Osallistuin viikonloppuna Kepan Etvolaisille järjestämään valmennusviikonloppuun Klaukkalassa. Meitä oli paikalla vapaaehtoisia, jotka suuntaavat ensi vuoden aikana Aasiaan, Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Viikonloppuna oli aikaa miettiä omia motiiveja lähdölle.
Tein päätöksen hakemisesta omaan tyylliini sopien varsin impulsiivisesti - laitoin paperit matkaan viimeisenä mahdollisena päivänä.
Osan syistäni tiedostan hyvin, toisia olen joutunut miettimään pidempään. Omia syitäni matkaan lähdölle on useita: halu hypätä irti oravanpyörästä, miettiä mitä tulevaisuudeltaan haluaa, nähdä maailmaa länsimaiden ulkopuolella. Nämä ovat intuitiivisia syitä. On myös halua kehittyä omalla uralla, saada uusia kompetenssejä, avartaa maailmankatsomusta. Olen esimerkiksi raportoinut kehityspoliiikasta, lukenut kehitysmaatutkimusta ja tälläkin hetkellä vastaan töissä kehitysyhteistyön kysymyksistä - vailla tipan tippaa kenttäkokemusta! Eteläisin maa, jossa olen vieraillut on Thaimaa. Sekin turvallisesti eksoottimpisien alueiden ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa joudun miettimään sellaisia asioita kuin ottaako rokote japaninaivokuumetta vastaan, iskeekö dengue-kuume tai järiseekö maa? En voi vain lähteä kuten aiemmin, huoletta ja katsotaan mitää tulee vastaan asenteella, vaan minun on aidosti mietittävä, miten selviän ja varaudun.
Valmennusviikonlopun tärkein anti oli vertaistuki, ehdottomasti. Oli hyvä miettiä isommalla porukalla omia motiiveja, ja oli myös varsin vapauttavaa huomata, etten ollut ajatusteni kanssa yksin. Muutkin miettivät ovatko omat motiivit tarpeeksi epäitsekkäitä. Voiko vapaaehtoistyötä tehdä muutenkin kuin pyyteettömästä halusta auttaa? Oli halua määrätä omasta elämästään, eikä asettua niihin raameihin, joihin tämä yhteiskunta sinut väkisin haluaa asettaa. Vapauden kaipuuta. Halua oppia itsestä enemmän ja mennä epämukavuusalueelle. Päiviä, jolloin miettii, että mitä helvettiä minä oikein ajattelin! Ja päiviä, jolloin ei voisi olla varmempi siitä, että näin tämän pitikin mennä.
Jos yllä oleva anti oli tärkein, suurin oli kuitenkin kunnioitus ja ilo kohtalontovereiden löytämisestä. Miten upeita ihmisiä onkaan valmiita antamaan itsestään ja lähtemään maailmalle! Sitä kyynistyy iän myötä, ja vaikken haluaisi sitä myöntääkään, entinen idealisti joutuu karistamaan omaa optimistisuuttaan. Viikonlopun jälkeen tunsin itseni nuoremmaksi ja onnellisemmaksi. Maailmassa on paljon hyvää ja ennen kaikkea huikeita ihmisiä, joiden kanssa polkuni on ristenyt - vaikka sitten hetkellisesti. Siitä täytyy olla vain kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti