Olen yrittänyt opetella täällä Nepalissa uuteen vuorokausirytmiin. Nykyään herätyskello pirahtaa klo 6.30 ja nukkumatti vie unten maille 22.30. Se, että herätyskello pirahtaa tuohon aikaan ei suinkaan tarkoita sitä, että nousisin tuolloin sängystä. Mutta ylipäätään se, että edes yritän herätä tuohon aikaan aamulla on kaltaiselleni aamutorkulle melkoinen saavutus. SAMOKin sählykerhon osanottajat todennäköisesti muistavat edelleen, että aamukahdeksan sählyvuoro tarkoittaa murhanhimoista Pauliinaa. Alakertaan suuntaan aamupalalle (maitoteetä ja masalalla maustettuja kikherneitä, joka ikinen päivä) yhdeksän pintaan ja saavun puolentoista minuutin työmatkan jälkeen toimistolle kello 9.15. Aamulla luen päivän sanomalehdet, The Himalayan Timesin sekä The Kathmandu Postin. On kiinnostavaa vertailla, miten lehtien uutisointi poikkeavat toisistaan, mitkä uutiset nousevat etusivulle, ja miten niistä raportoidaan.
Paikallisten sanomalehtien lukeminen on erinomainen tapa päästä sisälle uuden maan tapahtumiin. Siksi minua edelleen suruttaa se, että ainoa englanninkielinen päivälehti Suomessa, The Helsinki Times, lakkautettiin viime syksynä. Netissä uutisointi jossain määrin toki jatkuu, joten täysin lohduton tilanne ei ole. Sanomalehtien tärkeyden olen kuitenkin täällä huomannut. Olisin varmasti todella pihalla aivan kaikesta täällä, mikäli en viettäisi tuota 30-45 minuuttia aamulla lukien päivän lehtiä Loo Nivan toimiston alakerrassa.
Uutisten seuraamisesta on muutakin hyötyä. Vaikken vielä nepalin kieltä vielä juuri ymmärrä, mitä nyt muutamia sanoja sieltä täältä, olen mielestäni bongannut englanninkielisistä lehdistä omintakeisia sanoja ja sananparsia, jotka ovat todennäköisemmin joko intianismeja tai nepalismeja. Tarkoitan em. jargonilla sitä, että sanat eivät kuulu standardienglantiin vaan ovat intian englannin tai nepalin kielen konstruktioita, sanastoa, syntaksia tai kielioppia, jotka eivät ole kieliopillisesti oikeaa englanninkieltä . Kiinnostavia ne ovat siksi, että kieli, sen metaforat, idiomit ja sananlaskut tarjoavat kielellisen ikkunan tietteyihin ajatusrakenteisiin. Eräs täällä usein sanomalehdissä toistuva (käsitykseni mukaan) intianismi (indianism) on "met with an accident" -fraasi. Se ei suoranaisesti ole kai kieliopillisesti väärin, mutta nykybritti- ja amerikanenglannissa varsin vanhahtava muotoilu ja sen konnotaatio ainakin osan lähteiden mukaan on, että syyllistä onnettomuuteen ei voida osoittaa. Standardienglannissa kieliopillisesti oikea rakenne olisi "had an accident".
Vaikka olenkin koulutukseltani kielitieteilijä, en voi väittää tuntevani intian englannin kielihistoriaa tai etymologiaa. Enkä voi myöskään uskontotieteen opinnoistani huolimatta voi väittää olevani kovin hyvin perillä sen enempä buddhalaisuudesta kuin hindulaisuudestakaan ja niihin liittyvästä karman käsitteestä. Silti kyseisessä fraasissa on mielestäni jotain hyvin nepalilaista. Voi hyvin olla, että menen spekulaatioissani liian pitkälle, mutta tämä onnettomuuksien kohtaaminen kertoo mielestäni jotain varsin olennaista nepalilaisesta ajatusmaailmasta. Lehdissä uutisoidaan harva se päivä bussionnettomuuksista. Hyvin usein tapahtuma ilmaistaan "the bus met with an accident" -fraasilla. Kiinnostava tässä muotoilussa on se, että bussi ei kolaroinut tai suistunut tieltä vaan se kohtasi onnettomuuden. Ihan kuin onnettomuus olisi vain odottanut siinä tiellä tätä karmista tapaamista, minkäs teet, ke garne. Sen oli määrä tapahtua, kyse oli vain siitä, milloin tämä tapahtuu. Karma ei muuten tarkoita sitä, etteikö onnettomuuksia voisi välttää, vaan se sitä, että payback is a bitch, itse ansaittua.
Minulle nimittäin monet asiat nepalissa näyttäytyvät kohtalon ikeeseen alistumiselle eikä varovaisuuteen ja ennaltaehkäisyyn tottunut ja siihen pyrkivä pääni meinaa sitä ymmärtää. Täällä bussit kaahailevat huonokuntoisilla ja kapeilla vuoristoteillä ohitellen torvet soiden kohdissa, joissa näkyvyys eteenpäin on metrin tai kaksi. Katastrofivalmius, kuten muutaman viikon takainen Tribhuvanin lentokentän sulkeminen Turkish Airlinesin hätälaskun jälkeen mielestäni varsin hyvin osoitti, on olematonta. Siitä huolimatta, että vuorten keskellä sijaitsevan, yhden ainoan kiitoradan kanssa pelaava maan ainoa kansainvälinen lentokenttä on varoivaisestikin arvioiden "an accident just waiting to happen". Moottoripyörän kyydissä istuvat matkustavat säännönmukaisesti ilman kypärää ja pikkulapset istutetaan äidin ja isän väliin moottoripyörän selkään. Minä näen sen varomattomuutena ja turhana onnetomuuksien kerjäämisenä, nepalilainen pistää silmät kiinni ja painaa menemään. Silmien sulkeminen ikäviltä asioilta tuntuu myös olevan paikalliseen mentaliteettiin kuuluva piirre: kurjista asioista ei puhuta, negatiivisia vastauksia pyritään välttämään ja ikävät asiat pyritään unohtamaan niin pian kuin mahdollista. Nepalin kuninkaallisen perheen murha vuonna 2006 on mielestäni kuvaava esimerkki. Kuningasperhe polttohaudattiin alle vuorokausi veritekojen jälkeen ja ilmaan jäi roikkumaan monia kysymyksiä kun pikahautauksella viitattiin kintaalla ruumiinavauksille ja perinpohjaiselle rikospaikkatutkinnalle.
***
Toinen asia, mihin täällä on kiinnittänyt huomiota, on uutisointi kuolemantapauksista ja muista vakavista rikoksista. Esimerkiksi jokunen päivä takaperin The Kathmandu Post, englanninkielinen päivälehti, raportoi 65-vuotiaan amerikkalaisnaisen pudonneen parvekkeelta Radisson SAS-hotellissa. Lehdessä mainittiin henkilön koko nimi, ikä, kotipaikka sekä passin numero! Olin suorastaan hieman järkyttynyt, vaikka olen huomannut saman ilmiön aiemminkin. Rikoksesta epäillyn henkilötiedot julkaistaan lehdessä, raiskauksen uhreista kirjoitetaan tunnistettavalla tavalla, bussionnettomuudessa mainitaan paitsi nimet myös henkilön kotipaikka melkoisella tarkkuudella. Suomessa tämä ei tulisi kuuloonkaan. Suru tai rikoksen kohteeksi joutuminen on henkilökohtainen asia ja siitä tiedottaa vain perhe tai henkilö itse, miksi ihmeessä täällä jaetaan henkilökohtainen suru julkisuuden alttarilla?
Kuin tilauksesta seuraavan päivän The Himalayan Times kirjoitti katastrofiuutisoinnin etiikasta ja valotti asiaa:
“Mentioning names, age and address of the survivors, injured and deceased will intensify the identification among the victims’ relatives. Disclosing identification can accelerate the support from family members, relatives, friends and agencies acquainted with the disaster victims,” she urged."Minä tulkitsen tämän eron siten, että täällä suru ja onnettomuudet jaetaan. Ehkä se on helpompi kantaa niin. En tiedä onko meidän tapamme fiksumpi, se jättää raskaan taakan omaisille ja henkilölle itselleen. Raiskauksen uhrien identifiointia en silti pysty itselleni perustelemaan.
***
Uudessa maassa omaa sopeutumista huomattavasti helpottaa pyrkimys päästä paikalliseen ajatusmaailmaan sisälle. Vaikka englanninkielisen uutisoinninkin kautta pääsee perille siitä, mistä täällä keskustellaan, on kohdemaan kielenhallinta olennainen osa kulttuurista oppimista. Paikallisen kielen oppiminen avaa ovia uuteen maailmaan, tapaan ajatella. Käännös, hyväkin, vie aina jotain oleellista ilmaisusta. Siksipä, huolimatta siitä, että viivyn täällä suhteellisen lyhyen aikaa, aloitin kuukausi takaperin nepalin kielen opiskelun yksityisopettajalla. Käymme toisen suomalaisen vapaaehtoisen Katjan kanssa kerran viikossa kerrassaan valloittavan kuusikymppisen nepalinaisen Deepan tunneilla Jhamshikelissa sijaitsevassa Cafe Somassa. Välillä mietin, mikä on ollut opiskelemani englantilaisen filologian suurin anti, jos unohdamme itsestäänselvyydet (hyvä kielitaito). Olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että se on ollut kielen ja kulttuurin muodostaman ajatusmaailman tärkeyden ymmärtäminen. Mietin välillä, miten paljon vaikkapa Suomen vientiteollisuus voisi hyötyä kunnon tujauksesta tämän yhtälön hallitsevaa humanistia! Mutta se päivä saanee vielä odottaa. Siihen asti pitää vain kissan itse nostaa häntäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti