Perhe, jonka hoivissa asun, pyörittää Sainbussa perinteistä nepalilaista leipomoa, sweet shopia. Päädyin perhemajoitukseen siksi, että halusin päästä näkemään tavallista arkea Nepalissa. Sen seurauksena olen saanut nyt viime aikoinan tutustua yrittäjäperheen arkeen.
Arki alkaa varhain aamulla. Perheen isä nousee aamuneljältä, kun on vielä säkkipimeää, ja lähtee taskulamppu kädessä kävelylenkille. Nepalilaiset harrastavat aamulla liikuntaa, mikä on todennäköisesti varsin järkevää, sillä yhdeksän maissa kadut täyttyvät ajoneuvoista ja pölystä. Aamuntunteina talon edustat sen sijaan täyttyvät kävelijöistä ja aamuvoimistelua tekevistä. En ole aamuihminen, enkä varsinkaan aamuliikunnan harrastaja, mutta sen lienee pakko muuttua, sillä kaikki lähellä sijaitsevat kunto- ja joogasalit sulkevat ovensa jo kuudelta illalla. Työpäiväni loppuu puoli kuudelta, joten iltaisin on turha kuvitella harrastavansa mitään. Lenkille tuskin kannattaa myöskään lähteä seikkailemaan iltaisin, sillä jo seitsemältä on katuvalojen puuttuessa pilkkopimeää.
Perheen leipomo aukeaa aamuviideltä. Leipomo on auki joka ikinen päivä. Illalla se sulkee ovensa seitsemän-kahdeksan maissa, jonka jälkeen perheen naiset käyvät ruuanlaittoon. Perheen isä aloittaa yleensä silloin seuraavan päivän leivonnasten tekemisen. Takahuoneessa haisee rasva, sillä kaikki leivonnaiset kypsennetään palmuöljyssä friteeraten. Leipomossa työskentelee perheen isän ja äidin lisäksi isän veljen vaimo.
Leipomo sijaitsee kolmikerroksisen talon alakerrassa. Talossa asuu nelihenkisen perheen lisäksi ainakin isän vanhemmat sekä veljen leskivaimo lapsineen. Lähes joka aamu takahuonessa on kuitenkin joku uusi kasvo, enkä pysy milään perässä siskon miehen siskon lapsissa ja kälyissä ja tädin pojissa ja ties missä muissa sukulaispojissa ja -tytöissä. En meinaa muistaa kenenkään nimiä mutta onneksi täällä voi kutsua, olematta epäkohtelias, perheen jäseniä siskoiksi, veljiksi, äidiksi ja isäksi.
Leipomossa myydään sen seitsemää sorttia sokerista herkkua. Perheen isä yrittää taivutella minua aloittamaan aamuni uppopaistetulla murotaikinakeksillä eikä usko, että aamun aloittaminen hedelmillä on ihmiselle hyväksi. "It makes you cold! It is bad for the digestion. Not good. Not good at all", ja pyörittelee huolestuneesti päätään. Minä en puolestani pysty aloittamaan aamua sokeripommilla. Syön sokeria muutenkin vähän ja aamun aloitus kämmenen kokoisella sokerileivoksella on vain ylitsepääsemätön ajatus. Juon kuitenkin aamulla nepalilaista maitoteetä, joka on välillä niin makeaa, että hampaita vihloo.
Usempina aamuina törmään perheen isoäitiin matkalla yläkerrasta alakerran leipomoon. Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta mummo haluaa vaihtaa aina muutaman sanan kanssani. Yleensä hän kysyy "chiyaa?" (teetä?), johon vastaan cha (kyllä). Seuraavaksi hän haluaa tietää mitä syön ja osoitan laukussani olevia banaania ja appelsiinia. En ymmärrä mitä mummo minulle sanoo, mutta näen, että myös hän on sitä mieltä, että hedelmiä ei tulisi syödä aamulla. Sama rituaali toistuu joka aamu. Aamuisin huikkaamme namaste (hei/huomenta) ja iltaisin subha ratri (hyvää yötä).
Usempina aamuina törmään perheen isoäitiin matkalla yläkerrasta alakerran leipomoon. Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta mummo haluaa vaihtaa aina muutaman sanan kanssani. Yleensä hän kysyy "chiyaa?" (teetä?), johon vastaan cha (kyllä). Seuraavaksi hän haluaa tietää mitä syön ja osoitan laukussani olevia banaania ja appelsiinia. En ymmärrä mitä mummo minulle sanoo, mutta näen, että myös hän on sitä mieltä, että hedelmiä ei tulisi syödä aamulla. Sama rituaali toistuu joka aamu. Aamuisin huikkaamme namaste (hei/huomenta) ja iltaisin subha ratri (hyvää yötä).
Illalla kokoonnumme yhdessä syömään päivän dal-bhat-tarkarit. Illallinen syödään myöhään, vasta yhdeksän maissa, sillä leipomon aukiolot antavat raamit arjelle. Illalla päivällisen jälkeen katsomme usein televisiota. Televisio on perheen isän huoneessa, joka sijaitsee alakerrassa leipomon takahuonessa. "I sleep here to watch over you, to protect you all", isä naureskelee. Takahuone täynnä vuosikausien kerrostunutta pölyä, elektroniikkaa ja rojua jos jonkinmoista. Sängyllä tyynyliinan paikkaa ajaa tyhjä riisisäkki. Ruudussa pyörii joku nepalilainen sitcom, josta en ymmärrä hölkäsen pöläystä. Perheen äiti istuu tuolilla ja kaulitsee kurkumankeltaista aniksensiementen pilkuttamaa taikinaa. Perheen isä pyörittää kikherneistä tehtäviä kirkkan oransseja laddu-pyöryköitä. Yhtäkkiä hän toteaa: "Pauliina, I am a happy man. Do you know why? Do you know why I am happy? My wife, she works so hard. Not all Nepali women work as hard, but she does. And she is always smiling." Vaimo jatkaa hymyillen kaulimista. Kymmeneltä talo hiljenee ja iltarauha laskeutuu tummuvaan iltaan. Yrittäjän päivä on Nepalissa pitkä.
***
The family, that has taken me under their wing by giving me a home in their home, runs a traditional Nepali sweets shop. I ended up in family accommodation because I wanted to experience the everyday life in Nepal. As a result, I have been offered a peek into the life of an entrepreneur family in Nepal.
Morning begins at a very early hour, before dawn. The father gets up at four in the morning, when it is still pitch-black, and goes for his morning exercise carrying a flashlight. The Nepali seem to do their exercise in the morning which is probably sensible as around nine and from five pm onwards, the streets swarm with cars and scooters, and motorbikes and bicycles and the air is thick with dust and exhaust fumes and smoke. I am not a morning person, but if I want to stay fit, that will have to change. The gym and yoga center closest to me close at six. My day ends at five-thirty so during the week I will not make it to the gym unless I go in the mornings. Running is out of question because the night falls around seven and in the absence of street lights, it's like running in a cupboard without a light - impossible to see two feet ahead of you.
The sweet shop opens at five and closes around seven or eight at night, depending on business, after which it's time to cook dinner. Alongside dinner, the pastries for next day have to be prepared. The backroom reeks of cooking oil: all of the pastries are deep-fried in palm oils. The mother, the father and father's sister-in-law run the shop. The bakery is located at the bottom floor of a three-story building. It accommodates the parents and their two children, father's sister-in-law with her children and father's grandparents. However, every single morning I seem to run into a new face in the back kitchen and by now I am majorly failing at remembering the nieces and nephews and in-laws and the like.
The sweetshop sells a gazillion types of sweet treats. The father tries to persuade me to start my day with a deep-fried sugary cookie the size of my hand and refuses to believe that fruits for breakfast is a good idea. "It makes you cold! It is bad for the digestion. Not good. Not good at all", he says, and shakes his head appalled. But I cannot start my day with such an injection of sugar. I rarely eat sugar anyway and the idea of starting my day with a cookie just won't happen. I do drink milk tea in the mornings. It is sometimes so sweet that my teeth ache for sometime afterwards.
In the mornings on my way from my room to the shop, I usually run into the family's grandmother. I don't have a language in common, but she persistently wants to have a chat with me. She will ask: "chiyaa?" (tea?), to which I respond cha (yes). Next she wants to know what I am having for breakfast and I point at the fruit in by bag. I do not understand what she is saying, but it is clear that she is in agreement with the father on the unsuitability of fruit for breakfast. The same ritual is repeated every morning. In the morning, we greet with namaste and at night we say subha ratri (good night).
The day is organized around the bakery's opening hours, so we eat dinner late, around nine. At night after dinner, we sometimes watch television. The television is placed in the room of buba (father) that is located just being the sweet shop. "I sleep here to watch over you, to protect you all", he chuckles. The back room is filled with dust gathered over the years, of electronic devices and bric-a-brac of all sorts. The TV runs a Nepali sitcom that I fail to understand anything about. Amma, the mother, sits in the chair and rolls the bright yellow dough that is spotted with anise seeds with a rolling pin. Buba is rolling laddu-balls that are made out of chickpeas in his hands. Suddenly he says, "Pauliina, I am a happy man. Do you know why? Do you know why I am happy? My wife, she works so hard. Not all Nepali women work as hard, but she does. And she is always smiling." She keeps on rolling the dough with a smile. At ten, it is again pitch-black and the house falls silent. It is a long day in the bakery shop business.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti