torstai 4. kesäkuuta 2015

Leikki ja laulu on lasten työtä


Vierailin edellisellä viikolla järjestöni Loo Nivan lapsiystävällisillä teltoilla (child-friendly spaces, CFS) Bungamatissa. Nämä CFS:t ovat eri kansalaisjärjestöjen ylläpitäimiä paikkoja, jotka tarjoavat lapsille turvallisen paikan viettää aikaansa maanjäristyksen jälkimainingeissa. CFSt toimivat vapaaehtoisten vetäjien voimin kello 10 ja 15 välillä. Lapsille on tarjolla erilaisia aktiviteetteja: muun muassa tanssia, tarinan kerrontaa, piirtämistä, joogaa ja krikettiä. Tarkoituksena on tukea lasten psyko-sosiaalista palautumista maanjäristyksen jälkeen. Teltoilla työskentelevistä vapaaehtoisista moni on opettaja. Osa, joskaan eivät kaikki, ovat saaneet myös koulutusta psyko-sosiaalisen tuen tarjoamisesta. Loo Niva on perustanut yhteensä 21 telttaa Khokanan ja Bungamatin kyliin ja tarjoaa sitä kautta toimintaa noin 500 lapselle. 
Lisää kuvateksti

Vanhemmat jättävät lapsensa miellään teltoille, ne nimittäin sijaitsevat koulujen avoimilla pihoilla, pellolla tai muulla aukealla paikalla. Vaikka uusi maanjäristys iskisikin, on telttarakenne sen verran kevyt, että se ei ole vaarallinen lapsille. Ja vanhemmillä jää aikaa muulle tekemiselle.

Bungamati on yksi pahiten vaurioituneita paikkoja Kathmandun laaksossa. Moni talo on enää kasa kiviä, moni on kallellaan kuin Pisan torni. Loppujen talojen seiniä kiipeävät hakeamat ylös seinää ja poikittain kuin villiviini. Toivon, ettei kukaan asu näissä taloissa, sillä ne näyttävät siltä, että pienempikin jälkijäristys muuttaa ne tomupilveksi.

Lounastauko: samosoja ja mehua. 
Saavun Bungamatiin ensimmäiselle teltalle paikallisen koulun pihalle. Kahden telttarakenteen suojissa touhuaa kuutisenkymmentä lasta kahdessa eri ryhmässä. Lapset on jaettu ikänsä mukaisiin ryhmiin ja toisessa teltassa pienemmät lapset rakentelevat rakennuspalikoista mitä mieleen sattuu. Isompien puolella piirretään. Meteliä lähtee porukasta sen verran, että vapaaehtoisena työskentelevällä rehtorilla on käytössään mikki. 


Seuraan lasten ja nuorten piirrustushetkeä. Lapsilla on lupa piirtää mitä he haluavat. Se ei ole muuten mitenkään itsestäänselvää - Nepalissa oppiminen on edelleen opettajajohtoista mallioppimista, jossa pääsääntöisesti kopioidaan ja luetaan ulkoa, se mitä kirjoissa lukee tai opettaja sanoo. Sama pätee luoviin aineisiin - opettaja piirtää mallin, ja lapset perässä. Jos piirrustus ei näytä oikealta, opettaja käy korjaamasssa. Täällä kuitenkin piirretään vapaasti. Siitä huolimatta suurin osa, arviolta 70%, piirtää paperiinsa talon. Osassa taloissa näkyy olevan halkeamia, sortuneitakin taloja papereista löytyy, mutta suurin osa näyttää olevan kunnossa. Monessa paperissa kohoavat vuoret, joiden takaa pilkottaa suuri aurinko. 

Jalkapallo yhdistää kaikkialla.

Alkuun lapset seuraavat vaaleanpunaisena hikoilevaa, nenäsä polttanutta suomalaista varovaisesti hieman kauempaa, kunnes yksi tytöistä rohkaisee mielensä, nappaa minua kädestä ja hymyilee. Se saa aikaan ketjureaktion. Yhtäkkiä oloni on kuin maailmantähdellä. Lapset kerääntyvät viereeni, ja puhumme englannin ja nepalin sekamelskaa. Opettelin juuri edellisenä päivänä nepalin tunnilla kertoman perheestäni: "Mero pariwaar paanch jaana chha: mero aama ra baa, ek jaana bahini, ek jaana bhai ra ma." Saan kertoa äitini, isäni, siskoni ja veljeni nimet monta kertaa. Tytöt haluavat kokeilla hiuksiani, silittää ja letittää niitä, poikien kanssa puhumme kriketistä ja jalkapallosta. 12-vuotisesta jalkapalloharrastuksestani on kerrankin hyötyä. Kaikkien lasten lempijalkapalloilija on Messi. 

Piirrän kartan Suomesta Euroopassa. Opettelemme Euroopan karttaa. Katsomme valokuvia puhelimestani ja ihastelemme Pokharasta otettuja kuvia. Kerron, että minulla on ikävä merta, ja siksi otin niin monta kuvaa järvestä. Lapset haluavat puhelinnumeroni ja kun en anna sitä, he vaativat saada nimmarin käteensä. Onneksi minun on tarkoitus olla täällä vain yksi päivä, muuten tähtistatus varmasti nousisi päähän.

Piirustushetki teltalla.
Opettajat kertovat, että suurin osa lapsista voi jo paljon paremmin mutta muutamilla pienimmistä lapsilla on havaittavissa vielä pelkotiloja. Osa pienistä lapsista roikkuukin opettajan lahkeessa koko sen ajan kun vierailen teltalla. Yksi opettajista kertoo, että teltan bambusta tehdyt paalut kaatuivat jälkijäristyksissä pariinkin otteeseen. Sen jälkeen ne on kaivettu syvemmälle maahan, mutta osaa pelottaa edelleen.
Vaurioituneita taloja puretaan Bungamatissa
Loppuvaiheessa keskustelumme kääntyy maanjäristykseen: onko sinun kotisi vaurioitunut? Kerron, että minun kotonani on vain yksi pienen pieni halkeama, eikä se ole vaarallinen. Se on hyvä, lapset toteavat. Kun kysyn, miten heidän kotinsa voivat, vain harva sanoo, että kotiin on turvallista mennä. Se tarkoittaa sitä, että suurin osa näistä lapsista asuu pelloille ja aukeille paikoille levittyneiden pressukylien suojassa. Niissä on tuskaisen kuuma ja yksityisyydestä on turha haaveilla.

Kyselen lapsilta, haluaisivatko he palata jo kouluun. Suurin osa on sitä mieltä, että koulujen ei tarvitsisi vielä alkaa. Teltoilla on mukavaa, siellä tapaa ystäviä, ja paikkakin on turvallinen. Koulurakennuksiin palaaminen pelottaa monia, vaikka rakennus olisikin saanut kylkeensä vihreän ympyrän, joka kertoo siitä, että rakennevaurioita ei ole. 


Ennen lähtöä lapset ja opettajat esittävät minulle päivällä opettelemansa Bollywood-elokuvasta kopioidun tanssin. Tytöt ja pojat, harmaantuvat miespuolinen rehtori etunokassa, keikuttavat lantioitaan, läpäyttävät ei-toivottua ihailijaa (oletan) poskelle ja hymyilevät kuin Hangon keksit. Lapset ovat yllättävän sitkeitä, mietin itsekseni.

***

Koulut Nepalissa alkoivat viime sunnuntaina, 31.5. Siihen päättyi myös telttojen tarina, ja jatkohoito on koulujen vastuulla. Ihan kaikki eivät koulutielle pääseet, sillä moni koulu on vaurioitunut järistyksessä, eikä väliaikaista koulutilaa olla saatu vielä kaikkialla pystyyn. Ensimmäisellä viikolla koulupäivät kestävät vain kolme tuntia, aamuyhdeksästä kahteentoista ja lukujärjestyksessä on tarjolla mm. meditaatioharjoituksia ja joogaa. Opettajia on koulutettu tunnistamaan traumatisoituneet lapset ja ohjaamaan erityistä apua tarvitsevat eteenpäin sekä tukemaan vähemmällä selvinneiden lasten palautumista.

Arki palaa, päivä kerrallaan, kunhan tilanne rauhoittuu. Jälkijäristyksiä on enää kahdesta kolmeen päivästä, ja niitä tuntee harvoin, sillä ne jäävät voimakkuudeltaan neljän pintaan. Kouluissa palataan normaaliin lukujärjestykseen ja pian unohdamme selvittää turvallisimman seinän ja tukevimman pöydän rakennukseen astuessamme. Rakennusten luurangot, oranssin ja sinisen kirjavat telttakylät ja koulujen pihalla tönöttävat bamburakennukset eivät kuitenkaan anna meidän unohtaa vielä pitkään aikaan. Ehkä se on hyvä niin. Muistijäljet eivät ole pahasta,  kunhan niiden ei anna määrätä elämää - sillä elämä, se jatkuu, hitaasti mutta varmasti.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti