Töissä Nepalissa: itsensä haastamista ja oppia pois kiireestä

Reilut kaksi viikkoa toimistolla takana ja tontti alkaa pikkuhiljaa selvitä.

Ensimmäinen viikko meni töissä lueskellen materiaalia vähän siitä sun tästä: Loo Nivasta, projekteista, Nepalista, koulutuksesta Nepalissa, kulttuuristakin. Kahlasin kaikki englanniksi ilmestyvät lehdet (Republica, The Himalayan Times, Nepali Times, eKantipur), luin tilastokatsauksia, kyselin lounastunnilta työkavereita kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tein työsuunnitelmaehdotuksen seuraavalle viidelle kuukaudelle pohjautuen projekteihin, Loo Nivan tarpeisiin ja omiin kiinnostuksen kohteisiin. Erehdyin kysymään, onko edunvalvontatoimintaansa kehittämään haluavalla järjestöllä pitkän ajan visiota siitä, miten tavoitteeseen päästään, onko tehty viestintäsuunnitelmaa, entä strategiaa. Suunsa kun avaa niin tehtäviä tippuu kuin itsestään.

Tehtävänäni on nyt seuraavan viiden kuukauden aikana tehdä taustatutkimusta, siitä miten vammaisten lasten oikeus koulutukseen toteutuu Nepalissa. Sen lisäksi teen viestintäsuunnitelman, - ohjeen, ja -stategian. Osallistun tarvittavissa määrin järjestön koulutuksiin, mm. kertomalla siitä, miten opiskelija- ja nuorisojärjestöt Suomessa toimivat. Kirjoitan järjestön uutiskirjeeseen, kehitän nettisivuja ja sosiaalisen median viestintää. Paljon kaikkea sellaista, mitä teen varsin mielelläni.

Silti välillä tuntuu et nyt mennään niin epämukavuusalueella, että hirvittää. Mitä minä tiedän vammaisten oikeuksista muuta kuin teoriapohjalta! Osaanko tehdä viestintää siten, että se istuu tähän maahan ja tähän kulttuuriin? Millä oikeudella minä tulen kertomaan, miten nepalilainen kansalaisjärjestö voisi kehittää edunvalvontatoimintaansa?

Samalla kuinkin korvissa kaikuu ystäväni Marin tuhahdus siitä, että naiset niin usein aliarvioivat osaamistaan. Ylpeästi vain eteenpäin! Onhan minulla neljän vuoden kokemus valtakunnantason edunvalvonnasta ja olen tehnyt viestintää enemmän tai vähemmän lähes jokaisessa työpaikassani ja järjestötoiminnassa viimeisen kymmenen vuoden ajan. En ole noviisi. Olen työskennellyt monikulttuurisissa olosuhteissa. En ehkä voi kutsua vielä itseäni viestinnän profeetaksi mutta kyllä minä yhden kansalaisjärjestön viestintäsuunnitelman ja -strategian pykään. Kysyn jos en osaan. Olen valmis kyseenalaistamaan. Valmis opettelemaan ja oppimaan. Tekemään virheitä ja oppimaan niistä. Kyllä tämä tästä! Epämukavuusalueella ne suurimmat ihmeet tapahtuvat. Ja ammatillisesti tulen tästä saamaan varmasti korvaamatonta kokemusta.

Minun valtakuntani toimiston yläkerrassa

Loo Niva on pieni järjestö ja ilmapiiri on sen mukainen. Se otti ensiaskeleensa vuonna 1994, kun joukko kouluikäisiä nuoria perusti yhdessä paikallisen kansalaisjärjestön (Child Workers in Nepal, CWIN) kanssa lasten kirjaston kotikyläänsä Khokanaan. Vuonna 1997 virallisesti rekisteröity järjestö on ajanut siitä lähtien lasten ja nuorten oikeuksia Kahtmandun laakson alueella. Nuo samat koululaiset, nyt jo kolmekymppisiä, ovat edelleen töissä järjestössä. He ovat hankkineet itselleen korkeakoulutuksen vuosien varrella ja ajavat edelleen tärkeäksi kokemaansa agendaa: oikeutta hyvään ja laadukkaaseen kouluun.

Pieni, yhdeksän henkeä työllistävä järjestö on noussut vuosien varrella kasvanut varsin merkittäväksi tekijäksi alueella. Esimerkiksi vuosina 2014-2016 toteutettava projekti, Education Governance Programme (EPG), joka tähtää kouluhallinon kehittämiseen on Nepalissa uraa uurtava ja se on herättänyt myös opetusministeriön kiinnostuksen, joka toimii yhtenä projektipartnereista. Etelä-Lalitpurin alueella toimeenpantavan projektin tavoitteena on tehostaa kouluhallintoa, sitouttaa yhteisöä ja paikallishallintoa päätöksentekoon ja osallistaa lapsia. Näillä toimenpiteillä pyritään edistämään ja tukemaan erityisesti haavoittuvassa asemasa olevien lapsien (mm. kastittomat dalitit, tamang-vähemmistön edustajat, vammaiset, tytöt) koulunkäyntiä. Vaikka Nepal on ottanut valtavia askeleita vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa (tästä myöhemmässä blogikirjoituksessa) ja esimerkiksi peruskoulun aloittaa jo 95% lapsista, ovat koulutuksen ulkopuolelle jäävät tai koulun kesken jättävät usein tyttöjä, vammaisia, kastittomia tai tietyistä etnisistä ryhmistä tulevia (esim. janajatit). Järjestön sitoutuminen kotiseutudun olojen parantamiseen on hienoa katsottavaa.

Käytännön työtekoa täällä töissä rytmittävät sähkökatkokset, jotka saattavat kestää pahimmillaan 13 tuntia päivästä. Kuulun tuohon vitosryhmään ja aamu alkaa yleensä sillä, että herättyäni katson netistä, mitä päivän sähkökatkostilanne näyttää.

Välillä olen unohtanut ladata läppärin akun illalla, joten työpäivä alkaa kännykkä kädessä nettiä selaamalla auringossa istuen. Joskus sähkökatko kestää niin pitkään, että aamulla lataamani läppäri sammuu kesken kaiken. Minkäs teet, ke garne, mutta luterilainen työmoraali istuu tiukassa. Vielä jotain päivänä minäkin lakkaan kuuntelemasta sitä pientä takaravoissa nalkuttavaa ääntä, joka moittiii laiskottelusta auringonpaisteessa. Jos kerran toimistotyöläisen työväline ei toimi itsestä riippumattomista syistä, niin hitto vie, kai sitä maitoteensä saa nauttia auringosta tuntematta kovin suurta syyllistyyttä. Lounas saattaa venähtää 45 minuutista pidemmäksi kun keskustelee työkavereiden kanssa paikallisista tavoista ja eroista Suomeen. Sekin on arvokasta. On päivänselvää, että luovuus vaatiia aikaa ja joutilaisuutta. Enkä tarkoita luovuudella mitään suurta taiteellista projektia vaan ihan tietotyöläisen arkea. Minun tärkein työvälineeni on pää ja se on ollut kiireen pakottamana tukossa liian pitkään. Täällä on pakko hidastaa. Ja vaikka kuinka tänne lähtemisen syistä  yksi merkittävä oli kyllästymisen ainaiseen kiireeseen ja siihen, että kalenteri on buukattu puoli vuotta eteenpäin, niin kiireisen ihmisen identiteetin karistaminen ottaa koville.

Tästäkin vinkkelistä katsoen Loo Niva on minulle juuri oikea paikka. Järjestön sympaattisuudesta ja asenteesta kertoo paljon ensimmäisen ohjauskeskusteluni sisältö. Siinä toiminnanjohtaja totesi, että ajallani on täällä kolme tavoitetta. Se, että minun osaamiseni pystytään hyödyttämään järjestön työssä. Toiseksi se, että saan täältä itselleni mielekkäitä työtehtäviä. Ja kolmanneksi, muttei suinkaan vähäisimpänä se, että opin Nepalista ja sen kulttuurista mahdollisimman paljon, että pidän hauskaa ja nautin olostani.

Ei huono diili.