keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Jäähyväiset Nepalille

Lento Kathmandusta kohti kotia nousi siivilleen ja kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää viime sunnuntaina, minä sen mukana, laukku täynnä tuliaisia ja silmät liikutuksesta sumeina.

Viimeinen viikko Nepalissa oli yhtä tunteiden vuoristorataa ja kyyneliä. Laskin kaivaten tunteja siihen, että voisin halata siskoani ja siskontyttöjäni lentokentällä. Mutta laskin myös sydän sykkyrällä tunteja siihen, kun joudun hyvästelemään elämän, joka oli ehtinyt viidessä kuukaudessa rakentua oman tuntuiseksi. Vajaaseen puoleen vuoteen ovat mahtuneet paitsi pelko, turhautuminen ja koti-ikävä, myös nauru, ilo ja suuri rakkaus Nepalia kohtaan. Aikani oli kuin Nepal itse, täynnä vastakohtia.



Viimeinen tunti Nepalin opettajani Deepan kanssa on tunteikas. Mietin koko ajan, etten tiedä milloin saan seuraavan kerran nauraa vatsa kippurassa onnettomille yrityksilleni puhua Nepalia. Tunnin lopulla Deepa tarttuu käsivarteeni ja toivottaa kaikkea hyvää. Pyydän saada ottaa kuvan hänestä, jotta minulle olisi joku muisto tunnista tai kahdesta, jotka vietin viikottain Deepan kanssa Cafe Somassa. Onneksi seuraava oppilas tulee paikalle ja Deepan pitää lähteä, ennen kuin alan niiskuttaa onnettomana kahviini.


Lähtöä edeltävänä perjantaina vietimme töissä läksiäisiäni. Työkaverini kerääntyivät yläkertaan ja kertoivat kukin jotain kaunista ajastani Loo Nivassa. Keittäjämme Kalpana didi (kirjaimellisesti sisko), jonka kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä, mutta jonka kanssa tervehdimme aamulla iloisesti, antoi vielä erikseen pienen paketin, ja piti kyynelehtien jäähyväispuheen, josta en ymmärtänyt sanaakaan, saaden kaikki muutkin liikuttumaan ja minut imitoimaan ihmisvesiputousta. 



Lauantaina lounastin suomalais-nepali-intialais-britti-aussi-italialaisystäväporukkani kanssa nepaliravintolassa, jalat tuntien risti-istunnasta puutuneena, viimeisiä halauksia pitkittäen. Pöytä notkui thali-lautasilta syötävästä dal-bhat-tarkarista, nepalisalaatista ja badam (pähkinä) sadekosta ja palan painikkeeksi tilatusta paikallisesta Gorkha -oluesta. 

Suomesta ei muuten saa nepaliruokaa, vaikka "nepali"ravintoloita löytyy nykyään kuin sieniä sateella. Niissä tarjottava ruoka lienee suomalaiseen makuun tuunattua intialaista. Se on sääli, sillä perinteinen nepaliruoka on ihan järjettömän hyvää. Annokseeni kuului vuorellinen riisiä (bhat), dalia (joka on keittomaista linssilisäkettä, ja joka kaadetaan riisin päälle), saagia eli pinaattia, maitohappokäynyttä gundrukia, kanacurryä, tomaattista pikkelssiä eli achaaria ja siivut ns. nepalisalaattia eli porkkanaa, retiisiä ja kurkkua viipaleina. 

Badam sadeko tai peanut sadeko on herkku, jota jään kaipaamaan. Se on periaatteessa marinoituja suolapähkinöitä. Resepti vaihtelee hieman ravintolasta toiseen mutta yleensä suolapähkinöisen sekaan silputaan tomaattia, punasipulia, inkivääriä, valkosipulia, masalasekoitusta, korianteria ja vihreää chiliä ja kastikkeeksi (sinappi)öljyä ja lime/sitruunamehua.


Samana iltana illallistin host-perheeni kanssa leipomon takahuoneessa, jonne oli tehty väliaikainen keittiö. Söimme kanamakkaroita alkupalaksi ja pääruuaksi perinteistä dal-bhat-tarkaria vuohen lihan kanssa. Vaikka perheen koti ei ole vaarallinen, ei yläkerroksen keittiöön ole palattu, sillä sieltä on pitkä matka juosta ulos turvaan. Ylivarovaisuus on läsnä kaikkialla edelleen, pari kuukautta maanjäristyksen jälkeenkin. Osa pelkää edelleen sitä huhuttua yhdeksän rRchterin maanjäristystä, ja pysyy kotona ollessa maantasalla olevissa kerroksissa, jotkut yöpyivät (ainakin ennen monsuunikautta) edelleen teltassa, vaikka kotiinkin olisi voinut palata. Newari-perheessä kun ollaan, nautimme illallisella myös raksia, paikallista kotipolttoista riisiviinaa. Ja koska kyseessä oli juhlaillallinen, oli koko perhe paikalla: isovanhemmat, oma perheeni, veljen leskivaimo perheineen ja hän tyttärensä perhe. 

Lähtiessä perheen isä ja äiti saattavat minut ulos, jossa ystäväni odottaa moottoripyörän kanssa ja vie minut kotiinsa, josta matkaamme aamulla lentokentälle. Rutistan kädessäni pakettia, sillä perhe oli pienistä varoistaan hankkinut muistoksi korvakorut ja kaulakorun minulle, perinteisen Topi-hatun isälleni ja kaulakorun äidilleni. Perhe ja vanhemmat on näet kaikki kaikessa, vaikka tytär olisi yli kolmenkymmenen ja asunut omillaan viimeiset 15 vuotta. Onneksi pyörän päällä istuessa viima vie kyyneleet mukanaan pilkkopimeään yöhön.


Irrottautuminen Nepalista on hidasta, ja ajatukset ovat usein vielä siellä. Ja tottakai mietin, että mitä jos Nepalissa tapahtuu uusi maanjäristys. Mitä jos se on se suuri, jota paikalliset pelkäävät? Se, joka aiheuttaisi vielä suurempaa tuhoa kuin huhtikuun järistys, joka vei hengen lähes 9 000 ihmiseltä. Sellainen, jonka pelätään jättävän jälkeensä satoja tuhansia kuolleita. Tiedän hyvin, ettei maanjäristyksiä voi ennustaa. Ja että itseasiassa uusien järistysten vaara on nyt pienempi, kuin ennen sitä huhtikuista. Eikä suurta maanjäristystä ehkä koskaan tule, sillä jokainen jälkijäristys (joita on ollut yli 4 vahvuisia lähemmäs 350) purkaa mannerlaattojen jännitystä pikkuhiljaa. 

On jännää, että huolehdin asiasta täällä ennemmän kuin maassa ollessani. Länsimaalainen suunnitelmallisuus ja varautumismentaliteetti nakertaa tietynlaista fatalismia, johon luonnon armoilla oleva joutuu ainakin jossain määrin tuudittautumaan.



Istun sohvalla vanhempieni luona Salossa ja katson ikkunasta kun siskon lapset harjoittelevat hyppäämistä grillimökin portailla. Kaikki on niin kovin puhdasta, vihreää ja hiljaista – viatontakin Mieleeni nousee jostain miljoonan vuoden takaa rippileiriltä tuttu laulu:
Laitan matkaan toiveen kauneimman. Se saa lentää tuulien teitä. Pyyntö kantaa yli maailman: Anna rauha. Varjele meitä.
 Paitsi, että meitä ei täällä lintukodossa juuri mikään uhkaa.
Anna rauha. Varjele heitä. 

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. :) jaa-a, vaikea sanoa. Ensin kuukausi lomaa, sitten perussorvia. Sitä pidemmälle en vielä osaa sanoa...

      Poista
    2. Miksi pitäisikään. :) Kyllä elämä jotain tuo tullessaan.

      Poista
    3. Hei Pauliina! Olen opparia vailla valmis matkailun opiskelija ja teen opparia vapaaehtoismatkailusta. Toimeksiantajani on Kehitysmaayhdistys Pääskyt ry, joka on tehnyt yhteistyötä ETVO:n kanssa. Etsinkin nyt halukkaita osallistumaan tutkimukseeni eli jakamaan tarinoita omalta matkaltaan. Mitään nimiä ei tulla opparissa jakamaan. Jos yhtään kiinnostuit jakamaan omaa tarinaasi, ota yhteyttä h4560@student.jamk.fi ja kysy lisää! Olisin kiitollinen. Pääsiäisterkuin, Maija.

      Poista