I have met only a few hours ago, tells me her life story in passing. She shares how difficult inter-caste marriages still can be in Nepal, what it is like to be a divorced woman in Nepal, and how, depite the fact that her husband beat her and had lovers, she is the one bearing the stigma of a failure and the divorcee that may even prevent her from ever marrying again.  She tells me that I look a little down and insists to know why. I tell her that I am feeling a bit homesick. She stands up and envelops me in a big hug and tells me: "You must be brave when you are so far away from home, but do not worry, I will be your family here." I think to myself: this is such a Nepali way of being. Three hours in and I have made a wonderful friend in a random person I just happened to meet. 

And at that exact moment I know that even if I await returning home and am already dreaming about Finnish strawberries and peas so delicious in the summer, just as surely I know that come June, I will walk through the security check of Kathmandu airport my eyes just as misty as they were when I left Helsinki airport behind me in January.

This is a modified version of a column published (in Finnish) in Salon Seudun Sanomat 12.4.2015

Kuka saa ja kenelle annetaan?

Sisällissodasta jaloilleen kivunneessa Nepalissa on perustuslaista väännetty pitkään ja hartaasti – kohta kymmenen vuotta. Demokraattisen Nepalin tasavallan ensimmäinen kansalliskokous, Constitutional Assembly, valittiin vuonna 2007. Ensimmäistä kansalliskokoukseen asetettaessa päätettiin, että naisilla tulee olla vähintään 1/3 paikoista. Ms. Binda Pandey, kansalliskokouksen perusoikeuksien ja valtion velvollisuuksien komitean puheenjohtaja arvioi, että naisedustuksen turvin keskusteluun on onnistuttu nostamaan naisten kannalta monia tärkeitä asioita.

Kysymysten eteenpäinvientiä on kuitenkin vaikeuttanut se, että harva nainen on puolueensa sisällä päättävässä asemassa ja vaikka huolia usein kuullaan, puuttuvan konkreettiset toimet edelleen. Ja vaikka monia tasa-arvon kannalta oleellisia kysymyksiä onkin saatu nostettua poliittiselle agendalle, on matka politiikan kiemuroissa välillä tukalaa. Institute of Democracy and Electroral Assistance (IDEA) julkaisi kolmisen vuotta takaperin tutkimukseen kansalliskokouksen naispoliitikoista. Huolestuttavaa on, että 70% tutkimukseen haastatelluista naisista oli kokenut joko psykologista tai fyysistä väkivaltaa poliittisen uransa aikana.

Yksi naisten kannalta oleellisista perustuslaillisista kysymyksistä on se, myönnetäänkö lapselle Nepalin kansalaisuus myös äidin kansallisuuden perusteella. Tällä hetkellä kansalaisuuden saa automaattisesti vain, jos isä on Nepalin kansalainen – siitä huolimatta, että vuonna 2006 voimaantullut väliaikainen perustuslaki yksiselitteisesti mahdollistaa kansalaisuuden myöntämisen myös äidin kansalaisuuden perusteella ja vaikka korkein oikeus on tulkinnan vahvistanut. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ulkomaalaisen isän ja nepalilaisen naisen liitosta syntyvät lapset jäävät vaille kansalaisuutta – he katoavat. Myös avioliiton ulkopuolella syntyvät lapset ja niiden perheiden, joissa vanhemmat ovat eronneet ennen lapsen täytettyä 16, kokevat saman kohtalon, sillä kansalaisuus myönnetään hakemuksesta ja isän läsnä ollessa. Ilman kansalaisuutta elämä vaikeutuu merkittävästi: korkeakoulun ovet jäävät avautumatta, ylioppilastutkintoon osallistuminen voi olla hankalaa tai mahdotonta, työpaikka virallisella sektorilla voi jäädä haaveeksi. Sen enempää paikallishallintoon kuin parlamenttiinkaan ei ole asiaa ilman Nepalin kansalaisuutta.

Naisjärjestöt ovat tehneet pitkäjänteistä työtä kansalaisuuskysymyksen puolesta ja erinäisten kansalaisjärjestöjen tietojen mukaan valmisteilla olevassa perustuslakiluonnoksessa oikeus kansalaisuuteen myös äidin kautta olisi tällä hetkellä olemassa. Taistelu on kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Kansalliskokouksen poliittisen dialogiin ja konsensuksen komitea päätti suosittaa muutosta, jolla kansalaisuus myönnettäisiin lapselle vain molempien vanhempien ollessa Nepalin kansalaisia. Ainakin osa kansanedustajista on sitoutunut vanhaan muotoiluun jommankumman vanhemman kansallisuudesta. Muita Nepalin naisasialiikkeen ajamia, tasa-arvoa koskevia kysymyksiä, ovat mm. yhtäläiset perintöoikeudet sekä seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia koskevat säädökset, joista on keskusteltu perustuslakikeskusteluissa, mutta joiden toimeenpano odottaa edelleen.

Poliittisen osallistumisen sekä tasa-arvon edistäjänä koulutuksen rooli on kiistaton. Nepal on ottanut merkittäviä harppauksia vuosituhat tavoitteiden saavuttamisessa. Tavoite kaksi, peruskoulutuksen takaaminen kaikille, on hyvässä vauhdissa. Vuonna 2013 koulun aloitti jo 95% lapsista, tytöt yhtä usein kuin pojatkin. Ongelmana on ennen kaikkea se, että tyttöjen suhteellinen määrä romahtaa siirryttäessä ylemmille luokille. Vaikka koulutuksen läpäisevyys on ongelma ylipäätään, erityisen alttiita koulunsa keskeyttämään ovat tytöt, kastittomat, vammaiset, erilaiset oppijat ja etniset vähemmistöt. Tyttöjä vievät koulun penkiltä lukukausimaksut, maaseudulla erityisesti lapsiavioliitot sekä ylimääräisten käsiparien tarve kodin ja toimeentulon pyörittämisessä. Siitä huolimatta, on silläkin saralla saavutettu merkittäviä edistysaskeleita. Kathmandu Post raportoi jokin aika sitten, että peruskoulun päättökokeeseen osallistuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa enemmän tyttöjä kuin poikia.

Ihmisoikeudet jaetaan YK:n perussopimuksissa kansalais- ja poliittisiin oikeuksiin (ns. KP-oikeudet, mm. oikeus asettua ehdolle vaaleissa) sekä taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin (ns. TSS-oikeudet, mm. oikeus koulutukseen). TSS-oikeudet ovat usein jääneet KP-oikeuksien varjoon, vaikka kansalais- ja poliittisten oikeuksien saavuttamiseksi huomion kohdistaminen juuri taloudellisiin, sivistyksellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin on välttämätöntä. Oikeuden poliittiseen osallistumiseen kun tuskin voidaan katsoa toteutuvan täysimääräisesti vaikkapa ilman lukutaitoa ja ilman mahdollisuutta koulunkäyntiin. Juuri siksi huomion kohdistaminen tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin on äärettömän tärkeää.

Julkaistu alunperin 9.4.2015 Keskustaopiskelijoiden vierasblogina.