maanantai 17. marraskuuta 2014

Valmennusviikonloppu

Osallistuin viikonloppuna Kepan Etvolaisille järjestämään valmennusviikonloppuun Klaukkalassa. Meitä oli paikalla vapaaehtoisia, jotka suuntaavat ensi vuoden aikana Aasiaan, Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Viikonloppuna oli aikaa miettiä omia motiiveja lähdölle.

Tein päätöksen hakemisesta omaan tyylliini sopien varsin impulsiivisesti - laitoin paperit matkaan viimeisenä mahdollisena päivänä.

Osan syistäni tiedostan hyvin, toisia olen joutunut miettimään pidempään. Omia syitäni matkaan lähdölle on useita: halu hypätä irti oravanpyörästä, miettiä mitä tulevaisuudeltaan haluaa, nähdä maailmaa länsimaiden ulkopuolella. Nämä ovat intuitiivisia syitä. On myös halua kehittyä omalla uralla, saada uusia kompetenssejä, avartaa maailmankatsomusta. Olen esimerkiksi raportoinut kehityspoliiikasta, lukenut kehitysmaatutkimusta ja tälläkin hetkellä vastaan töissä kehitysyhteistyön kysymyksistä - vailla tipan tippaa kenttäkokemusta! Eteläisin maa, jossa olen vieraillut on Thaimaa. Sekin turvallisesti eksoottimpisien alueiden ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa joudun miettimään sellaisia asioita kuin ottaako rokote japaninaivokuumetta vastaan, iskeekö dengue-kuume tai järiseekö maa? En voi vain lähteä kuten aiemmin, huoletta ja katsotaan mitää tulee vastaan asenteella, vaan minun on aidosti mietittävä, miten selviän ja varaudun.

Valmennusviikonlopun tärkein anti oli vertaistuki, ehdottomasti. Oli hyvä miettiä isommalla porukalla omia motiiveja, ja oli myös varsin vapauttavaa huomata, etten ollut ajatusteni kanssa yksin. Muutkin miettivät ovatko omat motiivit tarpeeksi epäitsekkäitä. Voiko vapaaehtoistyötä tehdä muutenkin kuin pyyteettömästä halusta auttaa? Oli halua määrätä omasta elämästään, eikä asettua niihin raameihin, joihin tämä yhteiskunta sinut väkisin haluaa asettaa. Vapauden kaipuuta. Halua oppia itsestä enemmän ja mennä epämukavuusalueelle. Päiviä, jolloin miettii, että mitä helvettiä minä oikein ajattelin! Ja päiviä, jolloin ei voisi olla varmempi siitä, että näin tämän pitikin mennä.

Jos yllä oleva anti oli tärkein, suurin oli kuitenkin kunnioitus ja ilo kohtalontovereiden löytämisestä. Miten upeita ihmisiä onkaan valmiita antamaan itsestään ja lähtemään maailmalle! Sitä kyynistyy iän myötä, ja vaikken haluaisi sitä myöntääkään, entinen idealisti joutuu karistamaan omaa optimistisuuttaan. Viikonlopun jälkeen tunsin itseni nuoremmaksi ja onnellisemmaksi. Maailmassa on paljon hyvää ja ennen kaikkea huikeita ihmisiä, joiden kanssa polkuni on ristenyt - vaikka sitten hetkellisesti. Siitä täytyy olla vain kiitollinen.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Täältä Pohjantähden alta

Nyt kaikki purjehtijat, suunnistajat ja muut ihmiset joilla on käsitys siitä, miten suunta ottaa tähdistä: kyllä, tiedän ettei Nepal ole _suoraan_ Pohjantähdestä etelään, ehkäpä kaakkoon, tai mikä ihme se väli-ilmansuunta nyt olikaan (meidän pitäisi muuten siirtyä englannin north-east, south-west käytäntöön...vaikka toisaalta vaakakupissa painaa suomenkielisten nimien hieno etymologia) mutta Pohjantähdestä kaakkoon kuulostaisi tyhmältä ja jos tunnet minut, tiedät että kun saan jotain päähäni, niin siitä ei mennä yli eikä ympäri. Ja minä sain päähäni Pohjantähden. Ja etelän. Hrmph.

Pohjantähdestä etelään viittaa siis matkaan Helsingistä Kathmanduun, Nepaliin. Laitoin syksyllä, syyskuun lopussa, viimeisenä mahdollisena hakupäiväna paperit Etvoon, etelän vapaaehtoisohjelmaan, ja yhtäkkiä huomasin olevani tilanteessa, jossa pitää mennä työnantajalta pyytämään virkavapaata.  Elämäni, se on aina ollut melko nopeatempoista - impulsiivistakin. Mutta gut feeling, mag känsla - päätösteni ohjenuora - sanoi, että tämä on hyvä, joten mitäpä sitä taistelemaan vastaan.

Hain itseasiassa syksyllä kahteen paikkaan, Nepaliin ja Sambiaan, mutta vaihtoehto Nepal tuntui, mitä pidemmälle prosessia ehdittiin, aina vain paremmalta idealta. Eipä siksi, uskon, että Sambia olisi ollut ikimuistoinen. Mutta luulen, että tällaiselle ns. kermaperseelle, joka on reissaillut ja asunut lähinnä maissa, joissa on vesivessa ja kraanasta juotava vesi, olisi Sambian maaseutu ollut yhdellä kerralla koettavaksi hieman liian suuri jännä. Seuraavalla kerralla, kuka tietää? Mutta juuri nyt, Kathmandun kaupunkiolosuhteet ja siellä jo asuva ystävä olivat juurikin se perälauta, jota kolmikymppistynyt seikkailunhaluni kaipasi.

Suurin haaste, ja este matkalle taitaa olla se, että saan asuntoni vuokralle. Kalustelun asunnon vuokraaminen lyhyeksi aikaa on Suomessa melko hankalaa. Varsinkin kun kyseessä oleva asunto sijaitsee monen mielestä ns. hevomperseessä (Roihuvuoressa) - sijainniltaan siis. Vaikka tosiasiassa matkaa ydinkeskustaan kertyy reilu parisenkymmentä minuuttia. Ei auta kuin parhaansa yrittää ja toivoa, että taisto on helpompi kuin viime kevään vuokrauksen yhteydessä.

Tämän vuoksi en osaa vielä oikein ajatella ensi vuotta - se voi olla ihan mitä vaan. Näillä mennään.