Normipäivä Nepalissa? Kyllä ja ei // Back to normal? Yes and no

(For English, scroll below)

Nepalin maanjäristyksestä on nyt kulunut reilu viikko. Kuolleita on yli 7000, loukkaantuneita 15 000, puolisen miljoonaa kotia tuhoutunut tai asuinkelvottomia tämän hetkisen tietojen mukaan. Vanhaa rakennuskantaa edustavissa kylissä osassa 70-90 % asnnoista on maan tasalla. Kathmandun 2,5 miljoonasta ihmisestä on paennut lehtien mukaan lähes puoli miljoonaa ihmistä. Olen itsekin todistanut ääriään myöten pullistelevien bussien ja rekkojen virtaa pois kaupungista: ihmiset istuvat bussien katoilla ja roikkuvat sen ulkopuolella mistä kiinni saavat. Moni Nepalin upeista ja kulttuurihistoriallisesti tärkeistä rakennuksista on tuhoutunut - Dharaharan torni; Kathmandun, Patanin ja Bhaktapurin Durbar aukiot temppeleineen; buddhalaiset Swyambunathin ja Boudhanathin Stupat sekä Pashupatinatihin ja Changu Narayan hindutemppelialueet. Niiden rammat rungot muistuttavat maanjäristyksen perinnöstä vielä pitkään.

Lienee onni onnettomuudessa, että järistys sattui Nepalin ainoana viikkovapaana, lauantaina. Lauantaisin liikenneruuhkat ovat pienempiä, ihmiset kotonaan. En halua edes ajatella, millaisen tuhon järistys olisi aiheuttanut arkipäivänä, kun tiet ovat pullollaan autoja ja skoottereita, työpaikat ja koulut täynnä ihmisiä. Millaisen pakokauhun järistys olisikaan saanut aikaan, kun ihmiset olisivat yrittäneet päästä kaikki yht'aikaa pakoon kouluista, tehtaista ja työpaikoistaan? Ja lienee myös onnenkantamoinen, että järistys tapahtui keskipäivällä, kun suurin osa maaseudun maanviljelijöistä oli työssään pelloilla avoimen taivaan alla.

Viikossa on saatu paljon aikaan. Aukioita on raivattu, pahiten kärsineitä rakennuksia purettu. Materiaalinen apu on lähtenyt matkaan, vaikkakin hitaammin kuin sen pitäisi. Henkinen toipuminen maanjäristyksestä sen sijaan kestää pitkään, eikä se varmasti ole kaikilla päässyt vielä alkuunkaan. Ei edes täällä Kathmandussa, joka selvisi järistyksestä loppuviimein suhteellisen pienin vaurioin. Vuoristokylissä odotetaan silti edelleen apua saapuvaksi.

Helping handsin varastolla // Distribution center of Helping Hands

Jälkijäristyksiä yli pitkälti yli sata - en enää huomaa niistä suurinta osaa. Jokainen ohiajava auto ei enää saa aikaan kauhureaktiota. Isommat jälkijäristykset, lähinnä sekunnin kahden nytkähdyksiä, kyllä nostavat edelleen sydämen kurkkuun. Jälkijäristykset voivat jatkua kuukauden ajan. Tuhon laajuus alkaa olla selvillä, joskin on selvää, että kuolleiden määrä nousee mitä pidemmälle hankalakulkuisiin kyliin päästään. Huolta aiheuttaa myös lähestyvä monsuunikausi. Monsuunikauden sateet tekevät elämän teltoissa hankalaksi, ne nostavat sairastumisriskiä erityisesti lapsilla ja vanhuksilla ja saattavat aiheuttaa maanvyörymiä järistysalueilla. Jo ennen monsuunikautta jälkijäristykset ovat saaneet aikaan vyörymiä kylissä, varmasti osin pääjäristystä seuranneiden sateiden aiheuttamina. Monsuunikauden vuoksi on äärimmäisen tärkeää, että jälkihoito saadaan hyvään vauhtiin ennen kuin sateet alkavat kesäkuun alussa.

Suomen suurlähetystö Kathmandussa järjesti perjantaina saunaillan Kathmandussa oleville suomalaisille, siitä äärettömän suuri kiitos. Eräs lähetetyn henkilökunnan tytär oli leiponut juustosarvia ja tehnyt lohitäytteisiä väinämöisen nappeja. Usean päivän likojen valuttaminen pesutilan viemäriin, iholla lempeästi polttava saunan lämpö, hento palavan puun tuoksu ilmassa, kuin olisin ollut jossain muualla. Puhe sorisi lähetystön pihalla, jossa vain kirkkaan keltaiset teltat muistuttivat maanjäristyksesestä: "Missä olit kun järisi?", "Miltä sinusta tuntui?", "Ovatko kaikki läheisesti kunnossa?", "Miltä asunnossasi näyttää, voitteko mennä kotiin?". Tilanteen purku omalla äidinkielellä on tärkeää. Siksi kai bloggaankin.

Kaiken tämän keskellä olen vihdoin käsittelemässä viime viikkoa, joskaan en kovin tietoisesti. Olen hirvittävän väsynyt, enkä saa oikein mitään aikaiseksi. Tänään nukuin kolmen tunnin päiväunet. Kaikki kestää kaksi kertaa pidempään kuin normaalisti. Jos minulla ei ole tekemistä, hermostun ja tulen levottomaksi. Riittämättömyyden tunne on valtava. Näen väkivaltaisia unia. En maanjäristyksestä, mutta uneni ovat täynnä kuolemaa. Se lienee normaalia ja kertoo myös siitä, että kroppani ja pääni on vihdoin tajunnut, ettemme ole enää hengenvaarassa ja se voi alkaa käsitellä tapahtunutta. Käyttäytymistäni normaaliksi en voi kutsua, en esimerkiksi halua viettää yhtään enempää aikaa yksin kuin on pakko. Ihmiselle, joka nauttii viikonlopuista, jolloin ei tarvitse puhua kenellekään tai nähdä yhtään ketään, jolle istuminen kahvilassa kirjaan uppoutuneena on luksusta, on tilapäinen läheisriippuvuus outo tila.

Eilen kävin ensimmäisen kerran nepalin tunnilla. Opettajamme, neljän- ja viidenkymmenen välillä oleva nepalinainen Deepa, on edelleen selvästi maanjäristystilassa. Hän sekoilee, lähettää useita viestejä, siirtää nepalituntia kolme kertaa. Mutta hänellekin on tärkeää päästä normaalirytmiin, luulen. Sitä se on meillekin. Tilanteen poikkeuksellisuudesta muistuttaa vain se, että emme ole vakiopaikassamme Cafe Somassa vaan muualla. Toivon Soman avaavan ovensa pian, sillä haluan nähdä paikan omistajan, aina hymyilevän pyöreäkasvoisen nepalimiehen, joka vaihtaa kanssamme aina muutaman sanan nepaliksi ja yritämme vastata hänelle ontuvalla nepalinkielellä.

Tunnin jälkeen menemme Katjan kanssa Vienna Bakery kahvilaan Jhamsikelissa. Juon americanon ja syön tonnikalavoileivän. Ne maistuvat taivaalliselle. Samalla tunnen hirvittävää syyllisyyttä siitä, että minun elämäni voi palata enemmän tai vähemmän raiteilleen, kun maa on täynnä niitä, joiden elämältä on lähtenyt pohja. Toisaalta tiedän myös, ettei se, että istuisin kotona riisiä syöden paranna kenenkään tilannetta: se ei tuo yhtään menehtynyttä takaisin, eikä jälleenrakenna ainuttakaan kotia.

Rehydraatioliuos ja vedenpuhdistustableteille on kysyntää. // Oral rehydration salts and water purification tablets are in high demand

Teen minkä voin: lahjoitan toimistoni keräykseen, kierrän apteekkeja ja ostan vedenpuhdistustabletteja, rehydraatioliuoksia, särkylääkkeitä ja saippuaa. Vien työkaverilleni kaksi isoa kassillista ruokaa ja hengityssuojaimia jaettavaksi järistyksessä pahoin kärsineessä Khokanan kylässä. Jaan kokemuksiani ja tietoa sosiaalisessa mediassa: ehkä sillä on merkitystä jollekulle. Ehkä se kannustaa jotakuta lahjoittamaan. Kun käytän kahviloiden palveluita, tuon elannon jollekulle. Turismi työllistää nepalissa monta ihmistä. Nähtäväksi jää, miten järistykset vaikuttavat turistivirtoihin. Ainakin nyt se tarkoittaa sitä, että monelta loppuvat työt määrittelemättömäksi ajaksi.

Tuntuu kummalliselle, ettei Nepal ole enää ykkösuutisaihe vaikka tiedän, että niin media toimii. Ilokseni huomaan kuinka paljon ihmiset ovat valmiita tekemään toisella puolella maapalloa sijaitsevan lähimmäisen puolesta - erinäiset keräykset saavat tipan linssiin. Nepalit ja täällä asuvat maahanmuuttajat, matkailijatkin tekevät kellon ympäri töitä auttaakseen niitä, jotka eivät voi auttaa itseään. He lahjoittavat aikaa, rahaa ja tarvikkeita, toimivat kuskeina, purkavat sortuneita rakennuksia paljain käsin.

Ja vaikka elämä on normalisoitumassa, liikenne ruuhkautumassa ja pikkukaupat auki kuten ennenkin, on selvää, että viime viikon pelko on edelleen läsnä. Huhut leviävät villinä. Kuulemme säännöllisin väliajoin, että seuraavan kahden tunnin aikana on odotettavissa valtava, yli 9 Richterin järistys. Ihmiselle, joka pelkää henkensä edestä, on turha vakuutella, ettei kukaan pysty ennustamaan järistyksiä etukäteen vaan että kyseessä ovat ihmiset, jotka haluavat hyötyä tilanteesta, haluavat saada ihmiset jättämään kotinsa, jotta he voivat varastaa, kaiken mikä irti lähtee. Näitäkin ihmisiä on, valitetavasti.

En ole nähnyt edelleenkään valtionhallinnon edustajia. Tilanne on sama muuaallakin.  Tai no, eilen yksi poliisiauto ajoi ohi. Neljä päivää sitten takapihallasijaitsevann Community Earthquake Learning Centerin (CELC) työntekijät kiersivät lähialueen taloja.  Kolme päivää järistyksen jälkeen. Näen CELCin ikkunastani. Vaikka tämän alueen tilanne on hyvä, on viranomaisten näkyvyydellä valtava merkitys ihmisten henkiselle hyvinvoinnille. Että joku välittää.

Pyrin seuraamaan mediaa ja sen raportointia maanjäristyksestä. Suuri osa uutisista saa minut raivon valtaan. Hallituksen kriisiviestintä on ala-arvoista. Ensimmäinen virallinen osaanotto tilanteesta tuli neljä päivää järistyksen jälkeen kun pääministeri Koirala kommentoi tilannetta medialle. Neljä päivää! Katastrofitilanteessa sympatian osoittaminen tuntuu pieneltä, mutta symbolisesti sillä on valtava merkitys. Tiedonkulku ontuu. Hallitus haluaa epätoivoisesti johtaa katastrofikoordinointia, vaikka sillä ei ole siihen valmiuksia. Se ohjaa kaikkien 25.4. jälkeen avattujen katastrofiapua keräävien tilien tulot omaan Prime Minister Disaster Relief Fundiin. Perustelut toimelle tulevat vasta kaksi päivää päätöksen jälkeen: hallitus haluaa ehkäistä korruptiota ja tilanteesta hyötyä hakevien huijarien toimintaa. Se on ihan validi peruste, joskin Nepalin hallituksen omakaan korruptiohistoria ei herätä luottamusta. (Jos pohditte lahjoittamista, suosittelen isoja (kansainvälisiä) järjestöjä, ne joutuvat raportoimaan käyttämänsä varat tarkasti.) Vasta kolme päivää sitten Nepal päätti, ettei peri tullimaksuja ja arvonlisäveroa (yhteensä 48%) maahan saapuvista teltoista ja pressuista. YK katsoo, että tämä ei ole vielä riittävä toimenpide, kriisiaikana ei tule noudattaa normaaleja tullikäytäntöjä.  Hallituksen yhden oven politiikka on viivästänyt avun perille vientiä.

Vaikka tiedän, että kriisitilanteessa toimitaan välillä hölmösti ja vaikka tiedän, että olen maassa, jonka infrastruktuuri ja valtionhallinto ei ole verrattavissa läntiseen pallonpuoliskon vastaaviin, ja jossa asiat hoidetaan jos kulttuurisistakin syistä toisella tavalla, tuntuu siltä, että olen repimässä hiuksia päästäni vähintään kerran päivässä.

Huomenna otan uuden askeleen kohtmaanjäristyksenen jälkeistä normaalia: sain tänään tekstiviestin, että huomenna alkavat työt. Se tuntuu oudolta, mutta työkavereideni näkemistä odotan innolla. Tänään lienee syytä siis ryhtyä pyykinpesuun, jotta pääsee puhtaissa vaatteissa töihin. Kyllä tämä tästä.

***

It has now been a week after the 7,9 Richer quake that shook Nepal. The death toll has climbed up to more than 7000, there are almost 15 000 injured and almost 150 000 homes have collapsed completely and another 150 000 have been partially damaged.  The figures are sure the rise as only now the more remote villages have been reached. The dooms dayers are raising their head, blaming the quake on the corrupt politicians or scantily clad tourists. In some villages 70-90 % of houses have been destroyed. Almost half a million people have fled Kathmandu. I myself have witnessed the busses and trucks filled to extreme, carrying away people sitting on top of the busses or hanging on to whatever they can hold on to on the outside. Many of the spectacular and historically important buildings have been demolished or suffered notable damages: the Dharahara Tower, the Durbar Squares of Kathmandu, Patan and Bhaktapur, the buddhist Swayambunath and Boudhanath Stupas, and the Hindu temple areas of Pahupatinath and Changu Narayan. Their sad skeletons will remind the people of the horrors of the quake for a significant time to come.

It is sheer luck that the quake took place on the only day off of the week, Saturday. On Saturday the infamous traffic jams of Kathmandu are a mild version of those during the week. I dare not think the scale of the destruction had the quake occurred on any other day of the week when the streets swarm with people, cars and motorcycles. What kind of panic would the quake caused had the people been forced to flee buildings like workplaces, factories and schools? It is fairly certain that the occurrence at noon saved the lives of many farmers out on their fields at noon, above them only sky.

In a week, a lot has been achieved. Squares have been cleared and badly damaged buildings have been taken down. Material relief has been dispatched, although much slower than it should have. Psychological recovery will take longer than the material but neither will be fast. Many have not yet started psychological recovery as they are still fighting for their life, trying to build their life from scratch. In remote villages, aid is still elusive.

Afterquake count was more than hundred a while ago already. I do not notice most of them anymore. Not every car that drives by causes a panic reaction anymore. Bigger after quakes, jolts lasting a second or two, still bring my heart up to my throat. The after quakes may continue for a month after the main quake. That is a long time to be on your toes. The extent of the damage is beginning to be mapped although the death count will most likely rise as the more remote villages are reached. Adding to the worries and troubles is the monsoon season which brings continuous rains to Nepal in a month or so. The rainy season will make living in tents even more uncomfortable, the increase the risk of disease and compromise hygiene and may cause landslides. Even before the start of the monsoon season, rain has caused landslides in the villages. the monsoon season makes it even more crucial that the relief and reconstruction are well on their way before the rain starts.

The Finnish Embassy in Kathmandu organized a sauna night for the Finnish staying in Kathmandu just three days ago - I cannot tell you how much that was appreciated. The daughter of one of the diplomatic staff had made cheese croissants and other snacks. Dirt gathered over several days, the warmth of the sauna on your skin, the deep cleansing effect of it, the faint smell of burning wood - if I closed my eyes and ignored the bright yellow tents on the grounds of the embassy, I could have been somewhere else entirely. And going over the events of the past few days in your own language is therapy at its best: where were you when it happened, how is your house, are all your friends and family unharmed?

Amidst all of this I am trying to recover, albeit not consciously.  For the past two days, I have been tired, very tired. Lethargic. Everything takes a lot of time.  It is to be expected I guess, as I have been running on adrenalin up until now. The body needs to start recovering. I have nightmares, not of the earthquake, but the dreams are violent, they are of death. I think it's my brain organizing things and dealing with whatever fears I am not able to handle consciously yet. I feel unaccomplished and useless. I do not want to spend more time alone than I have to which is not normal behavior for me. I love my "me-time" - I can very well spend a weekend just hanging out by myself, not talking to anybody. It is strange to be so dependent on the company of others.

I have been trying to do my best to contribute to the relief efforts, but it feels like I am doing nothing. I have been donating food, oral rehydration salts, face masks, and water purification tablets. I am on social media, partly in hopes of making sure that at least my network will not forget in the coming weeks. Nepal will need help, lots of it, in the upcoming weeks. The monsoon season is just around the corner and with that, come fears of diseases such as cholera and typhoid. I am trying to get back to the normal rhythm: my office is closed and will be for some time suppose, since most of my colleagues of the small 9 person office live in Khokana, one of the areas that have had a lot of damage. I know psychologically I need to try and settle into the normal rhythm. At the same time, I feel incredibly guilty: why am I having a cup of coffee or going to my Nepali class when people are suffering. And yet I know that staying at home feeling horrible will do nothing to help the situation. Survivor's guilt is a very real concept still.

I had my first Nepali class two days ago. Our teacher, Deepa, a woman in here forties or fifties is still in earthquake more. She calls me a few times, cancels and reschedules out class and sends messages to wrong numbers. But I guess getting back to normal is her recovery. It is mine too. The only thing that reminds us of the exceptional circumstances is a new coffee shop. Out regular spot, Cafe Soma is still closed.  I sincerely hope that Soma opens soon, I want to see the staff of the cafe, the always jolly owner with his round face smiling and trying to chat us up in Nepali to which we answer in very sorry mix of Nepali and English.

Kämppikseni avustushommissa // My room mates going off to aid distribution

After the Nepali class, Katja and I go to Vienna Bakery Cafe in Jhamsikel. I have an americano and eat a tuna sandwich. They taste like little pieces of heaven. At the same time, I feel the guilt at the bottom of my stomach. My life is slowly coming around to its normal state, but the country is full of people who have lost everything. At the same time I know that me sitting at home will not bring back any lost loved one, it will not transform a broken home back to its original state. I do what I can: I donate foods, clothes, water purification tablets, oral rehydration salts, medicines, and soap. I take a big bag of food and face masks to my colleague who will distribute them in Khokana that has suffered a otl in the earthquake. I share my experiences in the (social) media: maybe it will make a difference. Maybe it will encourage someone to donate.

There are thousands of regular Nepali working with relief efforts, working 24/7 to help their country men and women. Many foreigners are staying back in the country, doing what they can to help: we donate hygienic products, food, whatever we can get out hands on. Other's organize collections, have given their vehicles to be used for delivering relief supplies. It is strange that the quake is no longer the news number one in international magazines even though I know that is how the media works. I have been humbled and wiping tears of happiness from my eyes reading about the contributions of both the locals and the international community. 

The life in Kathmandu seems to be getting back on track. Many shops are already open, there was even a bit of traffic in the streets of Patan today. But people are jumpy. Rumors spread like wildfire and it is very hard to reason with people who fear for their life. For the past two days there have been rumors of an enormous earthquake hitting Nepal. And even though you try to convince people that no one can predict when or if the next quake will shake the Nepali grounds, that it is just scaremongering, the fear and superstition takes over.

I have not seen a single government official in my area. Neither have others.  Or well, yesterday I saw a police car parked outside. Four days ago officials from the Community Earthquake Learning Center (CELC) staff went around the neighborhood. The center is located just 50 meters from my friends house where I'd stayed during the earthquake and its aftermath. One may claim that since the area has not suffered that much, the officials should be elsewhere. But the visibility of government officials has a huge effect when it comes to mental wellbeing and recovery. That someone cares about us.

Helping Hands kansalaisliike paketoimassa avustuspaketteja // Helping Hands citizen initiative gathering relief materials to be sent out 

I try to read the newspapers to keep up with what is going on. Most of the news infuriate me. Nepali government directing earthquake relief funds to the Prime Minister's relief fund and absolutely failing to distribute them (like people feared they would).  Nepali government is in shambles. If there is something to be said, at least the communications from the government has been an utter disaster. People are angry. I am angry beyond words, even though my world, for the most part, remains intact. My friends and colleagues are fine, my home unscathed, I have food, water and emotional support of my friends. It took four days for Prime Minister Koirala to offer his condolences to the people of Nepal. Four days! Offering condolences may seem trivial, but it has a great effect on the morale of the people. Communications have been scarce. The government is desperate to take charge of the rescue and relief operations, but it does not have the capacity to do so. The government has decided to direct all relief funds of recently opened earthquake relief accounts to its own Prime Ministers Disaster Relief Fund. The justifications come only two days after the decision: the government wants to prevent corruption and increase the transparency of the used funds. which is a fair justification however the government's track record is far from being clear and Nepal is one of the most corrupt countries in the world: Transparency International ranks it at 126 globally.  (If you are considering donating, big international organizations are your best bet right now: they need to be accountable for the money received). Just three days ago, the government decided that it will not collect customs or VAT (totaling 48 %) on tents and tarpaulins that have been pouring into the country. The United Nations says this is not enough, the normal customs regulations should not stand in a time of crisis. The one door policy of the government has slowed down rescue and relief efforts.

Even though I know that crisis situation mean sometimes stupid mistakes, unwise decisions and even though I do realize that the infrastructure and the governance of this country cannot be compared to the rich west, and I am aware that different where cultural practises come to play, I am pulling the hair out of my head at least once a day. The Nepali people, the people with the biggest hearts I have ever come across, deserve better.

Tomorrow I will take another step on my personal road to recovery: I received a text message from my boss today that said work starts tomorrow. It feels strange, but I am very happy to see my colleagues. Today's chore shall then be laundry, just to have clean clothes for tomorrow. We take baby steps, baby steps one day after another to get back on track.