lauantai 24. tammikuuta 2015

Lähdön haikeutta, jet lagia ja uusia seikkailuja

Muumilaakson marraskuussa on lause, joka kuuluu seuraavasti: “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” 

Laskimme isän kanssa autossa matkalla lentokentälle, että pakkaan tavarani ulkomaille muuttaakseni jo seitsemättä kertaa. Aika hurjaa, enhän kun olen vielä näin siloposkinenkin (''En minä ole vielä vanha!'', pieni ääni sisälläni huutaa). Silti, aikuistuessa/kypsyessä/vuosien myötä lähtö on aina vain hankalampaa. Sitä tulee mukavuudenhaluiseksi. Opettelee juurtumaan. Laiskistuukin tavallaan. Rutiineissa on puolensa.

Toisaalta tiedän, että asuessaan maailmalla, päivittäinen elämä on vähän kuin jännää seikkailua. Se on sitä enemmän alkuun, eikä suinkaan päivittäin, mutta erityisesti kun tietää maassa vietettävän ajan olevan rajallinen, on paljon hanakampi venymään silloinkin kun väsyttää ja sohva tuntuu mukavalle vaihtoehdolle.

***

Alkuviikosta kävin paikallislehden toimituksessa sopimassa kolumnista. En tiedä, miten vahvasti minulla ylipäätään on kotikaupunkia, mutta jos sellainen on valittava, on se kai sitten Nokian varjossa kasvanut ja kolhunsa kärsinyt Salo. Helsinkiläinen en ole, eikä minusta sellaista tule – pikkukaupungin tytön "kauppaan villasukat korkokengissä" -identiteetti on selvästi kotoisampi kuin pääkaupunkilaisen lattehifistelijän, vaikken oikein siihen pikkukaupungin muottiinkaan koskaan täysin mahtunut. 

No, se nyt ei ole relevanttia. Tarina lähti kuitenkin tästä: miettiessäni pieniä lisätuloja säästöjen ohjeen reissun ajaksi, kirjoitin paikallislehden toimittajalle sähköpostin, jossa kyselin heidän kiinnostustaan kolumniin tai juttusarjaan Nepalista. Hieman yllätyksekseni lehdessä idea otettiin todella innolla vastaan. Kirjoittelen siis jatkossa kolumnillisen verran tunnelmia kolmen viikon välein paikallislehden Viikonloppu-palstalla. Olen joskus hieman vitsillä heitellyt, kuinka hienoa olisi olla kolumnisti – mielikuvissani kolumnisti on Carrie Bradshaw, Sinkkuelämän ikityylikäs kynäilijä, joka kirjoittaa Macillaan New Yorkin kahviloissa, joissa vaahtokukkasin koristeltu kofeiiniton luomulatte virtaa ikuisesti, ja jossa viidentoista sentin korkokengissä on aivan mahdollista juosta viileän tyylikkäästi taksi kiinni designer-mekko hulmuten. Minun kolumnistielämäni tuskin on yhtä glamoröösiä – yhtäläisyydet loppuvat Maciin - mutta yhtä kaikki, olen ihan älyttömän innoissani!

*** 

Iltana ennen lähtöä kävin nuuskuttelemassa flunssaiset siskontytöt Turussa, leffassa isän ja veljen kanssa, ja illalla äidin, isän ja veljen kanssa vedettiin sushia valkkarin kyydittämänä niin että napa ritisi. Pieniä rituaaleja. Yritin painaa pikkutyttöjen ilmeet ja vatsanpohjasta kumpuavan naurun helinän mahdollisimman tarkkaan mieleeni, etten unohtaisi. Muistaa miltä tuntuu hyvän ystävän halaus ja poski poskea vasten. Kuinka jouluvalot pilkottavat pieninä tähtinä hangen alta vanhempien pihalla. Joskus on hyvä lähteä, jotta muistaa mikä on tärkeää: ne pienet arkiset hetket, joihin ei yleensä kiinnitä huomiota.

Ja vaikka edessä Suuri Seikkailu, on myönnettävä, että nieleskelin kyyneleitä matkalla kahvilasta turvatarkastukseen.  Kun sydän on haikea, on matka turvatarkastuksen läpi pitkä ja sumea.

Lentokoneessa muistin, että olin ajatellut soittaa vielä Karille, Pekalle ja Ullalle, joita en ehtinyt ennen lähtöä nähdä. No, tiedoksenne blogin kautta, että ajattelin teitä kyllä! Laho pääni ei vain onnistu pitämään kaikkia tärkeitä asioita mielessä.

***

17 tunnin matkustamisen jälkeen täällä ollaan! Sekaisin aikaerosta ja väsymyksestä ja katujen liikenteen, varageneraattorien huminan ja katukoirien haukunnan kakofoniasta, mutta täällä ollaan. Autot risteilevät kaduilla sattumanvaraisen näköisesti, ilmassa leijuu tiesminkä katku, osa teistä on kuin kynnettyä perunapeltoa ja kulkukoirien ihoon asti puhkikulunut turkki saa surulliseksi. Siitä huolimatta tunnen oloni yllättävän mukavaksi. Osansa on varmasti sillä, että hämmennyksen keskellä on ystävä, joka otti heti lentokentältä siipiensa suojaan ja ahtoi päähän koko eilisen paikallistietoutta. Muistan siitä murusen, mutta kaikki aikanaan. Mahafiilis Nepalista on kuitenkin hyvä. Tästä tulee vielä hieno kevät.


Paikka, jota kutsun tällä hetkellä kodikseni. 

Näkymä kodin parvekkeelta. Kuva ei tee oikeutta sille, kuinka huikeilta lumen peittämät huiput näyttävät taivaanrannassa. 

Asun tällä hetkellä Patanin alueella Lalitpurissa. Patan sijaitsee heti Kathmandun jatkeena Bagmati-joen eteläpuolella. Kovin paljon muuta en osaa teille vielä kertoa, vasta 36 tuntia maassaoloa takana :) Huomenna ajattelin lähteä tutustumaan alueeseen tarkemmin ja erityisesti Patanin Durbar Squareen, joka on UNESCO:n maailmanperintökohde. Kathmandun laaksossa on muuten yhteensä seitsemän maailmanperintokohdetta. Siinäpä tavoitetta seuraavalle viidelle kuukaudelle! 

Henni on roudannut tyhjää kolisevaa päätäni ulos jo eilen, tutustun kouralliseen eri YK:n toimielimissä työskenteleviin expateihin Thamelin hämärässä. Tänään suuntana on bhutanilainen ravintola ja lisää uusia ihmisiä. Vaihde silmässä siis kohti uusia seikkailuja. 

Ensi viikolla alkavat työt. Kathmandu kuittaa tältä erää.  



2 kommenttia:

  1. On se vaan jännä tuon Salon kanssa. Ei se aina helposti lähde ihmisestä. Mä olen asunut kaksi kertaa ulkomailla ja Suomessa Salon jälkeen neljässä eri kaupungissa, mutta jotenkin se kolhuinen pieni Salo on vaan se kotikaupunki.

    Muumeissa on tosiaan viisautta. Helposti sitä näkee kaveripiirissään lähtijöitä ja jääviä.

    Onpas hienoa, että kolumni onnistui paikallislehteen. Olethan sä selkeästi kuin Carrie, mutta omine mausteineen.

    VastaaPoista
  2. :) niinpä. Mä en ole lapsena kuitenkaan Salossa asunut, muutimme sinne vasta yläasteen kynnyksellä. Suvulla ja perheellä on kuitenkin oma merkityksesä sen suhteen, mikä tuntuu kodilta. Ja Kathmandun Carrie kiittää ja kumartaa vertauksestaan fiktiiviseen esikuvaan!

    VastaaPoista