Sitä on vaatinut asunnon vuokraaminen. Kymmeniä sähköposteja, ilmoituksia, yhteydenottoja potentiaalisiin vuokraajiin, kaverien jakamia ilmoituksia, ja facebook-statuksia. Viisi kuukautta kalustettua asuntoa hieman keskustan ulkopuolella = perkeleellisiä jännitysmomentteja. Kun pelaa pokeria oman taloudellisen selviämisen uhalla, niin kyllä pistää jännittämään. Jos asunto ei olisi näet mennyt kaupaksi, olisi vaihtoehtona ollut pistää sormet ristiin ja toivoa, että saa esim. jonkun vuokrafirman 0-sopimuksen kautta niin paljon töitä, että sillä voi maksaa asuntolainaa. Ja elämistä noin ylipäätään. Sijainen tilalleni oli jo kuitenkin palkattu. Onneksi siihen ei tarvinnut ryhtyä vaan matka Nepaliin alkaa realisoitua.
Vähän kuitenkin aina jännittää, kun vuokraa vieraalle ihmiselle, mutta pakko sitä on kai pistää vain sormet ristiin ja toivoa parasta. Ja vakuutukset kuntoon!
No. Joka tapauksessa. Vähän kuin joululahjaksi sain siis asunnon vuokralle ja siten ollen varmistuksen siitä, että hush, maailmalle vie tie.
En ole suuri maailmanmatkaaja. Ulkomailla olen asunut useamman vuoden, mutta turvallisesti anglosaksisissa maissa, kielellä jonka hallitsen niin hyvin kuin vieraan kielen nyt voi hallita ja kulttuurissa, joka ei hirvittävän suuria yllätyksiä tarjoa. Suurin ongelma on pysyä tarpeeksi sosiaalisena ja puheliaana, etteivät työkaverit epäile jonkin asian olevan huonosti.
Muutimme ensimmäistä kertaa ulkomailla kun olin kahdentoista. Kohteena oli Rochester, Minnesota, Yhdysvallat, jossa sijaitsevalla Mayo-kliniikalla isäni teki jonkun sortin erikoistumispätkän. Mitä näitä nyt on. Lukiossa suunnittelin vaihtoa Kanadaan, mutta jänistin. Silloin sitä hupsusti kuvittelee, että koko sosiaalinen elämä loppuu siihen, että on vuoden poissa sosiaalisista ympyröistä.
Vuoonna 2002 ankeilin englannin opintojeni kanssa ja lähdin tuulettumaan Lontooseen kesäksi. Siellä toimin baarimikkona kolmisen kuukautta fulhamilaisessa gastropubissa. Kolmas reissu oli siitä parin vuoden päästä, kun avusti tuttua toimittajaa puolentoista kuukauden ajan Lontoossa. Neljäs keikka oli Erasmus-vaihto Aberdeenissä, Skotlannissa - luultavasti tähän astisen elämäni paras vuosi. Tasokkaita luentoja ja kourallinen ystäviä, jotka ovat edelleen läheisiä ja rakkaita.
Seuraavaksi pääsin New Yorkiin YK-edustustoon kolmen kuukauden harjoitteluun raportoimaan humanitaarisesta avusta, kehityspolitiikasta, ilmastosta ja energiasta. Ja viimeisin keikka, 6 kuukautta Lontoossa Suomen suurlähetystön poliiitisella osastolla, päättyi jo viitisen vuotta sitten. On ihan kummallista, että olen ollut aloillani näin pitkään, kuin aikuisiällä maailma on vienyt vuoden parin välein mennessään. Tai no, aloillaan ja aloillaan, kun matkustuspäiviä töissä kertyy lähes 50 vuodessa, mutta osoite on pysynyt yllättävän pitkään samana. Mutta tälläpä tämä nyt sitten korjaantuu kertalaakista.
Nyt kuitenkin joulun viettoon perheen kera. Varsin epärutinoituneeksi ihmiseksi, jouluni kulkee varsin hyväksi todetulla kaavalla, joka vuosi samanlaisena. Aamulla mamman luo joulupuurolle, sitten kotiin, tv:stä Lumiukko ja heti perään joulurauhan julistus. Sitten vanhempien ovesta lappaa serkut lapsineen ja puolisoineen, juodaan glögia ja syödään sen seitsemää sorttia juustoa. Yksi serkuista yrittää opetella syömään homejuustoa ja epäonnistuu joka kerta. Välikooma. Sauna. Joulupäivällinen vaihtuvilla kokoonpanoilla. Ruokakooma sohvalla. Lahjat ja sitten käpertyminen paketista paljastuvan kirjan kanssa peiton alle.
Fiilis: Tulkoon joulu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti