Mero mitra haru eli kuinka ystävystyä Nepalissa

Sarin metsästys on päättynyt, ja sarini on vihdoin valmis.  Tilasin sen lopulta toimiston viereisestä ompelimosta, sillä halusin tukea oman kylän yrittäjyyttä. Toki kyseessä on myös työkaverini siskon myymälä. Nepalissa näet kaikki hoituu suhteilla. Työkaverini on jo soittanut kauppaan etukäteen ja hinnat laskevat kolmannekseen kankaassa roikkuvasta hintalapusta. Pienen lasiseinäisen kulmakaupan seinillä ja ikkunoissa on ripustettuna sareja joka lähtöön: keltaisia, violetteja, punaisia, sinisiä, vihreitä, kaksivärisiä, helmikirjailtuja, kultaa rönsyileviä, yksinkertaisiakin sareja. Seuraava kirjontatyö on levitetty puiden varaan keskelle kaupan lattiaa ja pienin pistoksin kiinnitettävät helmikuviot ja paljetit näyttävät lisääntyvän tuskastuttavan hitaasti henkäyksen ohuella kankaalla.

Toinen kaupassa kankaita kirjovista naisista kertoo, että ostamani sarin kirjomiseen meni kokonaista kahdeksan päivää. Se on tehty täysin käsityönä, samoin siihen kuuluvat alushame ja paita. Paidan käsityön paljastavat pienen pienet pistokset. Sekä sari että paita ovat kauniita. Sari on oranssi ja sen kanssa käytettävä paita, choli, vihreä. Nepalit tuntuvat rakastavan voimakkaita värejä, jotka alkuun tuntuvat yllättäviltä väriyhdistelmiltä suomalaiselle: aniliininpunaisen kanssa petroolin sininen, oranssin kanssa vihreä, vihreän kanssa punainen, keltaisen kanssa sinistä ja puhtaan punaista. Pidän kuitenkin niistä, vaikken ikinä osaisi itse yhdistellä värejä samaan tapaan. Tarvitsen aimoannoksen aurinkopuuteria näyttääkseni edes joltakin hehkuvien värien keskellä mutta haittaneeko tuo nyt niin kovasti. Cholin kuuluisi oikeastaan paljastaa keskivartalo, mutta haluan käyttää sariani mahdollisesti myös Suomessa ja paljaan vatsan esittely juhlatilaisuudessa tuntuisi liian alastomalta. Enkä taida olla ihan rantakunnossakaan. Täällä sillä ei ole mitään merkitystä, vaan paitaa kantavat ihan yhtä ylpeästi hoikat nuoret naiset kuin keskivartalolllaan kilojaan kantavat matriarkat.

Sovitamme asua ja mietin itsekseni, miten ihmeessä osaan ikinä pukea sarin omin voimin päälleni. Paita kiinnitetään tusinalla hakasia selän takana. Sarin voi asetella Wikipedian mukaan 80:llä eri tavalla, päälleni aseteltava versio on nepalilainen. Yhdeksästä metristä suorakaiteen muotoista kangasta taittuu kädenkäänteessä taitavin ottein vartalon kaaria korostava asu.

Sarin tehneet naiset vaativat, että piipahdan vieressä sijaitsevassa toimistossani esittelemässä sariani ja tulen sitten vasta vaihtamaan vaatteet kaupan takahuoneeseen. Viidenkymmenen metrin matkalla käännän useitä päitä tassutellessani kirkkaan oranssiin sariin kiedottuna ja vaaleanpunaisissa Converseissa toimistolle. Toimiston väki on yhtä ihastuksissaan kuin minäkin, ja yksi työkavereistani vaatii saada ottaa valokuvia ja postaa ne Facebookiin. Juuri sinä päivänä kun olen vain kierähtänyt sängystä suoraan vaatteisiin, katsomatta edes peiliin. No, poseerataan nyt sitten vain. Kuvista katsoo takaisin viikonloppuna hiusrajansa polttanut taikinanvaalea lättätukka, jolla on huono ryhti. Myönnettäköön, osaan olla turhamainen.

Hipsin toimistolta takaisin kauppaan peläten, että astun ohuen sarikankaan reunan päälle vahingossa. Sarikaupassa naiset haluavat ottaa myös kanssani kuvia - olen vuorotellen kummankin naisen lämpimässä rutistuksessa. Sitten he haluavat, että istun hetken heidän kanssaan takahuoneessa ja juon maitoteetä, dudh chiyaa. Keskustelemme ontuvalla englannilla ja koitan tapailla muutamaa osaamaani nepalinkielistä sanaa. Nuorempi naisista pahoittelee, ettei osaa englantia kovin hyvin. "En käynyt koulua loppuun, olin lapsimorsian." Siihen nähden hänen englanninkielentaitonsa on varsin hyvä. Naimisiin hän päätyi 16-vuotiaana ja on nyt 6- ja 3-vuotiaiden tyttöjen äiti. Vanhempi naisista on kolmenkymmenen, kolme vuotta nuorempi kuin minä eikä hän puhu kovin montaa sanaa englantia. Nuorempi kertoo, ettei hän ei ole naimisissa. Sanon, etten ole minäkään, ja naisen ilme kirkastuu ja hän toteaa "same, same" hymyillen.

Keskustelemme otsassani olevasta punaisen sindoor -jauheen muistosta otsassani. Viikonlopun matkalla Chitwanissa vanhempi nainen painoi Tharu-kylässä jauheella merkin otsaani, josta se ei ole täysin poistunut edes hiustenpesun yhteydessä. Sindoor-jauheella merkitsevät jakauksensa naimisissa olevat naiset. Alla olevasta kuvasta tuo merkki vielä puuttuu, mutta otsaan tuikattiin bindhi, toinen naimisissa olevan naisen merkeistä. Joku yritettää selkeästi naittaa meikäläistä.

Tharujen juhla-asussa

Nuorempi nainen kertoo, ettei pidä hindulaisuuteen kuuluvasta tavasta merkitä naimisissa olevia naisia  ja toteaa molempien olevan kristittyjä. Vaikka kastijärjestelmä on virallisesti kielletty Nepalissa, arjessa se on kuitenkin voimakkaasti läsnä. Ajatus siitä, että kaikki ovat samanarvoisia, kastista riippumatta, vetoaa usein heikommassa asemassa oleviin kasteihin ja kastittomiiin, daliteihin. En tiedä naisten kastia tai asemaa tai miksi he ovat kristityiksi kääntyneet, eikä minun niitä tarvitse tietääkään. Kerron kuitenkin, että Suomessa suurin osa on kristittyjä, minäkin. Olen suomalaiseen tapaan varsin nimellinen kristitty mutta olkoot, kirkkoon minä kuitenkin edelleen kuulun. Naiset tuntuvat ilahtuvan siitäkin ja kertovat, että Nepalissa kristityt tervehtivät toisiaan liittämällä kädet yhteen ja sanomalla jaimashi tavanomaisen namasten sijaan. "Ensi kerralla me tervehdimme: jaimashi!" En paljasta, että itseasiassa namasten merkitys, 'kumarran jumalalle sinussa', vetoaa minuun enemmän kuin jaimashi, joka tarkoittaa karkeasti käännettynä 'ylistä Messiasta'.

Ompelimon takahuoneeseen olisi mukava jäädä, mutta olen jo 45 minuttia myöhässä töistä. En usko siitä kenenkään pahastuvan, sarin hankinta on tärkeä asia, mutta omatuntoni kolkuttaa jo ankarasti. Ovella toinen naisista ottaa minua kädestä ja pyytää, että tulen joskus uudestaan heidän kanssaan teelle. Mero mitra haru, se tarkoittaa minun ystäväni (mon.) nepaliksi, hän sanoo. Olemme nyt ystäviä.  Mero mitra haru, toistan ovella.

Viidenkymmenen metrin matka töihin taittuu kevein askelin.